Tyttärein 24/7 taasen tykönäin käymässä on päiväsyvämen.
Touhut nämä onvat kuten aina hänen käydessään tykönäin, hänen mukaiset. Pukemista ulos mennessä, kohta riisumista. Tovin kuluttua taasen pukemista, riisumista, pukemista, riisumista. Sen millona kertaa näidenkin vähäisten tunteroisten aikana mitä hän kerrallansa tykönäin on.
Sitten ru´uan laittoa hänelle ja siin sivussa itsellein. Ruoka tuo pitää miettiä ain sellaista että tiedän hänen sen varmasti syövän sillä enhän tahdo että ei syö ja sitten nälissään on tykönäin tahi varsansa täyttävi vaine mikrossa lämmitetyilla juustovoileivillä ja piimällä.
Mahdollisesti ( kuten tänään ) mukanaan tuomien varavaateiden lkäpikäynti ja sitten mahdollisten risaisuuksien, reikien, ratkeamien, yms. korjaamista.
Leukansa alta vähäisten, muutamien, ihokarvojen leikkaamista poies.
Jos sattuu vahinkoja niin silloin kaikkinaisten vaatteiden riisumista, mtakaansa mukaan laittamista ja sitten uusien ylleen laittamista. Jos ei ole tarpeeksi vaatetta vaihtoon mukanansa niin silloin omaiain ylleen vetäin ja/tai hänen vaatekertojensa pesua ja jotenkin kuivaksi saattamista...
Vaippoin vaihtoa jos pissat ja kakat vaippaan tulee. Muutoin "alvariinsa" vessassa käyttämistä ja toivomista että tarpeet sinne tulevat eivätkä koht´ sillään sitten vaippaan ja housuihin niin että kaik lävitse kastuvat kerrallansa...
Sekä tietysti vahtimista sen 24/7 siten ettäs silmät selässäkin "kasvavat". Alvariinsa pitää olla tietoinen misä hän on ja mitä tekee ettei esim. lähde takatontiltain livohkaan vaik se aidattu onkin ylt´ynpäriinsä. Eikää esim. livahda suihkuun kaatelemaan shamppoita tms. ainahia pitkin seiniä, lattioita tms. paikkoja. Tai vessassa saippuaa, keittiössä tiskiaineita.... Keittiössä ruokatarvikkeita itsenäisesti pääse pilkkomaan ja siin sivussa mahdollisesti veitsellä itseään "veistelemään" vahingossa... Ettei hanoja juoksuttele omavaltaisesti... Kaikkea tätä ja paljon muuta.
Alati varppeillaan oloa. Tiedostain että kunne hän tykönäin on niin empää siin silloin paljoa muuta tee. Nytkin kun tätä skriivaan niin korvani kasvaneet hörölleen ovat kuin parhaallakin Jänö-Jussilla jotta koko ajan tiedostan mitä hän puuhaa tuolla takatontillain hiekkalaatikkonsa kupeessa? Ja että on sekä pysyy tontillain tällä Humisevanharjun vaik se kuin aidattu onkin.
   Kyllähän tämän "ketää" näin päivän kerralansa ( tässä iässäin ) mutta kun mietin aikaa jolloin hän kävi tykönäin vielä yösyvämen tahi kaksi olemasa? Se oli jo viimeisinä kertoinaan aikas hankalaa. Kyllä se meni viellä Majassa Matalaisessa ihan hyvin. Jopa silloinkin kun siellä viel yssin assuin puolisoin pois menon jälkeen. ( Puolisoin elossa ollessa meitä oli neljät korvat jotka häntä öiseenkin aikaan valvoi yhtä aikaa ja vuorotellen... ) Mutta onneksi sitten "juttuun päästiin" ja sovittiin kahden kesken että ei enää näin, ei öisiksi ajoiksi. Niistä kun en "virkisty" mie, eikää hänkään.
Näimpää sitten ihan sopuisasti kyläilynsä ovatkin tapahtuneet vaine päiväsyvämen aikaan täsä noin viimeisen vu´uven verran ainaskin.
   Mietiskelen edelleen kuten aina hänet tavatessain ( ei täsät yli, ei ynpäri pääse - tää tosia-asiaa on. Mitä sitä kieltämään todellisia asioita? Ei ne tästään parane vaik näitä ei myöntäisikään tahi nämä jotenkin kiertäisi yli tahi ynpäri! ) että mitä olisi miun tahi hänen elämänsä jos kaik olisikin mennyt toisin? Hän ei olisikaan 24/7-tyttärein.
Aina kun tulee verrattua ( joka on - tiedän kyllä tään - kielettyä vertailla ihmisiä toisiinsa, muttas mihkäs mielesi laitat kun on kyse esim. tällaisesta ihmisestä kuin tyttäreinkin on? ) että esim. hänen veljensä samanikäinen ( puolisoin poika siis ) on ja ihan ns. normi-ihminen. Hän jo perheellinen on ja toista mukeloa jo vuottavat. On talot, autot, ammatit, kumppanit, yms.. Entisen naapurin tytär samaten saman ikäisenä omaa jo ammatin, puolison, lapsen yms. ihmis eloon kuuluvat jutut.
Entäs sitten tätmä tyttärein miun 24/7? Ei ni mitään. Ei ammattia, ei koulutusta. Ei asuntoa omaa tahi vuokrattua vaan palvelutalon vuokra-asunto solu-jutskana. Siihen hoitohenkilökunta ( ohjaajat hienommin sanottuna ) ja kaiken maailman tuet yms. ettäs arkensa sujuisi ihmismäisesti - joten kuten. Ja mie siinä sivussa sitten taistelemassa hänelle kaikkea tätä ja puoliaan pitämäsä että hän varmasti saa mitä kuuluu ja että elämänsä edes joiltakin osin täyttäisi ns. normi-ihmisen puittet.
( Kirjaan ns. normi-ihmisen koska... kerran sanoi joku viisas ihminen - tään kertonut olen aikaisemminkin teille Armaat Lukijain muttas jos joku uusikin lukia siel teidän joukkoonne tullut on... - eräs lekuri jolla-kulla sopeutumisvalmennuskurssilla ettäs itse asiassa nämä miedän omaiset, nämä erilaiset ihmiset ovat varmaankin näitä normaalija ihmisiä sillä harvoimpas he mistään valittavat tms.. Muttas ME ns. normaalit ihmiset - me sitä vasta osaamme purnata, valittaa, vaatia, yms. aina jokahisesta ja vasiten itselle kuulumattomsitakin jutskista niin ettäs keneltä puuttuu mitä ja kuka vaille on jotahiin. JOTENKA ME olemme niitä ei-normaalija ihmisiä kaikkine huonouksineen ja puutteinemme. Jos ei muutoin niin olemme vajavaisia tunnepuoleletamme kun emme ole milloinkaan tytyväisiä olomme ja tilaamme. Päinvastoin kuin nämä läheisemme jotka suurillamti osalti iloitsevat olemassa olostaan ja elämästään. )
( Se oli muuten kolmas kerta tään tähän asitisen kirjoituksein aikana kunne hänet puin ulos mennäkseen... )
   Tulee mietittyä että mitä hän, tyttärein tää 24/7 itse mahdollisesti ajattelee elämästään? Onko hän-kin tytyväinen oloonsa ja tilaansa tuohon mikä hänellä on? ( Taasen riisuin... ) Tuntuuko hänestä pahalta, joka niin kuin ensimmäisenä itsellein mielehen tulee hänen aatokseensa kun ei ns. normi-ihminen ole... se ettäs ei ole ns. normaali ihminen? Ei saa itse päättää elämästään vaikka kuin onkin IMO-päätökset nyttemin olemassa. Sillä totuushan on että hän tarvitsee jokaiseen tekoonsa, päätökseensä, yms. toisen ihmisen apua. Jotenka ei voi TÄYSIN itsenäisesti tahdä mitään. Vaikka kuin avustajat, ohjaajat, hoitohenkilökunta, mie, tai joku muu ihminen siin rinnallansa olisikin puolueettomasti liikenteessä niin EI se voi kuitenkaan mennä siten. Väkisinkin tämä rinnallaan oleva, ohjaava, auttava, henkilö tulee vaikuttamaan tietoisesti tahi tiedostamati, hänen päätöksiinsä, tekemisiinsä yms.. En uskokkaan että se onnaisi ihan ilman mitään vaikutteita missään jutussa, tapauksessa, asiassa.
   Jos hän taasen sattuukin olemaan tyytyväinen oloonsa ja tilaansa ( ? ) meidän muiden sitä tietämäti ja huomaamati? Wau, sehän olisi hyvä juttu ja tämän meidän ynpärillään olevien ihmisten tavoite ja tarkoitus; saada hänen olonsa ja tilansa mahdollisimman normaaliksi ja hyväksi kera onnellisuuden. Olemmeko onnanneet siinä? Onko hän kaikessa tytyväinen?
Ja jos on niin mikä sen tekee ( Tarjoilin ru´uan, katsoin että ruokailu onnaa. Vessatin; riisuin ja puin. Puin ulkotamineet ylleen ja hän meni taasen ulos. )? Onko se tämän meidän muiden työ ja touhu hänen eteensä? Osaako hän arvostaa sitä? Tietääkö hän ja ymmärtääkö mitä kaikkea me muut teemme hänen eteensä?  
Vai onkoo sittenkin siitä kyse että hän vaikka iloitsee siitä ettei tarvitse olla ja osallistua tähän nykymaailman oravanpyörään? Osaako hän ajatella ja arvostaa sitä ja siitä sitten seuraava joutilaisuuttaan: ei töitä, ei aamuherätyksiä työmaailmaan ( vaikka onkin palveluasumisessaan aamuherätykset kera aamupaloineen ja sitten siirtyminen päivätoimintaan jokahinen arkipäivä ) eikä siten mitään kiirusta mihkään suuntaan. Ei arkisiä pakollisia matkoja töihin ja kotia takaisin. Ei vuosilomien suunitteluja, ei palkkaneuvotteluja. Ei työpaikan hankintoja, etsintöjä. Ei pomoja, ei työkavereita. Ei asunnon, kodin hankintaa ( sillä palveluasunnon olen esim. mie etsinyt ja sitten hänelle sopinut ), ei ruokakaupassa käyntejä ( ruoka tulee pöytään henkilökunnan toimesta ja mie sen sitten hänen varoistaan makselen ), ei mitään ruuhkia kauopissa, kauppamatkoilla tms.. Ei veroja, ei laskuja, ei ni mitään kaikkinensa. Kaiken tuon ja nuo hoidan mie kera henkilökunnan, tai sitten niitä ei vaine ole hänelle. Ymmprtääkö hän tämän ja mitä se hänelle mahdollisesti merkitsee - vahi ei mitään?
   Monesti mietin sitä että kun en osaa atvailla näitä hänen tuntojaan ( kun ei edes yhteistä PUHUTTUA kieltä ole olemassa ) niin mitä se tämä hänen erilaisuutensa miulle merkitsee? Kaiken tuon touhun lisäksi mitä teen hänen eteensä, hänelle, hänen sijaltaan, häntä varten...?
Se merkitsee ennen kaikkea surua. Surua monesta luovutetusta asiasta. Joka kyllä raadollista on näin toisesta ihmisestä ajatellessa ja sanoissa. Mutta se on sitä surua että HÄN EI ole saanut, EIKÄ TULE SAAMAAN, samoja juttuja kuin esim. nuo saman ikäiset ikätoverinsa, ja sisaruksensakin. HÄN ei saa PERHETTÄ, ei LAPSIA. Ei saa kokea MOLEMMIN PUOLISTA rakastumista, KUMPPANUUTTA, PARISUHDETTA sen kaikkine suruineen ja vasiten iloineen ja onnineen, kun ikävä kyllä: harvalle kehitysvammaiselle onni on saada näitä vaan se yhä edelleen täsä maailmassamme on mahdotonta, jopa kiellettyä heiltä vaik´ kuin laki sen sallisikin...
Näin se sitten on samalla miulle niitä saamattomia lapsenlapsia, muoskain mukeloita häneltä. ( riisuminen sisälle tullessaan... ) Tosin eihän se sano sitä että vaik hän olisikin ns. normi-ihminen ettäs hän näitä mukeloita tekisi sittenkään!! Ettäs silleensä sitä ei kait pitäisi tätä asiaa surra näin "etukäteen" mitenkään!! Muttas tämä on varmaan se suurin suruni hänestä osaltain. Sekä nuo kaikki edelleä mainitsemain jutskat.
   Muttas josko surua on ja nuita "iloja" ei suoda miulle hänen osaltaan niin onhan niitä iloja olemasa kaikesta tästä touhusta, murheesta, ongelmista, oikeuksien peräämisistä, tyms. huolimati.
Onnessain olen kun...
...hän esim. äsken syödessämme osasi haarukallaan ottaa samaan haarukkaan kerralla lautaseltaan kaksi-kolmekin ruokapalasta laittaakseen suuhunsa! En ole ennen sitä nähnyt hänen tekevän tarkoituksella!
...hän "laukoo" vitsejä kesken arkisten puuhiemmen silloin tällöin vaik puhutta kieltä ei olekkaan. Se on sellista sanatonta tilanne-komikkaa ja se jos mikä osoittaa että hän oivaltaa, ymmärtää ja bonjaa monen monta jutskaa!
...hän on oppinut aikas hyvin jo käymään vessassa pissalla ja kakilla - tosin esim. näin tykönäin monet, monet, vahingot vieläkin sattuu...
... hän on oppinut itse syömään haarukalla ja lusikalla sekä juomaan lasista kunne joku ne vaine hänelle ensin tarjolle näihin laittaa ( ei ollut silloin aikoinaan muoskana ihan helpointa sorttia opettaa häntä näin tekemään" Jos periksi olisi antanut niin varmaan vieläkin saisi syöttää alusta loppuun asti! ).
...hän osaa värittää ja kirjoittaakin jopa ain joskus nimensä, molemmilla käsillään.
...hän osaa olla iloinen ja onnensa näyttää silloin tällöin.
...hän osaa olla ärtyisä kun jokin pännii.
Nämä kaikki ja monet muutkin ( pienet ) taidot joita en nyt täsä muista ( tahi en mainitse ), ovat pieniä, huomaamattomia ja monelle ihan arkisiakin ( jopa alle vuoteisen muoskan vanhemmille jo olemassa olevia ), joka päiväisiä, taitoja joita ei tule ajatelleeksi sen kummemmin kun ne on kerran oppinut, ja lapselleen opettanut tiedostamattaankin - jopa. Mutta näin 24/7 tyttären, erilaisen ihmisen, vanhemmalle nämä ovat ISOja, SUURIa, asioita jotka eivät ole suinkaan automaattiasi ja päivän selviä juttuja, nämäkään. Näitä on opeteltu, näitä on toivottu, näitä on vuotettu. Ja kun ne sitten kerran eteen tulevat, onnaavat, niin nämä ovat vuoreakin suurempia asioita. Niin että nämä PITÄÄ mainita, näistä pitää huudella "Turuilla ja toreilla" ettäs hei, meillä OSATAAN!
...hän on miun ( ja sisarustensa ) rakas. Miun "oma" tyttärein jota en "vaihtaisi" poies kaikesta huolimati, vaik kuin joku jota-kuta toista tilalleen "tyrkyttäisi".