26 vuotta. 26 vuotta aivan kohta.
Kun peilaan itseeni niin silloin miulla oli kolme muoskaa ja neljätä aloin vuottaa. Siskonsa omasi siinä iässä kolme lasta niin ikään.

   Tulee vaine mietittyä että mitähän se olisi jos tyttäreni 24/7 olisi ns. normaali elämältään. Vaikkas kylläkin joku lääkäri sanoi ammoisina aikoina eräällä sopeutumisvalmennuskurssilla ollessamme ettäs se on oikeestaan kuulkaas niin että me kanssaihmisensähän olemme niitä epänormaaleja. Ihmisiä joilla on aina vikaa niin elimistössään kun myös mielessään. Vähintäänkin me tuupataan olla todella tyytymättömiä itseemme tahi itsessämme johkin kohtaan... Ain siis löytyy "vikoja" jotka eivät mahdu ns. normimuottiin. Mutta vastaavasti tällaiset ns. erityisihmiset ( siihen aikaan erityislapsi vielä ) ovat todennäköisesti ( vai toivommeko me vaine näin läheisinään ja vanhempinaan tätä ) tyytyväisiä itseensä, elämäänsä ja olemassa oloonsa. Heillä ei ehken ( ? ) ole paineita ulkonäöstään tms..
Tosin jos taasen ajattelen nyt tätä lääkärin lausumaan ihmisen normaaliudesta... nyt tiedän että esim. tämä tyttäreni uneksii aivan kuin kuka tahaansa muukin ikäisensä että voi kumpa hänellä olisi poikaystävä. Eli itse ajattelen että jos hän kerta uneksii -ystävästä niin sehän tarkoittaa että olisi sitten pitemmän päälle elämänkumppani ja kenties jopa perhettäkin, jälkipolvea ajatuksiissaan tulevaisuudessaan. Toisinsanoen unelmat nuo ovat aivan saman moiset kuin kelle tahaansa Maija Meikäläisellä mutta se surku näin sivusta seuraavan ajatuksilla ajatellen että hän ei todennäköisesti tule koskaan saamaan edes sitä poikaystävää. Saati sitten lapsia, perhettä...
   Kateellisena seuraankin sivusta kaikkia hänen ikäluokkansa (  luokkakavereidensa jotka olisivat olleet samalla luokalla jos hän olisi käynyt ns. normaalin koulun eikäs mitään erityiskouluja ) elämän kulkua kuinka heillä on mahdollisuus näihin kaikkeen, ja paljon muuhunkin. Samoin kuin tyttäreni tämän vanhemmilla ja nuoremmilla sisaruksillakin. Mitä paitsi 24/7 tyttäreni jääkään? Mitä hänen elämästään tulee puuttumaan? Ja ennen kaikkea miten hän mahdollisesti kokee kaiken tällaisen itse! Tunteeko hän kuinka suuria tuskia näistä paitsi jäädessään? Mitkä ovat hänen mieleipiteensä ( kun ei kykene äänellisesti puhumaan ) asiasta, mitä loppuin lopuksi haluaisi hän? Sillä eihän se suinkaan ole "kirkon kirjoihin kirjoitettu" että vaikka hän nyt poikaystävästä haaveileekin niin että hän sitten automaattisesti haluaisi myös lapsia ja perheen. Ei suinkaan - etenkin jos vertaa tätä nykymaailman nuorempaa polvea ja heidän elämäänsä; ei kaiki hanki enää automaattisesti lapsia vaikka parisuhteessa olisivatkin. Aivan kuten tyttäreni tämän yksi siskoista ( Reissaaja-tyttäreni ): poikaystäviä on elämässään kuten ain muillakin muttas se että lapsia ja perhettä.... asettua aloilleen johkin asumaan... no way!

   Toissa yöni meni "Pelastusarmeijalle" ja tiedossani ole että kun tyttäreni 24/7 tulee tyköni yökuläilemään viimeyöksi niin silloin sitä saapi varautua aika lyhyviin yöuniin. Näinhän se sitten olikin. Mentiin maate n.klo.22.00 ja ylös noustiin ennen klo.5.00. jo siitä klo.4.00. lähtien vähä välleen "kylkeä vaihtain" kun tyttäreni tämä lattiapediltään ain vähä välleen kurkoitti sänkyni jalkopäästä kopasten kiinni peittooni ja nykäisten siitä kuin sanoakseen: "Äiti, älä enää nuku. Noustan jo ylös, jookos?"
Mietin mitä olisi yöuneni jos tyttäreni tämä olisi ikäisensä oloinen? Saisinko nukkua ihan kunnon yöunet silloin kun ja jos hän tykönäni yökylässä kävisi? Olisivatko yöt helpompia? Luulisin... jos hän ei sitten olisi esim. "juhlija" luonnoltansa ja ain aamuyöstä kömpisi jostain palatessaan ovet paukkuin tyköni herätellen ja katkoin yöuneni? Ei se sekään olisi kivaa. Mutta luulisin että mitäpä se tuon ikäisenä enää "juhlimaan" lähteissään äitinsä tykö tulisi joten uskoisimpa vaine että olisivat ne unoseni silloin peremmalla hollilla kuin nyt.
Tuumailin mielessäin myöskin sitä että on se tämä ihmisolento siitä kumma kummajainen ettäs kun esim. miun yöllisiä unihetkijäni joku toinen ihminen ( esim. joko 24/7 tyttäreni tahi vaikka muoskani mukeloista joku ) jotenkin häiritsee... vaikka etten pääse juuri mieleni mukaan menemään maate, valvottaa öiseen aikaan tahi sitten lyhentää aamu-unia herättäin miulle sopimattomaan aikaan, niin se rasittaa ja rassaa niin mieltä kuin elimistöäkin aivan suunnattomasti. Silloin sitä kulkee seuraavan päivän kuin puoliunessa olisi. Vaikkas sit taasen...
... miekin olen ns, vähäunista sukua eli jos nukun öiseen aikaan vaikkas kuusikin tuntia unta niin se on miulle jo saavutus ihanainen. Tai jos saan nukuttua jotenkin kummasti tätäkin pitemmät unoset niin se on jo ihan mahdottoman suuri saavutus!
Miten siis tällainen "omaehtoinen" vähäunisuus ei rasita elimistöä ja rassaa mieltä siten kuin jonkun ulkopuolisen tahdittama nukkuminen? Voi että miten sitä ihminen osaakaan olla hassu!
   Sitäkin tuos ehtoolla mietin kuin sitä pitää ain yön tullen "riisua" koko huusholli kaikesta tavarasta yms. irtaimesta yönajaksi jota ei niin kuin normi ikäisensä vierailessa tarvitseisi.
Jokahinen ehtoo hänen tykönäni ollessaan roudaan kaikki lelut, kirjat, värityskirjat ja -kynät, joita hän itse päivisin käyttää ja niillä pitkät ajat  touhuaa, tuonne vaatehuoneeseen lukollisen oven taakse. Sitten kätken sen oven avaimen paikkaan josta itse sen aamulla löydän mutta tytär tämä ei löytäisi yönaikana vaeltaessaan. Nostelen keittiön pöydiltä pois kaikki terävät esineet, mm. veitset, sakset ja juustohöylät. Katson ettei tiskialtaaseen jää kuppeja, kippoja tms. joilla hän voisi yön aikana alkaa leikkiä kun yöiseen aikaan kumminkin herää ja käy huushollissain käppäilemässä. Siirrän kaikki lääkkeeni ( dosetin yms. ) ja myöskin hänen omansa piiloon mutta kuiteskin niin hollille ettäs aamulla muistan itse ne sitten meille kummallekin annostella. Pöydällä olevat oliiviöljypullot piiloon... kamerani jonnekkin alas lattialle - piiloon, kuin myös tämä tietsikkanikin mielellään jonnekkin "kulman taakse" piiloon. Kaikki pöydällä pitämäni paperit, Allan Akka, yms. piiloon johkin kaappiin.
Kuin myös jo aikaisemmin päivällä olen piilottanut ihan vain yleensäkin hänen luonani olon ajaksi MINUN kaapistani pois kaikki tussi-, lyijy-, kuula, yms. kynät, viivottimen, saamani askarrellut joulukortit, reijittimen, nitojan, mahdolliset tarrat ( joita joskus annan esim. muoskani mukeloilleni heidän käydessään tykönäni ), kaikki säilytyksessä olevat kirjani, kartat, valokuva-albumit, yms. joita kuitenkin itse käytän ja tarvitsen näin normi elämässäni melkein päivittäin joten ne saavat ja niiden pitää, olla siellä kaapissani MINUN helposti saatavillani. Mutta tyttäreni 24/7 ajaksi ne pitää sieltäkin kaapista johkin piiloon laitella josta hän ei niitä "älyä" etsiä.
Mietin että voisi tämä varmaan helpompaakin olla...
   Tehtiin ruokaa yhdessä.
Mie kuorin ja sitten huuhtasin ne juurekset. Sitten esipilkoin ja annoin palasen kerrallansa tyttärelleni jotta hän juuresveitsellä niitä sitten ielleen pilkkoo. Mie katson että hänellä pysyy veitsi oikein päin kädessään eikäs yritä hamarapuolella niitä pilkkoa. Katson että suunilleen kaikki palat tulevat pilkottua ja noin suurin piirtein samaan koko luokkaan jotta sit ruoka kypsyy uunissa keskinmäärin samaan aikaan kaikkialta.  Muutoin hän sitten joko vatkaa kaverinani jotain ( katson ettei vatkaa liian voimakkaasti ja taikinat läiky ylitse astian reunojen ja että taikina tulee sekoitettua tasa-vahvuiseksi - ei jää kokkareita ) tahi lisää aineksia johkin ( katson että ei tule esim. vaikkas suolaa tahi mustaapippuri johkin kohtaan liikaa tahi mahdollisesti koko purkillinen.... ).
Ikäisensä valmistaisi jo ihan itsenäisesti ns. kaikki ru´uat. Jopa niinkin että kun vieraileisi tykönäni niin voisi tehdä miullekkin samoin tein ruokaa kun kokkaileisi itselleen. Tahi tehtäisiiin alusta loppuun asti yhdessä tuumin niin ettei miun tarvitseisi peräänsä katsoa jokahista kohtaa.
   Tyttäreni tämä leikki tuolla ulkona, takatontillani, hiekkalaatikolla jossa viel on hiekat ankka-jäässä mutta kuitenkin lunta vierellänsä sen verta paljon että sitä nakertain ja välleen jokusen hiekanjyvän sekaan sotkien viihtyi siellä puolitoista tuntia.
Mennessään ulos mie katson että kaikki sään mukaiset ulkotamineet tulevat yllensä - ja puen ne hänelle. Samaten kun hän on tulossa sisälle niin riennään vastaan ja stoppaan hänet ovelle ettei hän tule sisälle asti lumisilla ja mahdollisesti hiekkaisilla kengillään ja tamineillaan.
Välillä käyn katsomassa että hänellä on kaikki siellä ulkona hyvin, kuulostelen "toisella korvalla" tältä sisältä että hän yleensäkin on paikalla eli tontillani eikäs ole sen portista kipittänyt jonnekkin pakosalle. Ja käyn vaihtamassa kuivaa nuttua ( käsineitä ) ylleen kesken kaiken jotta ei paleltuisi/palelluttaisi itseään täysin kun ei sinällään osaa vartoa että milloin tulee kylmä tahi on polttavan kuumaa...
Mitä olisi tilanne silloin jos ja kun hän olisi normaali, kaltaisemme? Ei vahtimista, ei avittamista, ja tuskimpa vaine tämän ikäisenä leikkisi tuolla hiekkalaatikollani. Korkeintaan vahtiessaan siellä joko omia tahi sisarustensa muoskien leikkejä.

   Mietin mikä on tarkoitus sillä että hän on olemassa ja on tälläinen kuin on?
   Voiko ajatella että Ukko-Ylimmäinen on jostain tuolta avaruuden sfääreistään katellut ja tuumaillut että laitetaampas nyt tuolle naiselle "tikkua ristin" jotta hän elämässään edes jotahin oppii? Vahi onko tarkoitus että hänen sisaruksensa tai muut läheisensä oppisivat jotain? Onko hänet siis luotu tällaiseksi sen takia että hänen ympärillään olevat ihmiset oppisivat jotain hänestä, hänen kaltaisista ihmisistä tai hänen kauttaan tai hänen kera touhutessaan? Mutta mitä se sellainen voisi olla?
Onko tarkoitus että opimme ettemme ole kaikki samankaltaisia, meitä on "moneen junaan lähtijää"? Se ettemme kaikki kehity samaan tahtiin ja samallalailla kuin toiset? Olemme siis yksilöitä alusta loppuun asti!
Vahi se että esim. mie oppisin välleen ottamaan rauhallisemmin, esim. kun hän on tykönäni enkäs voi silloin puuhailla ja tehdä oikeestaan mitään kun pitää keskittyä täysin häneen ja hänen olemassa oloonsa avittamalla sekä hoitamalla häntä? Onko tarkoitus että näin miun on pakko välleen huokaista ja rauhoittua tästä ainaisesta "durasell-pupu" -tahdistani? Sillä enhän mie asetu kuin sit vasta kun on aivan pakko, ja pakko on silloin kun tytär tämä luonani on.
   Mutta miten tällä kaikella ja etenkin hänellä, voi olla loppujen lopuksi jokin tarkoitus sillä jos ajatellaan ihan tuonne kauaksi, kauaksi, tulevaisuuteen ja aikaan jolloin miusta on aika jo jättänyt sekä kenties vaikka jo sisaruksistaankin ( hän olisi se viimeinen elossa oleva sisarussarjastaan ) niin mitäs sitten? Kenelle hän silloin "opettaa" ja mitä? Mitä sillä on tarkoitusta? En vaine jymmärrä, en.
   Nämä pohdintani saattavat olla jonkun teidän mielestänne aikas minä-lähtöisiä ja -kantaisia mutta kun nämä nyt vaine tulee miulle ensimmäisinä mieleeni. Sillä en vain saa mahtumaan kallooni että mitä hänen kaltaisuudellaan olisi "itua" hänelle itselleen? Eikös hänenkin elämänsä olisi helpompaa kun ja jos se olisi näin meidän kaltainen? Vaikkakin tässä ns. meidän elämässämme on myös omat haasteemme ja huonot puolensa; kaikki pakolliset työt, palkat, verot, vakuutukset, aikataulut tulemisineen ja menemisineen, ruokaostokset, siivoukset, yms., yms. mitä jokaisen huollettavaan je elettävään arkeen nyt kuuluukaan. Harvampa elämä se ruusuilla tanssimista on...
Ja jos taasen peilaa hänen arkeaan... Ei sekään ole ruusuilla olemista; pakko tehdä sitä, tehdä tätä, jne. kun nyky yhteiskunnassa ei näin erilaisia ihmisiä jätetä enää "vain makoilemaan" sinne jonnekkin vanhempien tai laitosten nurkkaan vaan heitä "aktivoidaan" tekemään, harrastamaan, ajattelemaan, yms. kykyjensä mukaan jotta voisivat/saisivat elää mahdollisimman ns. normaalia elämää eli meidän muiden kaltaista elämää. Ja tämähän ei monesti onnistu muutoin kuin pienellä pakolla, houkuttelemisella yms. konsteilla sillä hekin osaavat sanoa "sanasensa" vastaan...
( Ja ne paperityöt, kaikki se taloudellinen proosa, hakemukset, verot, pankkiasiat, vakuutukset, pysäköintiluvat, hoitotuet, eläkkeet, vammaistuet, apuvälineet, taksimatkat, sairaalakäynnit papereineen, yms. mitä mahdollista erilaisilla ihmisillä on - ne hoidan minä tyttäreni tapauksessa, ja sitten jollakulla joku toinen ihminen mutta jokatapauksessa ei asianomainen itse. Hänen ei siis "tarvitse" taistella byrokratioita ja urbaania "paperiviidakkoa" vastaan, ei tarvitse kohdata tätä "epäkohtaa" elämässään. )

   Mutta mikä ihanuus että hän on olemassa!
   Mitä elämäni olisi ilman tätä tytärtäni 24/7? Mitä elämämme olisi perheenä ilman häntä - tai sisarussarja ilman häntä?
Se olisi yhtä ihmistä "köyhempi".
   Emme tietäisi mitään erilaisuudesta, emme tajuaisi varmaan että me opimme eri tahtiin, osaamme erilaisia juttuja ja eri tasoisesti.
   Emme tajuaisi että jokaiselle ihmiselle kuuluu omanlaisensa elämä. Jokainen tarvitsee ja jokaiselle kuuluu tasavertaiset oikeudet. Olemme yhdenvertaisia toistemme kera.
   Emme kenties osaisi iloita pienistäkin iloista, edistysaskelista ja onnistumisistakin. Emme tajuaisi että jotakin asiaa voi opiskella vuosikymmeniä ja sitten kun/jos se joskus onnistuu niin sehän on suurempi "voitto" kuin mikään lottopotti!
   Eläisimme varmaan kaikki ( koko konkkaronkka; mie ja sisaruksensa ) huomattavasti suuripiirteisemmin koska ilman häntä emme olisi oppineet ihan alkuajoiltaan lähtien siistiin ja järjestykselliseen huusholliin: autistiset eivät siedä muuttuvia, liikaa ärsykkeitä omaavia elinympäristöjä ( tavaraa yms. joka olemassa olollaan, näkyvyydellään, saa heidän huomionsa kiinittymään "epäolennaisiin" juttuihin, asioihin sekä esineisiin ). Näinpä olemme oppineet siisteihin ja jämpteihin huusholleihin. Sekä kaikki mahdolliset terä/vät -esineet, vaaralliset aineet, koneet ja kojeet laittamaan "piiloon". Mutta ennen kaikkea olemme oppineet että jokaisella asialle, esineellä, asialle tms. on IHAN OMA paikkansa josta ne aina löytyvät, jonne ne aina viedään eikä jätetä kuleksimaan "noin vain" jonnekkin. Tämäkin pohjaa autismin piirteeseen että kaikella on oma paikkansa - eivät siedä asioiden muuttuvuutta.
   Osaisimmeko edes huolehtia toisistamme, juuri siitä läheisimmästä ihmisestämme, siten kuin hän sen meille opettaa huolehtimaan; "pipo päälle pakkasella" jotta ei ole "järki jäässä, potta päässä" - näin esimerkiksi, tai kuten mie eilen kiikuttain hänelle uusia, kuivia, käsineitä käsiinsä jottei sormensa, kätensä, palelu ja hänen olisi hyvä olla sekä touhuta tuolla ulkona.
   Ja olisimme varmaan monen, monta, pientä-suurta vitsiä köyhempiä!
Hän nimittäin "lausuu" tilanne-huumorillan monta vitsiä vaikkakin on äänellisesti puhumaton. Ne vaine huomaa yhdessä touhutessa ja ollessa kun hän "lohkaisee" jotain olemuksellaan, ilmeillään tai eleillään.
Nämä ovat todella ihania hetkiä, ne. Samoin kuin ne millona pientä onnistumista ja oppimishetkiä jotka hänen rinnallaan saan kokea.