Tekee kipeää. Sattuu sisuksiin, sydämen sykkeeseen aiheuttaa ylimääräisiä, olemattomia, sivulyöntejä näkymättömiä. Mieli heittää häränpyllyä ollen välleen tahdissa "joo, kyllä". Ja välleen sitten et "ei ikinä, ei kuuna, ei päivänä". "Ei ni milläskänä." On kuin Mummeroa tätä ja tämän kehoa sekä mieltä revittäisiin kahteen suuntaan kaukaiseen. Toinen pitää paikallansa kuin juuria vankkoja, pysyväisiä, kasvattain. "Sie olet nyt täsä ja sillä siisti." "Tästähän et hievahdakkaan - mitä turhia aihahtelet?!" Toinen taasen houkuttaa, sankkevan paljon houkuttaa - on kuin itse se "persetuubi" istuisi toisen olkain päällä ja kuiskisi korvaani kuulevaiseen et etkö nyt tuota....? "Kyllä sie voit, sie osaat, onnistuu se!"
   Miten voikaan olla yhden ihmis-polon sisuksissa tällaista kaksintaistelua suunatonta. Senkin verta suunatonta et tosiaan kipiää tekee. Ei rauhaa anna, ei hetkeksikään. Ja ( juuri muistin ) viimekkin yönä jo uniini asti askelsi, tää rauhattomuus tällainen! Siis yölliseen aikaan, yölliseksi ajaksi? Hei - haloo!
   Tämän, tään tällaisen, siitä aikaan saapi ko Matti Kukkarossa istua nakotavi!
   Voi kuin miun mielein mieli tekisi reissun päälle! Voi kuin tekisi ajatusteni liitää tuonne jonnehin. Ihan vaine siis minne vain, muttas kun vain pääsisin jonnehin! Ihan sama minne - kuhan vaine.... Sielua riipii!!
Lasken aikaa mennyttä, lasken tulevaakin... Siitä on nyt JO yli kuukausi kun viimeksi olemma ollut misään; Luovolla. Ja taasen sit; pari päivää ja alkavi Työt - sitten ei ole lähtöjä mihkään, ei ni mihkään!
Nyt, juurikin NYT olisi siis SE aika! Vasiten jos tuota jalkain leikkausta ajattelen yhtään?!
   Tiedän kyllä ettäs töitähän kyl koissakin piisaisi. Olisi tointa mihkä tulla toimeen. Kyllä. Juuri teimmä Piipparit Kaiketonna itsellein. Sellaisen pienen satsin vaine.... Ja Sukumme Mummo kertoi yhdestä Piippari-juttu kisasta johka voisi osallistua....? Pitäisi sitä hivenen katsastaa "sillä simmulla", muttas kun....
   Veri vetää rauhattoman, sielu liitää äärille maan ja - sen ylikin. Kaipuu käy ylitse kehoin tään sileuin, ruumiini, kodin oman.
Ikävä hiipii hiljalleen, kutsu kuiskii korvaani, sydän sykkii seuduille suurille - aavoille.
Voikoo tätä tällaista kenkä ynmärtää? Voiko kenkä muu kuin toinen samanmoinen rauhaton, sieluton sielu? Se jolla ei ole koti kotinaan, ei asunto asuttu asuntonaan, ei paikka pieleusten painettu pehkukasaksi peuhattavan.
   Äh ja ah - tätä tuskaa suunnatonta!