...avioero?

   Olemme nytten täsä matkanneet yhteistä taivaltamme sen... mitäs mie laskinkaan tosa päivä syvämeneä... sen viis-kuusi vuotta.
   Olemme katselleet samaan suuntaan aikas sopuisasti niin tuulet ja tuiskut, kuin ne kaikkein Aurinko Armahan loisteisimmatkin päivät. Kesät ja talvet, sen kummemmin syksyjen ja keväitten meitä erottamati toisistamme nuissa väleissä.
Kestäneet olemme kesän sateet, Aurinko Armahan kuumat, helteiset, jopas - sanoisinko, Saharaakin kuumemmat lämpötilat ja Sademetsiä hiostavammat kosteudetkin.
Kuin myöskin talvien synkkääkin synkemmät pimiät PÄIVÄT, ja Pohjolan karseat, paukkuvat pakkaset. Puhumatikaan Tuiskuvien Tuulosten sankat pyryt ja paksut juoksu-kinoksetkin.
Elikkäs aivan kaiken, näin niin kuin vuosien näiden aikaiset koittelemukset tuolta Luonto-Äidin ja Ukko-Ylimmäisen kantilta.
   Olemme myöskin kestäneet kaikki, näin niin kuin ihmisten silmin katsottavat ja nähtävät, ns. inhimmillisemmät, piirteemmekin toisistamme.
Olemme kestäneet toistemme puutteet ja ne kaikki extra-hyvät, extra-super-hyper-ominaisuudet, joita toistemme eteen olemme levitelleet kuin korttipakan ikään. Emme ole laskeneet tahi välittäneet toistemme pahoista, kenkutus-päivistämme. Emme ole pistäneet pahoiksi jos toinen ei olekkaan juuri sinä päivänä jaksanutkaan oikein osallisitua yhteiseen hyväämme, vaan olemme sitten tsempanneet toisiamme ja voimaa toisillemme ladanneet - jos ei muutoin niin sekenttien, muutamien, halauksilla vaikkas.
Samaten kaikki ne ilon aiheet, kaikki elämiämme rikastuttavat kauneudet, onnevat, yms. olemme tasapuolisesti tuoneet toistemme etehen, ikään kuin kauniin retkipeitteen levittäin siihen välillemme ja ynpärillemme: koskaan kun ei ole liikaa kauneutta ja hyvyyttä elämässämme yhteisessä täsä, eikää muutoinkaan koko täsä Telluksella tehtävissä vaelluksissamme.
   Kumpainenkin meistä on vaeltanut omia polkujaan muuallahin vällehen, muttas niin vaine sitä aina näytämme yksiin tulevamme, entisille urille palaavamme, ikään kuin magneettisen voiman meitä yhteen vetäessä? Erossa osaamme toki olla, sillä olemmehan omia itsiämme, itsenäisiä yksilöitä, ihmisiä, joilla oma tahto ja suunitelmansa on, muttas siltikin - niin vaine saman katon alta aina näytämme sitten loppuin lopuksi toisemme löytävämme.
Osaamme siis täten todistettavasti erossakin olla ja eliä, muttas todistettavasti emme erossakaan pitempää aikaa osaa olla. Hyvä näin, kiellä sitä en.

   Kunne sitten tänä pänä...
   Tiedämme ja olemmekin nauraa räkättäneet ettäs "mitäs me vanha pariskunta", muttas jossakin se rajamme kulkee meillähin.... Tänäänkö se sit tuli vastahan?
   Tiedän ettäs on aina ennenkin ollut tilanteita, hetkiä ja kohtia yhteisellä tiellämme tällä, kun sukset eivät ole luistaneet, eivät sit milläskän. Eivät vaik kuin toinen vauhtia antaisi takaa päin tuuppien kuin sanoin ettäs kyllähän me tästä... "Koitahhan vielä kuiteskin...."
   Nämä, ne, alamäkien hetket yhteisellä tiellä tällä, kun se kuuluisa papin aamen pitäisi pitää mielessä ja uskoa lujaa yhteiseen hyvään, muttas kun "se koittelee, se koittelee", sitten viimoisen päälle, eikää ihmis-polo jaksa uskoa että tästä nyt vielä...?
Jotenkin näistä, ja niistä, hetkistä on selvitty. Sovitellen, "soveltain" ja sitten asioita nuita "kenkää hiertäviä" lävitse käyden sanallisesti puhuin ja puhkuin. Rakentain yhteisymmärrystä, yhteisymmärryksessä. Luottaen toisiimme ja katsoin siihen samaan suuntaan, yhteiseen suuntaamme: "Me tästä, ja viellä-hän me".
   Tänään näitä kehenompia hetkiä vaine tuli sen verta useita vastahan, ettäs juurikin mie nostin sen kuuluisan "kissan pöydälle" ja loineh lausumahan, jottas mites se avioeron hakeminen tapahtuukaan nykymaailmasa, kun sitä tiedä en? "Tiedän miten se tapahtuin muinoin, muttas ettäs nyt...?" Kerroin ihan suoraan, kiertelemäti, kaartelemati, toiselle osapuolellein jottas jos mie.... ei kun MIE haen siusta avioeron! "Piste."
  
   Kieltämäti tuntui suloiselta, haavojani voitelevalta, kun toinen siihen vastasi ettei hänkään tiedä. Ja ettäs elähän nytten.... Viimeisimpänä päivän tään päätteeksemme sitten kans ettäs elä ota eroa - ethän?
Aivan kuten miekin häntä lepytellessäin silloin kun hänellä "kehenot päivä ovat", ja Maailma tämä Avara ( tahi mie! ) kyrsii oikein olen takaa, koitellen hänenkin kärsivällisyyttä.

  No, enhän mie tohdi. En sitten milläskänä. Mitenkä sitä voisikaan, raaskisikaan?
  Ollahan kuiteskin menty, tosiaankin jo tuon kuutisen vuotta, yksissä - eikös se ole näin nykymaailmassa jo "yssi ihmisen ikä", "ikäisyys", tms. kun ajattelee ja miettii näitä nykymaailman parisuhteita. Mehän ollahan täten jo ihan oikeestikin "iällisestikin" vanhan pariskunta, eiks vaine?
Ja kuten tästä taanoin eräs Ystäväin, Hyvä, Rakas, tostesi niin "mihkäs se vaihtamalla paraneis, ei mihkään", jotenka lieneen täsäkin tapauksessa paikkansa pitävi et on se vaine "vanhassa vara parempi", eiks vaine?
   Me nauramme ja itkemme yhdessä, me kannustamme ja tsemppaamme toisiamme, muttas myöskin "kuitteilemme", sanomalla suoraan ja sumeilemati, jos olemme erimieltä toistemme kera.
Me istumme alas vaikkas vaine kesken päivän, kaffittelemme "kiireettömästi" ja suunittelmme tulevaisuutta, katselemme tulevaisuuteemme etiäpäin.
   On se vaine päivä päivän jälkeen kiva kopsahtaa sen tutun ja turvallisen ihmisen rutistukseen ja halaukseen. Ja jopas kesken päivänkin! Miten se mieltä lämmittääkään, se että toinen vielä välittää, jopas tykkääkin, ja täten liki haluaa ottaa ja voimaansa suoda miullehin.
Hyvät huomenet toivotella jokahinen aamu, kuin myöskin lausua päivän viimeisiksi sanoikseen: "Huomenna nähdään."
   Ja vaikkas nämä suksemme ovatkin vällehen näin väärän kelin voiteilla voidellut niin ettäs tahmoaa oikein kunnolla, ja oikein olan takaa antaamuksella, ja kun kerran on myöskin näitä sujuvan ja soljuavan kinuskikastikkeen kaltaisia hetkijäkin parisuhteessamme täsä, niin miksi, oi miksi, pitäisi sitten kääntää suksemme kannatusten ja "suksia suolle"? Mitä se hyödyttäisi, mitä se antaisi? Mitä sillä todistaisimme toisillemme? Tietäen ettäs näin on hyvä, ylen hyvä. Täsä olemme, tähän kuulumme. Me kaksi.
   Pomoni ja mie.