Se tunne, kun ajatuksia olisi vaikkas muille jakaa ( ja nyt en oikolue tätä vaan annan tulla vaine! ), muttas kun ei ole joka ja paikkaa, mihkä laittaa niitä tahi mihkä purkaa niitä! Se tunne, kun tuntuu, ettäs kohta ratkeen. Mites se yssi laulu nyt menikään.... se kun siinä sanotaan; "niin että halkeen".... mikä laulu se oli ja mistä se kertoo? En nyt muista. Sorgy. Aloitetaans. First. Vedän lonkkaa. Mie olen oppinut täsä vetämään lonkkaa! Durasell-pupu joka alvariinsa liikenteessä on ollut, niin se on opetellut laiskotteelemaan! Vahi onkohan sittenkin kyse masennuksesta? Tätä miettinyt olen. Sillä tavallaan näin vuodenvaihteessa olen aina pruukannut jonkin isomman siivouksen tehnyt. Tyyliin kaapit vosekkinut, katot/seinät vosekkinut, tms. vuoro vuosittein. Nyt päätin etten tee mitään! Tavallaan olen käyttänyt kukkasein suihkusa ja samoin tein sitten mullat niille vaihdellut. Mitä nyt? Nyt käytin kyllä kukkain nuo tsiljoona tsipaletta ( Raukka-Parkoja kun ei voine jättää hoitamati, vaik kuin "laiskan-suonta vetäisi"! ) suihkusa ja sitten huilin! Jep, jep - huilin. Annahhan olla - kunne aikaa kulu, vajaan viikkosen, eikää tuolta toiselta suunalta alkanut mitään kuulumaan, niin päätimmä sittenkin aloittaa. Ajan kera tosin nytten. Nyt olemma sitten vsekkinut silloin tällöin, ajan kera tätäkin, ruukkusen/kukkasen silloin, toisen tällöin, jne., saavuttain "ruuhkaajan" tänä pänä kun teimmä varmahan sen toisellekymmenelle kukkasellein multain vaihdon! En pidä siltikään kiirusta. "Mihkäs täsä olisi kiirus valmiissa maailmassa?" Päätin, että ei mihkään. Ajan kera - sanoinko jo et "ajan kera" kun teen nyt tätä. En ota terssiä, en hoppua. Kyl se loppu joskus tulee, tuolle määrällekin. Mietiskelin vaine, ettäs kovin ovat jo ruppanoita kaik´ kukkain nuo; pitiskö alkaa panostamaan niihin? Ostaa kenties hivenen lisääkin...? No, kassotaan. Ensin vaihdan mullat. Piste. Ihan kuin nyt päätin mennä viikolla, ettäs vaidanpas petini patjat uusiin uutukaisiin. Ja niin teenkin. Entiset möin poies; toivottavasti sovittu henkilö ne nyt sitten hakee ja makselee. Uudet hajen sen jälkeen tilallensa. Toivottavasti selkäin kiittää moisen "urotekoni" johdosta. Sillä patjathan sanelevat aikas paljon ihmisen olosta ja elosta, kun kuiteskin sen noin kahdeksan-yhdeksän tunteroista kuitenkin ( normaalisti ) ihminen vuorokaudessa niillä pötköttelee - mie hivenen vähempi... Ja onhan tuo varsinainen entinen patjain jo kohta kymmenkunta vuotta iältänsä. Ei siis mikään ihme jos selkä antaa jo tuta siinä pikku hiljaa. Valun aina öiseen aikaan siihen keskelle patjaa "kuppiin" maate kun on se sen verta jo kulahtanut. Vähän kuten koko Mummero tää joka nyt eilennä "skannattiin" aikaslailla alhaalta ylös ja ylhäältä alas asti, kun röngtensäteille itseni vein altistumaan. Lekuri lähetettä röntgeniin kirjatessaan loinah vaine lausumahan, notta mitähän ne röntgenissä tuumaavat kun lähetteen moisen lukevat; lävitse kropan röntgataan? ( Onpahan siinä sananen vaine - kuis tuo taivutetaan? ) Onneksi eivät pahaksensa pistäneet siellä röntgenissä kussa sit sinne jouduin. Meillähän juttu luisti siellä kuin moinaan; puheltiin aivan muista jutuista kuin mistään koko kopan säteilyttämisestä. Säteileminen... Niin-pä. Kuulin täsä taanoin, ettäs se on ihmisestä itsestään kiini kuin itsekukin tuntee itsensä. Jos ihminen on sinut itsensä kera, niin silloin hänellä on hyvä itsetunto ja täten hän voi kokea itsensä kauniiksi/komeaksi. Jos taasen itsetunto on kaikkea muuta kuin kohillaan, ni silloin aikas paskaksi tuntevi itsensä. JA täsä itse itsetunnon kohotuksessa EI tarvita muita ihmisiä! Piste. Ei toinen voi kehumalla hyväksi, kauniiksi, komeaksi, tms., luoda toiselle ihmiselle hyvää itsetuntoa! Elikkäs ei toisen tarvitse kehua ja retostaa toistansa - tään kyseisen tietämyksen mukaan, vaan kaik lähtee jokahisesta itsestään. Piste. Mietin vaine, ettäs mites sellainen ( tällainen ) ihminen jolla ei todellakaan ole mitään itsetuntoa ylevää? Ei konsa ole ollut, ei ole, eikää tule olemaankaan? Mitenkä ihminen kykenee rakentamaan hyvän itsetunnon, tuntea itsensä hyväksytyksi, tosta vaine JOS ei hän sitä konsa keltään kuule loineh lausumalla? Kuinka ihminen kasvattaa itsetuntoa vakaata ja varmaa, jos ei joku ( tosiet ) sitä hänelle tukien kasvata? Sillä uskon edelleenkin siihen, ettäs se et me kaikki kannustamme toisiamme, kehumme, arvostamme ( ääneen etenkin ), antaa vakaan pohjan itsekullekkin kasvaa, ja kasvattaa itsetään! Pikku hiljaa, muttas varmasti. Ensin se pohja ja perusta. Sitten itse koko olemus, vartalo, kroppa kondikseen, ja sitten ne ihanaiset siivet tuonne selkäämme, Elämän Reppuun kiini, joilla voinen lähteä lentoon. Liihotella kuin kaunis perhonen ikään, ihanainen voikukkasen hantuvainen, soria lintunen, unelmien siivin kantavin. Unelmien ja uskon itseensä olevaisin -siivin: "Siivet nämä minua kantavat - he-le-katti, nehän kyllä kantavat!" Kantaa aijonkin antaa unelmain miun. Haluan antaa kantaa. Hirveesti nimittäin hinkuttaisi reissun päälle taasen. Vasiten nytten kun tiedän, et viellä pääsisin; ei vielläkään leikkauksia likellä tässä. Nyt olisi aikaa ja mahdollisuutta niihin nähden. Lähtisinkö? Voinen tietty reissade täsä likelläkin. Yöksi aina kotio; tulee halvemmaksi yöpymiset. Ei muuta kuin kulut kulkemisesta päiväs-aikaan. Muttas sitten taasen funtsin, notta nää tään sedun "jynpyrät" on jo niin nähty, et kyllä vaine veri vetäisi kauemmaksi. Ja rannikolle... Jollei sitten käy kuten eilennä ehtoolla kävi, kun meikä Mummeroinen muoskain mukeloihin kera temmelsi ja "siipeeni" sain? Olimma nimittäin lämmä tuolla ylisillä lämpimillä ja siin sitten nämä pirpanaiset pienoiset ajatuksella, ettäs lumi ja hankeen sieltä vähä välleen? Näin tekivätkin; vähä ja välleen. Kuka kulloinkin, minne päin milloinkin, muttas ulos ja sisälle ainaskin. Lämpimästä kylmään ja "kylmästä lämpimään"; Anna Abreyn sanoin....  Sitä touhua aikain seuratessain ajatus iti aivoissain, ettäs enhän mie, hyvänen aika sentäs, "Pekkaa pahempi ole", olenko? En toki. Ja niinhän sitä miekin sitten kotvasen kuluttua löysimmä ittein kieriskelemässä siellä valkiassa, höntyväisessä, lumihangessa! Se palelsi niin peeve...listi, muttas kieriskelin kuiteskin, ja tyypilliseen MIUN tapaani aikaslailla äänteni kera.... Jep, jep. Kotvasen kuluttua sieltä sitten nopsaan ylisille korkeille. Ihan sinne viimoisen ylisen päälle sekä seisomaan viel sinnekkin, jotta ihan lämmä pääsen! Ja kunne sinne tosiaankin pääsin, niin alkoi tuntumaan toisessa "siivessäin", ettäs nyt "ei oo kaikki Muumit kotona" kun pakotti niin kumpaistakin kyynärtä. Ääneen tietenkin tämän tokaisin kun niin "kahtehen Pekkaan" neljästään siellä vaine oltihin, ja mukelot silloin sanoivat miul jotta mummo sinusta tulee verta! Katsastin kroppain, katsastin kyynäreeni, ja hokasin kuin "siipeeni" olimma saanut kylmässä kieriskellessäin. Olimma ryykännyt sen lumisen hankkevan lävitse alla olevaiseen takapatioin kivisiin laattoihin toisen kyynäreeni! Auts! Sattuihan se, ja sattuu viel yhäkin. Kuten sattuu tämä "ihmisen ikävä toisen luo"ksekin! Peijoona, ettäs se sattuu ja kirpasee. Vasiten kun tietää, ettäs eihän se nyt tästään... Josko heittäisin "tyhjälle", niin ei tartteis ajatella, ei tuntea, ei ni mitään. Rativo, tuo oiva "Mölytoosa" auki ja musaiikkia sieltä. Roska-romaani kopriin kätsiin ja lukemaan. Jep - heippa!