Tänä aamuna tuumailin mielessäin jotakuinkin tähän tapaan:
   Se että mie täällä Humisevanharjun Majassani Mahtavassa tuskissani stallade ees-taas ja taasen alusta ynpäri koko huushollini... hiipien kuin kusi sukassa, tahi hienommin sanottuna hissun kissun hiljalleen, kuin olisin josain Huopatossutehtaassa enkäs omassa kotonain, JA että kammarissain vetelee antaamuksella "neljä jarrua" hirsiään koko "talon täristessä" - luo tuskaa niin tummaa mielellein kun PITIS PÄÄSTÄ HANGILLE - jos niitä nyt edes onkaan... mutta kuiteskin tuonne pihalle ja ulos - matkaan jonnehii.
   Onneksi "hätä ei kuitenkaan ole tämän näköinen" sillä juuri kun tuskain tämä suuren suureksi kävi ja tuskaani potien kuikuilin akkunastain pellolle että tunne miunkin pitis... satuinkin kuikkasemaan himpun alemmaksi ja mitäs simmuin sillon näkivätkään? WAU!
Juuri silloin tajusin ettäs vaik miuta nyt "kahlitsevatkin" nämä neljät hyvinkin vikkelät "jarrut" niin hitsi vieköön - kylläpäs onkin ihanaa kun tällaisia ihanuuksia saapi osaksensa, löytää akkunaltaan:

12819274_1146733438693394_50989907273293

Tää Pesiäiskakatus oli miun tieämäti ehtinyt kasvatta näin ison nupun ennen kuin mie tään kukkieni lehtien seasta hokasin! Olen vaine suuresti ja onnessain ihastellut tämän kakatuksen viereistä kakatusta joka työntää parhaillan sen "kymmentä" valkiaa nuppua kukkiakseen täsä likemmä pesiäisen aikaa; tään jäädessä kokonansa "paitsioon".

   Kunne tästä hetkestä kotvasen etiäpäin maltoin vuotella niin "pääsinhän" mie sittenkin tänään ulos - mutta tosin nämä ihanaiset "jarrut" mukanain. Ja kun he ovat mukana niin sehän sanelee sen että silloin ei mummero tää mene mitään maita ja mantuja myöten oman päänsä mukaan ettiin uusia ulottovuuksia ja kuvattavia vaan silloin elellään mukeloin mukaan:
   Ensimmäiseksi suunnaksemme otimma läheisen lasten tykkäämän "ison" leikkilentän. Siellä koklattiin ( siis muoskieni mukelot - en mie ) vuorotellen jokaista häkkyrää. Joitakin niistä useammankin kerran.

2016.3.12.%20tytt%C3%B6jen%20kera%20ulko

   "Yhä ylemmäksi yrittää... hän kiipeää."
   Täällä he kiipeilivät ja roikuilivat kuin vanhat tekijät. Kuin johkin vuoriston kupeelle syntyneet Vuoristokauriin poikaset. Kateellisena katselin vierestä sydän sykkyrällä että jos vaikka joku heistä tuolta tulla tupsahtaakin vahingossa alas vähän väärinperin. Hui! Näin mummerona ja taattuna "maanmakmaraisena" jolle kaik korkiat paikat ovat "kauhistuksen kanahäkkejä", moinen meno suorastaan hirvittää!
Mutta kuten eräs Bond-leffa sen sanoo:"Elä koskaan sano ei."  ( Vai oliko se Bond-leffa, vahi mikä? ) ; niin niin se vaine tääkin mummero "onneansa koitti" ja elämäni eka kerran  kiipesin miekin tään häkkyräisen ylimmälle "tohille"! Siis tuonne aivan ylös asti!  Minä! Ja tietty kamerain kera! Siellä miekin sitten roikuilin ja näppäilin kuvia mukeloista jotka siellä miuta alampana "temppuilivat". "Wau!": sanoisin mie itellein.
   Aikamme temppuiltuamme kaivelin matkassani kantamasta Reppuli Repustani esille villasukan sisällä lymyävän termarin ja eväsleipäsemme. Siinäpä, sillä hetkellä, ei voinut olla tytyväisempiä reissaajia kun ensin olivat saaneet hikeen asti touhuilla ja sitten asettuivat ( pieneksi toviksi ) mutustelemaan täytettyjä sämpylä-pämpylöitä! 
   Matkamme ollessa näin jo "puolessavälissä" käännsimme nokkamme kohti mummolaa mutta aivan perille asti emme suinkaan "ihan noin vain" päässeet. E-hei. Sehän olisi ollut liian "helppoa": juuri ennen mummolaa huomasimme tienposkesta IHANAN ISON lumikasan ( mummolan pihasta huoltomiesten traktorilla lykkimä lumikasa... ) joka oli aivan PAKKO päästä valloittamaan. Siinä meitillä sitten kuluikin aikaa taasen ihan roppakaupalla...

    Kaikesta tästä touhustamme, tekemisestä ja tekemisen riemusta, uuvahtaneina suorimme sisälle mummolaan ja ru´uan laittoon. ( Tai siis miehän sen ru´uan tein... )
   Ei kulunut kuin kotvanen appeen saatua reittinsä selville jokahisen massun syövereihin, kun joku heitä jo ilmoille kajautti että nyt ulos!
Sanoin heille ettäs senkusta vaine mutta teitin kamppehet ovat kyl aikas märät vielä. "Eivät ole kerenneet täsä välissä oikein kuivua." Ei kuuleman moinen hankaluus haitannut menoa ja meininkiä, ja vanhimmainen taisikin kommentoida että sit kun rukkaset ovat IHAN märät, niin sit tullaan sisälle.
Niinpä nämä mummon Muruset, mummeron tään Ihanuudet, muoskieni mulekelot, suorivat jo toistamiseen ulos puuhillensa. Nyt tosin asettuen miun takatontillein ekäs lähtein jonnekkin "reissunpäälle". Siellä sitä syntyi lumikakkuja toinen toisensa perään. Oli kuuleman suklaalla, kanelilla, lumiloisteella ( auringon valo kimaltelee lumella - sitä lunta keräsivät ja sitten laittoivat kakkujensa taikinaan sekaan ) ja vaikkas vaine millä maustettuja ihanuuksia. Nuorin heistä oli oikein SUPER-tehtailija: hän leipoili kaikkiaan 12kpl:n pitkän jonon säntillisiä, kauniita, lumikakkusia. ( Jotka hän sitten leikin loputtua ja kotia lähdön lähestyessä, stallade kaikki yksi toisensa perään. Mutta tiedämmehän itsekukin mikä ihanuus se on kun ensin leivot ja sitten SAAT stallade ne kaikki lyttyyn! Voi sitä ihanuutta! )


   Mietin tään mukeloihin mummola-reissun ollessa jo lopuillaan että on se antoisaa tämä touhuaminen heidä ker.
Antoisaa kun saan nähdä heidän keksilijäät touhunsa, mielikuvituksilliset leikkinsä, riemukkaat ja surullisetkin tapahtumat. Saan nähdä kuin he "pelaavat" yksiin, kuin "kaveria ei jätetä"; esim. kävellessä leikkikentälle ja takaisin kotia, huomasin kuin itsekukin piti huolet ettei joku mennyt liian kauaksi edelle tahi vastaavasti jäänyt jälkeen. Saan kuulla "ensimmäisenä" viimeisimmät tapahtumat joita ovat kokeneet ja saan kuulla hassuja juttuja joita on saatunut, tapahtunut ja joita he ovat oivaltaneet; kerran joku heistä tuumasi jossain tapauksessa että heidän isä on mies. Se oli silloin sellainen a-haa elämys ja tavallaan toteamus tiedostansa jonka HÄN kyllä tiesi mutta mummopa ei tiedäkkään!
   Toisaaltaan taasen uuvuttaviakin. Ainakin miulle. Olenhan suuressa vastuussa kun on kyse ihan toisen ihmisen muoskista kuin omistani. On se jännä että tunne on tällainen vaikkas loppuin lopuksihan se on sama kenen mukeloita kaitset, kasvatat ja katsot perään, sillä vastuuhan on silti SUURI. Kyse on pienestä, kasvavasta ihmisen alusta joka ei vielä osaa ja tiedä kaikea. Siinä olet AINA se ihminen, tuki ja turva, joka "tietää" kaiken, "osaa" kaiken ja on se ihminen joka tuntee nahoissansa sen tuskan ja kivun jos tälle pienelle tapahtuu jotain pahaa!
Mutta ennen kaikkea uuvuttavinta siksi että aamulla herättyään keitän puuron, katson että käyvät aamupissalla ja harjaavat hiuksensa. Sitten avitan päivätamineita yllensä... ja tänään pakkailin tään päivän eväät. Reissattiin ja "riehkastiin". Tultiin sisälle ja laittelin heitä opastain ulkovaatteet kuivumaan ( ne jotka eivät kerenneet täysin kuivua ennen kuin uudelleen ulos mentiin ). Valmistin ru´uan; syötiin. Tiskasin ja sitten jo puettiinkin taasen tamineitaan ylleen mennäksemme ulos.
Siis tää jos mikä ei voi olla uuvuttamatta! Ainanen touhuaminen. Ihan konkreettinen touhuaminen: olla, mennä, tulla, tehdä, viedä, katsoa, varjella, avittaa, kieltää, ihastella, opastaa, opettaa, jutella alvariinsa, jne. Huh!
   Jälleen kerran nostan hattuain vanhemmille ( kaikille vanhemmille täsä maailmassamme ) jotka tekevät tätä hommaa ( vasite koti-sellaiset ) 24/7. Tuntuu etten mie ainakaan enää tällä iällä ( toista se oli silloin vuona "yksi ja nolla", kun olin viel nuori... ) tällaista rumbaa jaksaisi monia, monia, päiviä perätysten.
Sanoisinko että ompas onni olla mummo: mukelot ovat luonani aina vain kylässä käymässä ja sitten saan sen jälkeen "palauttaa" heidät vanhemmilleen.
   Oiskoo tää sitä mummona olemisen riemua?!