...ja häntä jäävät kaipaamaan - mie. Tiesin tään, tunnustin tään; joskus täältä tulee viellä lähtö - muttas, ettäs se nyt "jo" tapahtui, niin en vaine voi itkemäti niellä tätä. Pakostakin tulee mieleeni, ettäs mitä miussa on vikana? Mitä en osaa? Mitä en huomaa? Mitä teen väärin - tahi liikaakin? Mitä, miksi, miten, missä... tuo loputon kysymysten meri "aina" tällaisen tapahtuissa. Niinkuin nyt nuita olisi kohallein kolahtanut useampiakin? Pah, ja pöh. Ei tod.. Ns. aikaisemmassa elämässä ensimmäistäkään, kunne nyt sitten puolisoin mentyä viheriämmille maille - tää on sitten toinen tällainen; jätetty jälkeensä. Ettäs olen mie kuiteskin aika vakaa pari- ja kumppani ollunna, enkää mikään "tuulen heiluttelema perse", ns... Vakaa ja varma kun vaine kelpavan jollehin. Tai siis meillä kummallahin on synkannut, tarkoitan. Vuosikausia yksissä aina kulloisenkin kera kulkenut. Kuten nytkin. Nyt saavutettiin jo kunnioitettavat viisi, pilkku viiden, vuoden ikä. Niin ylä- kuin alamäetkin koettiin täsä. Mutta niistä -näistä... Kaipaan niitä onnevan hetkiä kaikkia! Jeeru kun ne tulevatkin mielen päälle. Sattuu, itkettää, kolisee. Jeeru, että on vaikiaa! Ne eläimet siellä, niitä ikävä karsia on ja tulee olemaan. Kuten aikoinaan Jokusen eläimiä sillä tontillansa olevaisella. Muistan nekin yhä vielä... Saati sitten nämä jotka arjessa aina mukana olivat! Oih! Pitis olla juuri nytten siivoamassa kyökin pöytiäin omia aamuisen pizzan jäljiltä, kastelemassa kukkiain tsiljoonia, muttas pask...at kaikesta niistä. Olkoon pizza pöydällä lämpiimässä, kukkaset nuo kuihtukoon kasaan kuten ne Ystäväin tämän kukkasetkin jotka hän tappoi sinne entiseen asuntoonsa vaikka oli puhetta, ettäs josko mie vaikka ne itsellein saisin... Mitä on millähän väliä kun kerta Maailma Avara potkii miuta - mie potkin takaisin sitä! Onkoo sillä väliä jos ihminen, Mummerokin tää, joskus näin "leviästi" elelee ja antaa piut-paut tälle ympärillään olevaiselle Maailmalle-Rämälle? Niinkuin mie ajattelin... juteltiin, ettäs... josko sitten saarelle mentäisiin yhdessä. Mille saarelle? Sanos se nytten. Onkoo miusta enää sinne meniäksikään kun sekin muistuttaa nytten sitten aina hänestä! Samoin kuin Majani Matalaisen, kotikontujeni seutu. Ei sinnekänä enää. Ei iki-kuuna-päivänä. Tosin sillehhän mie jättelin jo aikoinain hyvästit, muttas nyt tuntuu, ettäs ei sitten mitenkään. Ei konsa, ei varmana, ei! Eikää yleensäkään sinne suuntaan josa hän nyttemmin asustavi. Ei, en tahdo yksiin sattua. Ei vastatusten - sattuu liikaa. Vasiten jos sattuvi sen "uuden tuttavuutensa" kera liikenteessä olemaan. Niin-pä. Sainen taasen kuulla ja tuta mitä on kun toiseksi jäin/jää. "Ystäviähän me vain oltiin." Muistatteko nää Jokusen sanat silloin aikoinaan ( muista en tosin itsekkään, että pakisinko nuita teille silloin, oi, Armaat Lukijain miun )? Niinhän täsäkin taisi käydä sitten. Huomasinkin jo tosa kotvasen sitten ettei miehellä enää ollut täkyjä miun suhteen. Ei ni´ minkäänlaisia. Mitäpä tästä opimme hyvät "Siskot-rakkahat"? "Jos miehillä ei ole täkyjä sinuun - on uusi naikkonen jo kierrossa silloin!"; sanokaatte vaine miun sanoneen tään! Tuta on nyt sitten jo kaksi kertaa tää tälläinen jutska. Vahi onkoo se vaine se ( näin kun mietin tätä nykyistä elämän vaihettain ja peilaan sitä sitten nuoruuteeni jolloin suhteeni olivat pitkiä; mukaan lukien viellä puolisoin aika tuo ollut ), ettäs tään IKÄISET miehet etsivät aina nuorempia? Heille ei kelpaakaan suhteeseensa tällainen ikäisensä, tahi hivenen nuorempi kumppani, vaan sen olla ja pitää paljon, reilusti, nuorempi? Sekö on asian juju? Elikkäs miulle pitäisi sitten olla samaisella mittapuulla jokun sellainen hemmo joka on jo ns. puoliksi haudassa? Miun ns. isäin tahi peräti ukkini ikäinen? Kääk! Ei kiitos. Mieluummin niitä "sekunda-lihoja" miulle, jep.  Lihoista tein mie pizzain tään aamuisenkin. Pitkästä, pitkästä, aikaa ihan jauheisesta lihasta, pekonista, yms. kamasta. Miksikö? No, kun hänellekkin täsä tein lähi aikoina lihaisia, ja vaine lihaisia, pizzoja muutamia tsipaleita ja ajattelin, jottas koklaampas nyt sitten isselleinkin. Tietämäti sen kummemmin et se siten näin "jäähyväisiksi" koituvi, se pizza. Muistoksi toisesta ja hänen mieltymyksistään, kun ero tulikin. Ei mitä. Pizza on tehty ja maistettukin jo. Ei, ei se ole oikein miun kamaa kaikistellen. Se jauheliha on aikas - äglöä kamaa. Pekoni? No, jaa.... Se on tosin kiittäminen häntä, et opimma jotta pizzaa tehdessä laitetaan aina himpun juustoraastetta ensin sinne pohjansa päälle, tomattimurskan päälle, jotta ainekset nuo yllänsä olevaiset paree pysyvät pohjassansa kiini! Ja loput sitten vasta yllensä päälimmäiseksi. Ihan hyvä konsti. Ikävä vaine, ettäs nyt aina pizzaa laittaissa tästä lähin mie muistan juurikin hänet tässä vaiheessa pizzan laittoa...  Kuten senkin, ettäs vaikka kuin hän olevinaan sanojensa mukaan on perffenionisti mm. siivouksessa, niin sanonpahan vaine, ettäs on se vaine meikä Mummero viel tarkempi! Ja piste! Muistan kuin asumusta tuota siivoissa tämä tuli monessa kohtaa esille. Se mikä olisi kelvannut hänelle, se ei kelvannut viel miulle. Ja muistan senkin kun siivosin, kuin ajattelin.... "On se vaine täsä sitten jonkun TULEVAN hyvä olla ja asustaa. Jonkun joka tähän TULEE - saapi taatusti hyvät, puhtoiset alut itsellensä."  Sillä tiedossahan oli, että ollahan "kerran keskiviikossa"-suhteessa ja mitään pysyväistä tää/se ei ole. Jotenka en mie sinne ollukkana asettumassa. Se olisi sitten joku toinen joka sinne tulee ja asustaa. Elikkäs toiselle sen tein, en itsellein. Muttas teinpähän täydestä sydämestäin sen! Hitto, niin tein. Ihan kyselemäti sen kummemmin mitään. Ystävänä vaine toisen hyväksi. Hänen hyväksi... tietäin etten mie itse siitä tule nauttimaan. Mutta onpahan vaine hänen hyvä olla siellä sitten - ja jonkun toisenkin... Sori, ettäs olen näin "tyhmä", sori. Nytkin kun olisi alvariinsa jotahin tekemistä tääl Humisevallaharjulla, niin tuntuis et kaiken kestäisi, tään kaiken kestäsisi, paree. Olisi tointa mihkä tulla toimeen - ei tarviis ajatella. Auta armias jos ja kun pysähdyn ja ajatukset valtavat mielen, niin silloin aina kolisee! Varmahan naapurin puolella, seinän takan, miettivätkin, ettäs mitäs se Mummero nyt on alkanut kolistella? Kolistelkoon nyt hän siellä torpassansa itseksensä. Sitäkin kompostia siellä jota sanoi ettei osaa käyttää, eikä käytä, vaikka se siellä valmihina on ja täten hän saapi sitten jätetyhjennykset sen taatta harvemmaksi! Mie sitä siellä käytin.... kannoin sinne "apetta", lisäsin humusta, ruokin... No, nytpä sitten opetelkoon itse tahi laittakoon sen UUDEN sinne töihin moiseen! Täsä päivänä muutamana toisten käsien, kuin miun ittein käsien kätevien, tehdessä töitään kroppain kimpussa patoni purkautuivat eka kerran sitten eroilmoituksensa tulon jälkeen. Tavallanhan olen ihminen joka ensin tutkii ja hutkii, sitten vasta tulee reagtizuunen - jos tulee. Yleensä paljon, paljon, myöhemmin, muttas nytten huomasin jotta meni "peräti" kokonainen vuorokausi reagtizuuneeni siitä kunne sain ilmoituksensa tuosta toimestansa moisesta. Ensin touhusin koissain kaikkea; töitä - ei ajatuksia. "Työ se on joka Suomalaisen ihmisen parantaa murheesta kuin murheesta!" Muttas tosiaan - sitten kun tuonne käsien kätevien alle venytettäväksi, vanutettavaksi, pääsin - silloin kaikki repesi. Miksikö siellä? No, kun oli aikaa ajatella, ja toisekseen ei ollut kerta josko ei kaksikin viikossansa kun mie hierasin häntä, vasiten viikoissa täsä viimeisinä kuukausina! Muistot nuo tuhoisat siis! Voi, miten mie tunsin ( ja tunnen edelleenkin ) sen hänen kroppansa läpi kotaisin! Kaik´ ne kerrat kun pyyntikauden aikana, ja sen jälkeen, hoisin, jäntevöin, kroppaansa kuntoon. Kaikkien niiden pitkien, raskaiden, työpäivien jälkeen, kun jäseniään vanutin, venytin ja viritin takaisin kohillensa etsiskellen kaik´ ne tietämäin kipupisteet ja -kohdat jotka helpotuksen antavat kipuihinsa nuihin. Muistan taatusti jokaisen kohdan: huomasin aina uudet mustelmat, finnit, arvet yms. mitä aina oli uutta kroppansa tullut. Sentti sentiltä, rakkaastain jokahinen kohta. Miun rakaasta - joka nyt sitten jo toisen oma onkin... Miten voi ihminen näin tehdä? Miten voi ihminen "hypätä" toisesta toiseen, tosta vaine? En, en ymmärrä. Tietty hän on varmaan "pohjustanut" toista jo jonkun aikaa - kuten kerroin jo tuossa aikaisemmin huomanneenkin sen, muttas siltikin; en vaine voi ymmärtää! Olen tietysti sen verta vanhaan parteen tehty ihminen etten vaine voi ylen äijy ällentää tätä tällaista "kukasta kukkaan" menoa, kuten silloin Jokunenkin.  Ei vaine pirtaani mahdu, ettäs tosta vaine - hups! Eikö ihmisillä ole pokkaa laitella poikki jo silloin kun tuntuu, ettäs nyt olisi "aidan toisella puolella vihreämpää kuin mitä on omalla puolla"? Miksi pidetään kahta yhtä aikaa? Onko se, ettäs "pidetään se, tuo vanha, siltä varalta et josko ei tää uusi sitten onnaakaan?" Ollahan ns. "ei vara venettä kaada"-sydeemillä liikenteessä? Sitäkö se on? Pitäiskö miunkin alkaa täsä "metsästämään" ja pitää sitten vaikkas useampaakin yhtä aikaa "lii´assa"? Kassoa mikä on paree; paras "kuorrutus" voittakoon? Nyt olisi ihan oikialla ystävälle paikka auki. Tarkoitan, ettäs jos olisi ystäviä jotka voisivat nyt juuri saapua tyköni, ottaa haliin suureen, rotistaa, ja kuunella kotvasen, niin se olisi hirmu hyvä. Se vaine, ettäs kaik´ ovat järeään töissä, työelämässä, niin kenkään ei jouda sitä tekemään näin päiväsellä. Puristaa, sattuu. Tiedän tosin, ettäs "aika parantaa haavat", muttas kun se aika tulevainen tuntuvi juuri nyt olevan sankkevan kaukana! Ainaskin kilo ja metrien päässä. Vuosien päässä. Niinhän se tapahtui puolisoinkin poies mentyä; meni noin kuusi vuotta kunne "sinuksi" asian kera pääsin. Jokunen... niin Jokunen... No, hänestä aikasisemmin jo, muttas siihenkin meni useampi tovi, vuosikas. Tämä - muisto vaine on sitten joskus tulevaisuudessa tämäkin, George. Muisto kuten sen muisto kun Jokunen neuvoi miten lusikalla metalliin reikä tehtäisiin - vahi tehtäisiinkö?. Hellyttävä, hauska, mieluinen muisto. Hyvät jäävät päälimmäisiksi, pahat kaikkoavat mielen sopukoihin. Tai ainaskin toivon näin. Hänen ihanan harmaja sänkinen, pystytukkansa - jota leikkasin aina. Hänen nuo kroppansa mutkat ja kaaret - kymmeniä kilo ja grammoja laihduttamansa. Hänen arpensa elämän matkalla tullehet - joita jälkihoisin leikkausten jälkeen useampaakin; kerran soitti ja kyseli heti paikalle palovammansa hoitoon kun oli kropallansa suojannut yhtä piskuista lasta tuleen joutumasta! Ne "kymmenen hurmaavaa varvasta" ( toisin kuin miulla; hänen suorat, miun vasaravarpaat ), ne kymmenen ISOA, Miehekästä, sormea jolla tarttua naiseensa kiinni - ja nyt ne tarttuvat sitten toiseen naiseen....  Kyl se vaine maailman lopulta tuntuu. Kun miettii kuin sitä käytiin lävitse yhdessä hänen eronsa aikoinaan, lasten kasvamiset ( puolin ja toisin ), pesästänsä lentämiset ( puolin ja toisin ). Muoskain kasvukivut. Omat asuntojen myynnit, etsinnät, remontoinit ( mm. hän tätä miun Humisevaaharjuain ), yms.. Ukiksi, mummoksi, tulemiset. Vaihdenuodet, erektiohäiriöt. KAIKKI mitä ihmis´elo mukanaan tuo. Ja sitten se kaik "repäistäänkin" yhdellä ilmoituksella pois. "Kuin tuhka tuuleen." "Tällaista oli, mut voi, voi - ei olekkaan enää!" "Sitä oli, muttas mitäs sitten - ei se merkitsekkään mitään, yhtikäs mitään." Mitenkä toiset ihmiset kestävät eronsa - kun ei näitä eroja entisiä miulla tuhottomasti ole. Ei ole kokemuksia jäättämisestä. Mitenkä tästä etiä päin? Mitenkä olla ja eliä - yksin? Siitäkään kun ei ole vielä tähän ikään tullut olleskana kokemusta. Nimimerkillä; Koko pienen ikäni parisuhteessa aina ollut. Pisin aika yssinäin oloon on noin puolikas vuosi. Tuntuu kuin tyhyjän päälle jäisin. Ei misään, ei mitään. Ei missään mitään. Olo on kuin ois viety keskellä Saharaan ja jätettyn sinne, yksin. Ilman kompassia, ilman karttaa. "Mihkä mie tästä?" "Mitä mie nyt?" "Onko miusta mihkään, kun parisuhdettakaan en osaa pitää." "Osaanko mie mitään - kun en yhtä suhdettakaan osaa omanain pitää?" Kostohan aina suloisinta on - eiks´ vaine? Ajatuksella et olisipas se kiva jos voisin nyt, tahi siis tulevaisuudessa esimerkiksi, tehdä samoin hänelle. Laitella poikki tosta vaine. Ilmoittaa, ettäs - tää oli, kuuleppas, nyt sitten täsä näin, ja piste. Sen kummemmin selittelemäti mitään. Todennäköisesti ( jos Ukko-Ylimmäinen suo ) se on kuitenkin joku toinen jolle sen tehdä voinen ( jos ei sitten taasen hän, tämä uusikas siis, vuorostensa jätä miuta? ). Se ei vaine sitten enää kostoa ole Georgelle, eikää kostolta tunnukkaan olleskana, vaan on sen aikaista elämää sitten, se. Sitäkin mietin, notta on se tää nykyaika aikaslaista. Sitä voidaan jättää toinen noin vaine TEKSTIviestillä. Ei tarvitse toista kasvotusten edes nähdä. Ei tarvitse nähdä mitä toinen tuntee ja kokee, kun tiedon jättämisestään saapi. Ei tavallaan anneta toisella mitään mahdollisuutta sanoa mitään. Kysyä mitään. Tietty voinen tekstitellä takaisin päin, muttas onkoo siinä nyt mitään järkeä? Tekstailla nyt kun asian voisi jutella kasvotusten. Vähän niin kuin lävitse käyden mitä tapahtui? Misä mentihin vikaan? Mitä MIE tein väärin, mitä en huomannut? "Mikä oli se viimeinen oljenkorsi joka kamelin seljän taittoi?" Oli se ennen muinoin toisin, tääkin asia, kun kasvotusten nämä tällaiset hoidettiin. Ihmisellä piti ( ja pitää ) olla "munaa" hoitaa asiansa kasvotusten, sanallisesti! Täsä olen noin viikon päivät ajatellut erästä ystäväin, amiska aikaista, ja sitä ettei häntä ole pitkään aikaan "näkynyt" tuolla naamataululla. Mielein on tehnyt ottaa yhteyttä ja kysästä häneltä, ettäs onhan hän nyt hengissä ainakin? Ei vaine ole viel tullut tehtyä... Hän se totesi muutamia vuosia sitten miulle kun juteltiin menneistä elämistämme ja parisuhteistamme ( mie jo silloin leskeksi jääneenä ), ettäs mihkäs se vaihtamalla paranis? "Mie olen edelleen amiskan aikaisen kumppanin kera yksissä, ja aviossa." Nyt sit mietin, jotta niin - mihkäs se. Miten mielelläin miekin ottaisin puolisoin tähän rinnallein nytkin, jos se vaine mahdollista olisi. "Voi kunpa se suhteemme - hänen elonsa - olisi kestänyt pidempään."  Mitenkä mielelläin mie siinä olisin! Ei, ei yhtään tee mieli tätä tällaista kokea, kuin mitä nyt on menossa. Sain tehtyä tiskit... pizzan pakkaseen laitettua... Miten mielelläin mie nyt kuihtuisin Rusinanteksi, ja haihtuisin Taivahan Tuulien mukaan kuin tuhka tuuleen ikään. Halu on suuren suuri hävitä Telluksemme päältä poies stallaamasta. "Mitäpä mie täällä?" Vasiten tiedostain, ettäs en ole henkeäin heittämässä vaik´ näin juttelenkin!  Ennemminkin ei vaine tee mielein syödä; saisi nuo läntiset pituudet, ja itäiset leveydet, ihan hyvin haihtua poies. Vaik´ kuin juurikin hän sanoikin täsä kotvasen aikaa sitten, ettäs olen aikas laiha... "Toista se oli silloin kun eka kertoja nähtiin! Siulla oli povea, siulla oli muotoja..." Ettäs tälleensä - totuus kuuluu "imeväisten suusta"! Ei sillä - kyllä tekisi mielein miun ainaskin reissun päälle päästä ( koskapa miun ei tekisi? ). Poies näiltä leveleiltä! Kauaksi, kauaksi, poies - hänen vaikutuspiiriltään! Muttas minnekkäs nyt oikein menet kun on toi virus? Muttas mitäpä mie täällä koissain enää teen... Niin monet ehtoot ja yöt yksissä vietettiin - ihan vasta menneillä viikoillakin vielä... Nyt illat ja yöt, nuo tummat, ovat sitten tummaakin tummemmat, yksinäiset. Töllöäkö töllöttelen? Katselen sitä näkemäti kuiteskana siitä mitään? Mieluummin mie Rativon auki pidän, kuuntelen, ja luen jotahin. Tai - no, tähän asti lukenut ainaskin olen koissain ollessain. Nyt ei viitsisi enää sitäkään tehdä. Haluan vaine kömpiä vällyin väliin kuin Vilu-Kissa ainai. Haluan käpertyä kasaan, sykkeröön. Sikiöasentoon. Haluan painautua pieluksiin pehmoisiin ( se uuden uutukainen sänky, petivaatteineen, vasta tuonnekkin hänelle laiteltiin.... ) ja olla vaine. Rypeä tässä "surekudessain", voivotella, tuskastella. Itkeä ja vollattaa oikein olan takaa. Jospaa ne joskus nääkin Hiirulaisten saunavejet loppuvat? Loppuvatko ne konsa? Onko niihin kaivo ehtyväinen? Onhan? Eikös olekkin....? Kuinka voi ihminen vasta ihan äskettäin hihkua ilostansa, saadessaan toipilaana ollessansa tehtyä yhden homman kondikseen, ilmoittain siitä saavutuksestaan suuresta sit miulle valokuvan kera - ja nyt sitten poikki? Kuinka voi ihminen tuo toinen kutsua tykönsä jos "kengittää" toista? Kuinka voi ihminen - niin, ihminen sietää toista vaik´ toista jo halajaa? Ei, ei vain miun kaaliin mahdu. Ei kun eletään suhteessa, niin se ei vaine mahdu tään Mummeron pieneen kaaliin. Liene liian pieni kaali miulla kun ei mahdu....? Kukat kasteltu - hyvä mie! Todettu on, ettäs suurin osa ( onneksi ) niistä ( edes ) hyvin voi iellehen. Jokunen himpin itsaria hautoo tosin... Muttas jospa saisin ne "ylitse puhuttua" vielä? "Lunta tupruttaa tupaan" par´aikaa; näinköhän hän siellä itse kolaa pihanmaansa nyt, toipilaana ollessansa - vahi joku toinen... Mie ne viimeksi tein ennen lähtöäin, sieltä... Mie "raajarikko", käsivammainen, muttas teinpä kuin teinkin! Hitto, miehän tein - hammastain purren tosin, muttas TEIN! Juurikin "päivitin" täsä samalla naamataululle tietojain ( niistä kun en sinne yleensäkään ole mitään siellä pakissut! ) ja kirjasin sinne kuvauksein itsestäin entisen "tottumuksein" mukaan: "Pikku Myy, Durasell-pupu. Pieni mutta pippurinen, alati liikkeessä." Mitenkähän se nyt sitten on? "Kärsiikö" kolauksen tääkin, nämäkin, "meriitit" nyt kun ei olakkaa enää ketään josta pontta saisin tehdä jotahin? ( Aivan älytön ajatuskanta, tiedän tään kyllä, muttas näin se vaine menee tällä Mummerolla! ) Ei ole ketää ketä varten ahertaa ja askarrella, tehdä ja touhottaa, puuhata ja putsata. Entä jos kaiken jätänkin levällensä? Annan vaine olla ja tuumahan notta annas olla; kyl aika tuonkin "kaupihtee"... Rupianko elämään kuin "Ellun kana"? Väsyttää. "Surku rannalle jääviä laivoja." - tulisi joku ja edes tervaisi pohjat niiden, jotta sitten joskus valmiina olisivat kun aika käyttää on... vesille lähtö on... Vene, vesi ja ankkuri. Tiedättehän tilanteen kun on olemasa Vene-Venhonen. Venhosella tällä kettinki ja sen kettingin päässä ankkuri ankkuroiva? Tiedätte kuin tämä ankkuri pitää Venhosen tuon kelluvaisen aisoissa, paikallansa, tahi ainaskin liki olevaisena!? Entäs kun se ankkuri pääsee irti? Tahi sitä ei ole olleskana? Nii-pä! Oli miulla ankkuri, oli. Nyt tämä Venhonen joutui sitten tuuliajolle ypö yskin. Ei ole enää ankkuria tuota vakaata ja vakauttavaa. Ei ole miulla enää riimua jonka päässä ankkuri "nootia" antaisi, muistuttaisi, ettäs koti on täällä, täällä on SYDÄN.

  
Jälkikirjoitus kun aikaa kulunut jo on jokusen aikaa:
  
   Tyhjä, juureton, olo. Särkynyt sielu, särkynyt SYDÄN.

Ja niin penteleesti särkynyt!

   Ei kiinnekohtaa mitään missä tuntisi itsensä kotona olevaiseksi.
Koti, se miun ankkuri ( olin sitten misä tahansa Maailmalla Avaralla kulloinkin ) on poissa, hän on poissa.
   Tiedossahan oli ettei meistä paria konsa tule, ei tule olemaan, muttas on se vaine hömelö olo kun elinvuosista haihtuu tuhka tuuleen yks´ kaks´ 5,5vuotta! Ei sillä, että jotahin konkreettista ( aineellista ) pitäisi jäädä jälkeen - ei todellakaan.
   On vaine outo olo kun kukaan ei tiedä mitään. Te Armaat Lukijain miun, tiedätte kenties jotahin, muttette tekään kaikkea...
Muttas - juurikin täsä eilennä havahduin, ettäs esim. hänen jälkipolvestaan kukaan ei tiedä mitään? Eivät hänen ystävät, tuttavat,
sukulaiset - ei kukaan. On kuin minua ei olisi ollutkaan olemassa - edes hänen elämässään. Lakaistu vaine pöydän tahi maton alle.
Poistettu poies "päiväjärjestyksestä." "Kuka, missä, täälläkö?" "Ei koskaan, en ole kuulutkaan."


   Miulle kasvun paikka varmaankin. Sitä kun en tiedä kuka olen, mistä olen. Mitä osaan, millainen olen. Miten osaan olla tästä eteenpäin kun hän täytti kuitenkin maailmain tämän 5,5vuotta.

   Huonot puolet ( ja niitähän oli sitten valtavasti, isojakin sellaisia ) oli hänellä, kuten varmahan miullahin omani on, muttas jeeru ettäs siltikin sattuu. Ikävä suunnaton.