...ja kuusi kuuta - tosin täsä tapauksessa, miun tapauksessain, seitsemän kuuta ja nekin sitten piskuisina sydäminä eikä perinteisinä kuina.

2020.1.24.%20Saturnus%20ja%20seitsem%C3%

Olisikohan tää nytten sitten SE vihon viimeinen tapaus meikä Mummerolle? Uskalla kun en enää uhitella että tään nyt on SE viimeinen koskapa täsä, ja nyt, näin, juurikin viimo kertaisia sanojani isse syön kun taasen uuden kuvan kehittelin ja täten tänään sen käväisin nakutteluttamassa itseni ihollein.
Ompahan nytten sitten kaik´ muoskainkin miun ihollain ikuistettuna. Nyt ovat kaik´ he mukanain aina kunne sitten menenkin.
   Ja sinällään hassu sattuma ettäs juurikin tänä pänä kaksi heistä täyttävi juuri vuosia uusia. Yssi vuosi tuli taasen tätytehen heidän elämässään. Aika ihmisiä siis hekin jo...

   Ja vastahan HE-kin olivat ihan pieniä pirpanoita. Ihan vauvoja.
   Muistissa silloiset ajat kun oli ilmat ja tilat aivan toisenlaiset kuin mitä nää nykyiset nyt ovat. Aurinko Armas tosin silloinkin kyl tillotteli Taivahankannella muttas muutoin... Lunta oli ihan "miehen mitan" verran paikassa jokaisessa. Nytten hyvä kun valkiaa näkyilee "pahimmissa" paikoissa...  Pakkanenkin paukkui silloin ihan omiksi tarpeiksi; aika ajoin heiluttiin varmana -30´C paikkeilla eikä kuten nytten kun hädin tuskin miinuksen puolelle ylletään! Elikkäs silloin ei päästy viel juttelemaan mistään ilman ja tilan muutoksista. Kasvihuoneilmiöt eivät kuuuneet ainakaan ns. tavan-kansalaisen sanaparsiin ja jutun juuriin. Eivät tosiaankaan. Ennemminkin mietittiin kuis sitä saadaan lämpöä ynpärille, kotiin piskuisiin, jne..
   Mekin silloin, kun omakotitalossamme, Majassamme Matalaisessa, asusteltiin vielä siin vaiheessa, niin mekin lämmitettiin tii-piitämme päivittäin kun sillä sitä taloamme lämmä pidettiin. Eikä seinustoilla olevaisilla sähköisillä pattereille, ei koskaan.
Ja siinähän sitä sitten laitokselta kotiuduttuamme olivat pienokaisemme nämäkin, siinä leivinuunin lämmössä ja lähellä. Muoskat nämä piskuiset ( keskosten kokoiset ) olivat joko pukeissa tahi vasiten saunan jälkehen ehtoisin ilkosillaan , kahestansa tuplahöökyissä pötköllänsä ja uunin tuon lämpöä hohkaavan likellä. Hyvässä lykyssä ihan sen uunin luukkusen ejessä kun sitä par´ aikaa lämmitettiin. Kaikkein lämpimässä paikassa siis. Ja itse kukin muu meistä sitten muutoin siinä lähettyvillä lämpöä tuon kivisen kyljen etsiskellen ja itseemme imien.

   Kun muistelen muoskain näihen, nyt jo aika ihmisten, alkua niin olihan se aika moista.
Kaksi pienen pientä ihmisen tainta jotka juuri ja juuri henkkiin herkesivät Jos ei olisi silloin jo ollut tätä ( siis silloista ) nykytekniikkaa niin epäilempäs vaine ettäs ainakin yhtä muoskaani vajaa olisin nytten sillä toinen heistä etenkin oli ns. henki heiverissä alkumetreillään noilla. Hän joutuikin olemaan silloin pitempää sairaalassa hoidossa... keskoskaapit, hengityskoneet, letkuruokinnat, yms. valohoidot tulivat hänen kohdalla sankkevan tutuiksi.
   Muistin syövereissä on se kuinka syöminen, tissillä olo ja siitä appeen "repiminen", piti opetella ihan alusta alkain hänen osaltaan. Ja kuinka sit ei maitoa riittänytkään kahdella muoskalle ja täten todeta että se vaiva mikä nähtiin siihen rintasyönnin opettelulle, niin se olikin sitten tavallaan hukkaan mennyttä urakkaa...
Kuin myöskin muistan ne yölliset syönnit, syötöt, kuin kahta muoskaa yhtä aikaa syöttelin kotimme pimeydessä tuttipullosta: ensin nostain molemmat turvaistuimen tahi sitterin "syliin" ja sitten siitä yht´aikaa molemmille pulloista maitoa suihin nälkäisiin. Sitten vaippoin vaihdot, nukutukset, jne..
Ja sittenhän sitä oltiinkin väsyjä jo valmiiksi kunne päivä uusi koitti kun yötkin menivät ns. pitemmän kaavan kautta valvoissa syöttöin kanssa. Kaksi kun oli näin piskuista muoskaa niin hehän eivät suinkaan ahmaiseet evätään nassuihinsa hotkien vaan hitaasti, ajan kera, sen minkä voimiltaan jaksoivat. Aikaa kului jokaiseen syönti kertaan. Ja "hyvässä" lykyssä viel niin ettäs kun toinen aloitti ja aikanaan lopetti niin toinempa sitten tekikin muutamia minuuteja myöhemmin sen samaisen rumban - jos eivät sattuneet olemaan samoissa sykelissä syöntiensä kera juuri sillä aika-hollilla.
Näimpä sitten ei ollutkaan yötä, eikä päivää, meidän kolmen elämässämme sillä aikaa, sinä ensimmäisenä vuonna. Oli vain äiti ( mie ) ja muoskat miun jotka söivä, nukkuivat kaiken sen välin minkä vain suinkin saivat... Mie siin sivussa omaishoitajana isommalle muoskallein miun ( 24/7 -muoskain miun ) ja huolehtien myöskin josain välissä muista isommista, koulukkaista. Huushollistamme, ruokailuistamme, yms..
   Joo, aikaa entistä - "joka ei koskaan enää palaa". Onneksi.

   Ja nyt jos siis nämä tällaiset silloiset pienen pienet ihmisen taimet, ISOja aika ihmisiä ovat!
   Jällehen saapi kysellä näin vanhempana ihmisenä, ja vasiten vanhempana muoskain näiden, jotta mihkää se tää aika oikein menee? Mihkä se juoksee, mihkä sillä on kiirus kun näin näitä jo muistella saapi?