Tässä kun "joudun" tekemisiin jälkipolveni kera ain silloin tällöin. Mitenkä milloinkin muttas jokatapauksessa silleensä että katson näiden pienimmäisten, muoskani mukeloihin, perään. Hoidan heitä, avitan ja autan. Annan ruokaa, puen apuna, ripustan vaattehia kuivumaan, saattelen koulutielle, yms. yms. ... Niin välty en tuokioilta jotka mieleni sopukoista nostavat tuntemuksia ajoilta kun olin itse äiti pienten lasten.


    Kuljetan ulkotamineitaan kuivumaan pesuhuoneen puolelle tahi muutoin käsittelen heidän jalkineitaan ja muistan ajan jolloin kantelin omien mukeloiden jalkineita.
Miten ne olivatkaan pieniä. Myöhemmin taasen niin isoja että oma jalkani niihin "hukkui" kun pesueeni poijat hivenen venähtivät pituuttaan. Silloin sitä jäi heidän jäljiltään miulle pitää kenkiä. ( Puhun siin nyt lähinnä sukupuoli-neutraaleista Kuoma-talvikengistä. )
    Muistan kuin taloni silloinen aikoinaan tyhjeni muoskistain ja miulle jäi jonkun heidän jäljiltään eräät Kuomat pidettäväkseni. Tosin häntä ennen oli niitäkin kenkiä pitänyt moni muukin muoskani vuorollaan kun jalkansa siihen kokoon oli kasvanut... No, mie pidin niitä aikani viimoisen pitäjän jälkeen ja sitten tässä vuonna viimeisenä Majassani Matalaisessa asustaissa ne lopulta sanoivat Ystävyys, Yhteistyö ja Avunanto -sopimuksensa irti hajoten kummankin kenkkäsen pohjasta keskeltänsä kahtia. Silloin sitä tuli ajatelleksi että siin oli taasen kengät jotka palvelivat antaamuksella useammankin jalkaparin edesottamuksia - rauha heidän sielulleen.
   Muistan kuin syssyisin näitä kenkiä talveksi esille ottaissa ja keväisin kesäteloille laittaissa ajattelin että aina tätä samaa. "Aina näitä samoja kenkiä edes takas. Joko talteen tahi käyttöön laittain."  Tuskastelin myös sitä että voi kumpa sieltä varastostamme löytyisi edelleenkin kenkäpari jokahiselle tarvihtijalle niin ettei tarvitseisi kenellekkään uusia mennä ostamaan. Joka ajatus tietysti sitten muoskieni kasvaessa isommiksi ja isommiksi ( saati miun jalkani kokoa viel isommiksi! ) oli todellakin utopinen toivomus... Harvemmin sitä nimittäin iso kokoisia kenkiä toiselle lahjoittaa tahi antaa kuten muoskieni ollessa pienempiä; saimme monet, monet kenkkäset kuin myös vaatteet sukulaisilta, tuttaviltamme, ystäviltämme ja jopa ns. kylänmiehiltäkin/naisiltakin lahjoituksina käyttöömme. Kiitos-kaunis heille. Monet, monet, ovat ne hetket kauniit jotka ovat avittaneet meidän perhettämme tällaisten ihanien ihmisten ansiosta.
   Muttas - asiaan.... Sitä muistelen näitä nyt piskuisia kenkiä siirellessäni että kuin sitä tavallaan kyllästyikin jo niiden omien mukeloihin kenkien vispaamiseen vuosi vuoden jälkeen; varastoon, varastosta poies. Kuivumaan jonnekkin tahi nostellen niitä kulun edestä syrjemmälle - kenkätelineeseen vaikka, niin miten sitä nyt lämmöllä muisteleekaan niitä aikoja kun näitä nyt piskuisia "töppösiä" ( noin alle 33-kokoisia ) hoitelee. Mikä se on se tunne, ajatus, ja lämpö ajatusten, millä nyt suhtautuu näihin lasten lapsien jalkineihin!? Se on jotain aivan muuta kuin aikoinaan omien mukeloihin "arkipäiväisiin" kalosseihin suhtautuminen.

   Samanmoisesti sitä miettii oikeestaan myös petiäänkin petatessaan.
   Nykyisin on tapana tupaani vierahien yökylään tullessa, että mie siirrän "havuni" kamarista tupani puolelle Itulaatikkoon ja annan kammarini kulloisellekkin tarvihtijalle. Milloin se on seurueen vanhimmainen ( esim. siskoni itse kun tyttärineen tulee yökyläilemään ) tahi sitten seuruseesta kulloinkin vuorossaan oleva jäsen ( pidetään oikein vuorolistaa siitä kenen vuoro on vuorostansa mummon "prinsessasängyssä" yönsä nukkua - ettei vain joku vahingossakaan pääse perätysten useampaa kertaa sinne kapuamaan. )
Kapuamaan ja "prinsessasänky" sillä ettäs se on tavallista korkeampi sänky - ei suinkaan miun huonon liikkumiseni takia. Ei suinkaan, vaan vahingossa tuli aikanaan korkia sänky kasaan ja omistukseeni KOSKA miulla oli ensin sellaien OIKEA prinsessasänky ( koukeroinen, musta, rautasänky, kullatuilla päätypanpuloilla ) johka ostin allergisen patja-sydeemin ja kun tää rautasänky sit aikoinaan ittesä sanoi irti ( meni rikki vanhuuttaan ) niin sitten hankin tilallensa runkopatjasängyn enkähän mie tohtinut entistä hyvää ja ehjää patjaani poies heitellä. En suinkaan vaan pukkasin sen patjasen siihen runkosängyn ylle. Sitten viel päällensä petari vajaa kymmensenttinen vahvuudelta niin jopas sitä on sänkkyllä korkeutta! Säkä noin 70cm lattiapinnasta. Sinne ei siis pesueiden ihan pienimmät ihan pieninä omin "luvin" ja voimin pääse edes kipuamaan. JA onhan siin viel sitten sellainen "prinsessakatoskin". Sekin ei ole sen varsiaisessa merkityksessä käytössään vaan: makkarissani on sen helekatinmoinen vinkka huoneistoni ilmastoinnin takia juuri siin sänkkyni päädyn kohilla ( makkarissani ei ole muita sängyn pitopaikkoja sen akkunoiden, oven ja ison kaappirivistön takia ) niin että en voi klyyvarini kera muutoin siin öitäni nukkua jos siin ei ole jotakin estettä ( prinsessakatoksen kangas ) tälle ilmavirralle puhaltaa kaappini ylisen kautta juuri sille "kiitoradalle" sänkkyni kohdalle.
   Asiaan... Niin, näitä petejä hommailessa paikasta toiseen ja niitä mm. vierahille tehdessä ja laittaissa kaikenlaisiin järjestyksiin ( koko makkarin lattia "ristiin rastiin" erinäisiä patjavirityksiä ) tuumailen mielessäin aikoja entisiä jolloin oli huushollia isommanmoista. Oli tilaa vaik yksi erillinen huone antaa vierahille ja itse sain pitää oman makkarini itselläni. Ei tarvinnut "ottaa petiään ja käydä" toiseen paikkaan vierahin alta. "Hyvässä lykyssä" yhdeksi yöksi tupaan Itulaatikkoon, toiseksi omaan sänkyyn ja sitten jo taasen seuraavaksi tuvan puolelle kun vierahat uudet tupaani saapuvat.
   Sitäkin mietiskelen ettäs oli se ennen iso urakka tuuletella petivaatteita ja pestä liinavaatteita  kun muoskani olivat viel niin pienet etteivät itse viel oikein kunnolla voineet nuoruutensa takia niitä hommailla; omani, puolisoni ja kaikkien seittemän muoskain miun. Sitten kunne kasvoivat vanhemmiksi niin sittenhän se oli jo helpompaa - kukin hoiti ajallaan omansa sänkkysensä alusta loppuun. Mutta sitä ennen, silloin se oli suurta urakkaa. Kaiken muun suuren huushollin lisäksi. Ja sitä pyykkiä jatkuvaa. Niin liinavaatteiden kuin muihinkin pestävien tamineiden taatta.
Nyt sitä pesasee joskus harvoin omansa yhden henkken huushollinsa vaatteita ja melkeintäänpä yhtä harvoin liinavaatteensakin. Pienessä huushollissa, pienet pesut. Tähänkö sitä on tullut "ihmis-raaja"; yksin kappalein on jo laskettavissa nämäkin pesujutut?

   Ruokaa laittaissa, kokkailessa, myös...
   Kun tupaani tulla tupsahtaa väkeä kaikenmoista, olkoon se sitten muoskiani, heidän mukeloitaan tahi siskoni pesueineen tai jotkut ystäväni, tuttavani - tral-lal-laa... niin sitä "joutuu" aivan toisella viisiin kokkailemaan ja tiskailemaan kuin yssinäsä ollessaan. Saati siihen verraten mitä oli silloin aikoinaan meidän "isossa" huushollissamme.
Oli kattiloita useampiakin ja ISOjakin sellaisia. Oli paistinpannua parettain. Oli kippoa, kuppia sekä kaikenmaailman kihveliä, otinta, vispilää, kauhaa, lasia ja kuppia. Kaikkea joka tapauksessa vähintäänkin pareittain josko ei tusinoittain. Isot määrät evästä ( vaikkas nyt aika vähillä mentiinkiin noin niin kuin tavan isoon huusholliin verraten koska varat olivat silloin-kin vähissä ja mentiin ain "pussin suuta myöten" säästellen ja säänöstellen. ) ja isolla läänillä isossa keittiössä.
Nyt sitten olen yssin pienessä kyökissäni, pienin ottimin, pienin kattiloineen ja pienin ruoka määrin. Ja tuskin laisinkaan ruoka-määrin... Sitä on tämä elämänsä kuljettanut aikaan jolloin on ollut pakko oppia työskentelemään pienin kattiloin, pienin ruokamäärin. Tuntuu että jos sitä joutus nyt johkin isoon poppooseen, isoon kyökkiin, tekemään kauhian määrän evästä niin tuskinpa vaine ihan nuin vaine luontuisi. Jo se ettäs luokseni tulee kylään näin itseni suun lisäksi muutama muu ruokittava suu, tuntuu ajoittain aika vaikialle siihen verraten et on oppinut vähään ruokaan ja määriin; on summattava isommilla määreillä.
   Saati sit sekin viel että nyttemmin noin hivenen päälle vuoden ajan olen ollut tällä á la mie eli Kaikettomalla ruokavaliolla niin sitten suuntaappas siin "yht´äkkiä" aivosi suuntaan toiseen; mitenkäs valmistettiin ns. oikeista, tavallisista, eväistä ihan tavallista ruokaa? Miten keitetään hiutalepuurot aamuisin, mitenkä tehtiin jokin tavan pannari? Kuinka paljon hiutaleita tahi jauhoja sekaansa ( glutenittomien määrän jo taidan aikas hyvin itselleni tehdessäni... ),  tahi mitä oli mahdollisen sokerin lisäyksen määre? Paljonko laitan pottujauhoja tavan sopan sekaan? Minkä verran hämmennän sokrua sekaan mummon ( äitini ) tekemän marjamehun?
Nämä ja kaikki muu täytyy ain kaivella jostain mielensä sopukoista "päivänvaloon" kun Majassani Mahtavassa onkin itseni lisäksi muitakin henkkittäviä henkilöitä.


   Ensin sitä immeinen on synnyin perheessään ( pienessä tahi suuressa ) lapsena ollen passattavan.
Sitten tulee aika nuoruuden ja perheesään yhdessä tekemisen malli: jokahinen osallistuu kaikkeen tekemiseen kykyjensä mukaan ( ja näin pienviljelijän perheessä eläneenä, sekä varmaan monen teinin mielestä nykyäänkin ns. tavan perheessä, jopa enempikin kuin mitä rahkeita olisi ).
Itsenäistytään - pieni opiskelijan boxi ja pienet sfäärit sekä eväät.
Pariutuu - meitä on kaksi... "kaksin aina kaunihimpi"; "nätin" pieni huusholli.
Perhettä tulee lisää - ja lisää. Tulee isompi huusholli ja määreet.
Muosket lentävät maailmalle ja jäädään kahden, tai muutoin pesue jakaantuu eron takia - tulee pakko vähennystä ja määrien sekä tekemisten vähennystä muttas kuitenkin huushollissa on enenpi kuin yksi tahi kaksi ( näin isomman pesueen kera eläneenä ajatellen ).
Puolisokin poistuu maailmasta, joko sen eron kera kun ei kestetäkkään elämän muutosta lasten lähteissä maailmalle, tahi sitten tapahtuu jo vanhetessa "luonollinen poistuma" - toinen kuolee ja toinen jää "kitumaan" maan päälle. Opetellaan ( sekä on pakko oppia ) pienemmille määreille, pienemmille hentaareille, pienemmille kipoille ja pienemmille hommille.
Kunne sit vihoin viimein itsekkin kupsahdetaan...