Reissatessa josko lie rähjääntyy vanhan sanonnan mukaisesti mutta ainaskin kiirus kait jokahisella on kotia palata kun paluun aika matkoillaan koittaa. Näinhän se oli tänä aamuna miullai: äkkiä aamutoimien teko, aamupalalla käynti ja kapsäkkien pakkaaminen jotta joutuin matkaan jo joutuisin. Ei puhettakaan että olisin vaik käväissyt taasen lillumassa kylpylän puolella tovin tahi vaikkas kamerain kera heilumassa jossain lähistöllä kun kerta viel klo.12.00. astiin olisi kämppäni ollut ihan virallisesti miun hallussain.  Ei mitään sellaista - e-hei. Totesin vaine Hepo Hopiatain juoksuun hoputtaissa: "Ai että  tänään on sitten Vuokattivaara kauniin usvasen peitossa laeltaan... vois ottaa kuvankin siitä mutta mitäs sitten?" "Mitä siitä?" Jotenka kunne Poikani Poloisen ensin olin kaivellut lumikerroksen alta, iglun sisältä,  päivän valoon, niin "viis veisasin" jostakin maiseman kuvauksellisuudesta tahi mistään muustakaan - pääasia oli että matkaan nyt ja joutuin.
   Alku matka sujuikin ihan kivasti suunnatessain kohti etelää pieniä teitä pitkin. Jonnekkin sinne Talvivaaran tiemeelle asti ( tosin ei se enää ole Talvivaara vaan jokin muu nimeltänsä muttas kun enhän mie sitä uutta nimeään muista... ) olivat tiet sulat ja helpot ajelle.
Laitoin vähäsen poweria kehiin ja käänsin rativostain "nupit kaakkoon" popittain mm. Tika Takin Heilutaan biisin kera. Kummasti virkisti ajajan mieltä rehti popitus näin apealla kelillä ja säällä.
    Sitten kun saavuin Laakajärventielle olikin meininki aivan toinen. Huippunopeus varmaan jotain 60km/h. Siis huippunopeus sillä...

012.jpg

... lohduton todellisuus siellä kaukana kaikesta ajellessa oli se että miun puoleinen kaista tiestä tästä oli viel täysin ajamaton. Kyllä ns. vastaan tulijoita oli ollunna tiellä tällä mutta ei ketään... EI siis KETÄÄN miun kera samaan suuntaan menijää. Mie olin se ensimmäinen joka siellä etelään päin ajelin tämän viimeisen lumimyräkän jälkeen.
Ajelin hissukseen ja "aurasin" Poika Poloisellani tietä "uutta" perässä kulkijoilleni ( josko heitä siel viel miunkin jälkeen joku ajelisi... )
Siin sai toteuttaa mielin määrin "uudisraivaajan" tahi vaikka "vastarannankiisken" tointa kun äppyröin paikoin varmaan n.10cm lumimassan seassa eteen päin pyrkien. Kuhan vaine katsoin ettei sattuisi olemaan siel lumimassan seassa isompia heitteitä tahi sitten "hetteitä" elikkä isompia monttuja täynänsä keväistä sulavettä joka sitten olisi peittynyt tällä sataneella lumella, sillä sellaisiakin siel kyllä oli...

   Nyt menen kerronnassani tässä hivenen edelle kun totean ettäs tätä matkaani tein tänään sen kolme tunteroista. Matkassa joka taittuisi normaalisti peremmalla säällä joutuisammin. Jo ihan senkin puoleen ettäs tämä reitti on ns. suorempi reitti ajelessa Vuokatista kotiini miun kuin esin 5-tietä pitkin ajaessa. Tai eihän tää ole "suora" vaan siis tätä ajaessa joutuu yleensä nopsempaan kotia kuin tuota isompaa tietä pitkin koska tällä tiellä on harvoin hurjasti hidastavaa liikennettä vaik ihan laikien ja pykälien mukaan ajelisikin.
Mieluummin mie tätä kautta ajelen kuin tuota valtatietä pitkin. Ajan kera - vaik sitä nyt sit tällä kertaa meni enemmältikin...

   Matkallani tällä muistelin kuin ain puolisoin kera "leseteltiin" tät kautta mennen ja tullen. Kenties joskus käväistiin sukuloimassa matkalla paikassa jos toisessa, kolmannessakin...
   Puolisoni äiti oli syntyjään tältä seudulta ja näin sitten puolisoni kertoi miulle meidän kahden matkojamme tehdessä että on se ollut ennen muinoon ihan toista lähtiä "pistäytymään" jossakin! Esimerkiksi hänen äitinsä on silloin aikoinaan joutunut kaukaa saloilta asioille lähteissään matkaansa taittamaan metsäpolkuja pitkin jalkaisin, sitten osan matkaa vesistöjen ylitse venholla ja vie varmaan jalkasin kunne sitten jonnekkin hevoskiesipaikalle on osoittautunut. Ja tietysti kotimatkallaan sitten samat matkat ja salot kulkien.
  
   Tänään mietin tätä matkaani tehdessä näitä ihmisiä jotka ovat aikoinaan tällaiset matkat kulkeneet ihan ns. jokapäiväiseen elämäänsä kuuluen. Kuin he ovat olleet rohkeita tuolla metsiä pitkin kulkiessa - vasiten kun tiedän että esim. juuri tällä seudulle kulkee karhuja ja susia pitkin poikin maita ja mantuja. Mitenkä he ovat siihen aikaan uskaltaneet matkaansa tehdä metsien kätköissä? En mie uskaltaisi edes nykyään kulkea vaik nyttemmin on jo edes joitakin metsäteitä joita pitkin voisi tarvittaessa matkaansa taittaa.
   Miten he ovat jaksaneet kulkea pitkiä matkoja asioille lähteissään? Tietysti kun on ollut pakko niin sitä on silloin jaksanut. Ei nyky ihmisestä ( ainakaan jokahisesta - esim. miusta ) varmaan olisi jokaisen "tulitikun" ostolle lähtöä varten vaeltamaan edes 10km saati sitten noin useita kymmeniä kilometrejä!
   Ajatuksella Suomemme sodat ja maamme puolustus muinoin niin en yhtään ihmettele ettäs kuin Suomemme kansa on pistänyt isolle maalle hanttiin kun on ihan ns. arkielämässään jo "kouliintunut" maamme luonnossa liikkumiseen. He ovat osaneet ja taitaneet niin kesäisen kuin talvisen maamme luonnon oikut ja vaatimukset. He olivat syntyneet siihen ympäristöön ja pitkienkin välimatkojen taakse... raadollisesti sanoen he eivät näin väsyneet puolustamaan maatamme, pitämään omaamme omanamme. Siinä jos jossakin on näytetty suomalaisen SISUn päättäväisyys ja mahti! Kaikki kunnioitus heille!
   Nyt tänään kun katselin näiden teiden varsilla olevia taloja joista monet ovat isiemme ja äitiemme sukupolvien ( ja heidän vanhempiensakin ) rakentamia sekä sittemmin ovat asumattomiksi jätettyjä niin surkuhan niitä katsellessa puserooni hiipi. Mitä on tapahtunut? Miksi ne ovat nyt tyhjillään?
Tiedän että "paremman leivän peräänhän" on monesta niistäkin lähdetty kun ei vain toimehen ole tultu pienellä tilalla, pienin eväin ja kenties suurin joukoin. Mutta silti mietin että miksi?
Mitä kaikkea he ovat tehneet ja mitenkä he ovat uurastaneet "hikeä ja verta valuen" leipänsä, tilansa, eteen ja sitten onkin pitänyt kaikki se työ mitä omansa eteen on tehnyt, laittaa "hukkaan" jättäin kaik niille sijoilleen - unholaan. Sillä näköjään monia näista asumottomista tiloista ei enää "edes" kesämökkinä pidetä vaan ne ovat kylmillään, rapistuneita, lahonneita, räsähtäneitä... Kaput.


003.jpg

   Nyt iloa kehiin!: Oli siellä myös kauneutta silmille kuten esimerkiksi tämä Siikalampi tässä kuvassani.
   Voisi kenties kysäistä että voikoo tietä enää likemmä vesistöä ( lampea ) rakentaa? Ainakin näin talvisaikaan kun tätä kuvaa katselee ja jos ei tuota tien kaijetta tuossa paikallansa olisi niin eittämäti mieleen tulee et siin ei tietäs ainakaan pahimpien myräköiden aikana ettäs ajaako sitä tiellä vahi lammen jäälle?

008.jpg

   Näitä ylitettäviä "puron pahasia" oli myös tään päiväni matkalla aikas monta. Mistähän siis johtuu että Suomemme maata sanotaan tuhansien järvien maaksi - en mie vaine oikein tiedä moista juttua....

010.jpg

   Tämän, kuten edellisenkin kuvasen, nappasin Koiramäen tienoolta. Joen nimeä tiedä en mutta tiedämpäs vaine että vesi joka tässä virtaa, tulee Tiilikka-järvestä Ala-Tiilikan kautta ja juosta jolkottaa sitten Tiilikkaselkään ja Älänteeseen.
   Muttas se varsinainen pointti jonka takia tämän nimenomaisen kuvasen nappasin: katso tuota kaiteen kuviointia kuin on Ukko-Ylimäinen kera luonnon kumman, muotoillut hienon, jouluisen, koristeen kaiteeseen tähän! Eiks vaine ole ihan "ajankohtainen" koriste näin kevät säällä? Heh, heh....

   Aikain ( sen kolmisen tuntia ) kun mie karauttelin Hepo Hopiallain niin johan mie kotiain ennättäyn.
   Olipas muuten IHANA kotia palata reissultain - hyvä etten ottanut ja polvilleni laskeutunut kotioveni aukaistuani sekä pussata mätkäyttänyt lattiaani! Oli se sen verta ihanaa.
Tosin ihanuus oli kaukana siinä muotoo että Nälkä-Pahulainen vattapohjaa hinkutti eikäs silloin auttanut muu kuin nöyrtyä moisen murinan edessä alkain itselleni nopsaan jotahin syyvä laittaa:

028.jpg

( Lohipiirakkaa. )
   Ja kunne itteni kuvun sain ravittua niin sitten olivat vuorossaan kukkain miun...

033.jpg

... joista täsä yksi Avo Kaato ison juurensa kera. Heillekkin siis "kystä kyllä" jotta hyvin voisivat ja kasvaisivat.

   Ihana - olla kotona taasen.