Vanha, vanha sanonta tää on. Istuin tuolla "paikallisella" kaffeekupposein äärellä ja tämä pälkähti mielein päälle kun katselin siellä ohitsein astelevia ihmisiä ja hivenen "sillä simmullakin" nuita kaks´lahkeisia... muttas ei niistä miulle olisi löytynyt-kään mitään! Pah!
   Vakka ja kansi? Joo, kaikki meistä tietää kuin on kun kansi vakkaansa käy. Se on kuin "isä äitin selkään" kun kohilleen sattuu. Siinä ei tarvitse paljon silloin kysellä että "alatko olla mun kaa - vahi et". Sen vaine tietävi silloin että kaik´ passaa yksiin. Siis ihandeelisissa tapauksissa. Silloin kun kaik´ ( vasiten tunteet ) ovat kummankin puoleiset.
Se on kuin tarkoitukseensa luotu kattila ja sen kansi; luotu yksiin. Luotu toisillensa passeliksi. Siihen jos yritäkin jotahin toisen kattilan kantta niin jostahin ain fuskaa. Vähäsen ainakin. Johkin katille se höyrynsä silloin ulos päästää.... se keitettävän sopan höyry sieltä kattilan tuon sisuksista.
Aivan kuten parisuhteessakin: jos ei ole aivan passeli toisillensa niin välleen tulee päästeltyä höyryjä ulos itsestäsi/itsestämme kun ei vaine ole hyvä olla siin toisen "kantena" kun tuntuu et liikaa "höyryä" pukkaa sisuksiin kertyä. Sit kun oikein sitä höyryn painetta kerääntyykin sisälleen niin sit josahin vaiheessa kyl POKSAHTAA ja kunnolla kenties. Ikävimmissä tapauksissa sitten oikein "kunnolla"...
   Mistäs sitten vakelle kansi? Mistä sitä tietävi mikä kansi ja vakka "yksiin soppii, huomenna laitetaan pussauskoppiin"? Ei mistään varmhan - ko?
   Kokeilemalla kenties? Lyöttäydytään yssiin ja kokeillaan kuin se yhteiselo sujuu. Joo, mut kun... miksi kokeilla jos se ei tunnu jo alkumetreillä että ME täsä, nyt ja näin? Miksi rääkätä itseään, miksi "kolhia" vakkaa ja kantta vasiten terkoituksella? Kolhujahan siin vain molempi saapi ja pahan mielen kaupanpäälliseksi vielä!
   Toinen juttu sitten jos ja kun se "kolahtaa" kerralla. Tulee kuin... kuin... no, vaikkas Tellustamme aikoinaan järisyttäneet ja maailmankaikkeutamme  muokanneet metoriitit aikoinaan. "Pum."... ja silleensä. Kuin "Manulle illallinen.". Äh, ei sentäs - silloinhan se olisi ns. automaattista, eikä maailmaa mullistavaa tapahtumaa... No, vaikkas... vaikkas... ( tiedätte varmahan mitä nyt täsä haen - kussa vaine saan "kielen päälle"...? ) Maanjäristys, tahi yht´äkkiä häikäisevä valo! Joo, nää ovat paree kuvauksia.
Tarkoitan siis tilannetta kun se tarunhohtoinen ensisilmäys toiseen luodaan ja "naks", tiedetään että tuossa on miun toinen puolisko. Tuon kanssa tulen menemään yksiin, tuon kera elän, tuon kera kuolen. Silloin ovat kansi ja vakka toisensa löytäneet. Silloin ovat vakka ja kansi passelit toisillensa. Toden näköisesti.
Tosin näin kait harvemmin tapahtuu ihmis-polon elämän aikana... Harvassa ovat he jotka tämän "autuuden" saavat kokea elämänsä aikana.
   ( Täsä kohin en malta olla "puuttumati" asiaan siihen et mikä sen sitten tään "naks´n" aiheuttaa?
Onkoo se toisen ulkoinen "habitus"? Onko se toisen siniset, vihiriät, ruskiat -simmut vahi mikä? Kenties toisen iloinen ilme, suloinen suu kera ihastuttavien hymykuoppien? Vahi vaine rehti ja reilu askellus kera kauniin ja kantavaisen ryhdin? Siisti pukeutuminen - tai kenties käyttäytyminen? Sovelias, ns. kunnollinen käyttäytyminen joka ottaa toiset huomioon. Ei polje toisia lokaan vaan arvostaa kaikkia tasapuolisesti, ottaa toisetkin huomioon?
Mitä nyt kukin itse arvostavi omassa arvomaailmassaan ja sitten vastaavasti "peilaa" sitä toisesta ja vasiten mahdollisessa elämänkumppanissaan. Vaatiiko sitä samaa häneltä myöskin?
Tietysti jos sitten taasen ajattelee ettäs kyllä se elämä muokkaa. "Tää nyt tällainen tähän tuli kupeellein - kyllä se elämä hänet/häntä viel muokkaa - tahi mie "koulin" sitten..."?
Vahi eikö sillä ole väliä olleskana? Onko jokin muu mikä sanoo "arvot" mitä haluaa kanneltansa? Tai "huonoimmassa" tapauksessa onko niin että se on "kohtalo" ( raskaus, tms. - mikähän se muu voisi VIELÄ nyky Maailmassamme Avarassa olla? ) joka saa sanella, tahi katsotaan ettäs se sanelee, ettäs se kansi "tulee" valittua itsellemme? )
   Sillä ikävä kyllä aikas usein sitä ajaudutaan kuin ikään jokin ajopuu, aavalla ulapalla ajelehtiva lautta, jollehin rannalle ja sit yhtenä "kauniina päivän" havahdutaan et ka´ sitä ollahankin täsä ja tällaisen yssilön kera yksiin josain vaiheessa elämätä-mätä, löyttäydytty yksiin ja tällainen soppa sit kahteen pekkaan ( tahi yssi siin toisen sivussa ) saatu aikaseksi! "oh-hoh, kuis täsä näin kävikään?" "Ja mie kun kuvittelein tekeväni elämäin varralle aivan jotahin muuta!" Tahi: "... elämälläin aivan jotahin muuta!", tahi: "...elämäni kulun rakentavani aivan toisin.", tms. aatoksia...
Sitä aivan kuin on vain joko tavan vuoksi ( "kun kaikki muutkin", "kun tää kuuluu ihmis elämään", "kun näin pitää tehdä; pariutua, rakentaa perhe, jne." ) sen kantensa "valinnut" ( kopannut ja hyväksynyt sen mitä vastaan tuli ) tahi sitten vain hyväksynyt sen ns. toseksi parhaan vaihtoehdon, sen suunilleen vakkaansa sopivan kannen, isselleen. Tyyliin "jospa tästä nyt jotahin tulisi....", sen kummemmin pohtimati että onkoo tää hyväksi miulle, onkoo tää passeli, tuleeko tästä mitään vahi vaine "pelkkää" "höyryä"?
   Ja sitten on vielä ihmisiä jotka eivät kanttansa koskaan löydä tahi saa, eivät edes sitä hivenen passelia. On siis heitä ( meitä; sillä itsenikin nyt jos tähän ryhmään luen kun näin yssiksein elelen ) jotka "rannalle jäävät ruikuttamaan" ja katselevat elämän lipumista ohitsensa kuten sataman kuivalle hiekkanrannalle jäänyt yssinäinen venho joka tähyää kauaksi ulapalle ja kaiholla katselee siellä ohitsensa lipuvaa, kulkevaa, isoa rahtialusta. Ajatellen että vielä jossus miekin...