Se että mie hankin tällaiset vanhat saunan ikkunapokat itselleni "työllä ja vaivalla" käyden mökillämme putsi-putsittamassa ne...

2017.7.10.%20Yksin%20Kumpulassa%20%2813%


036%20%E2%80%93%20kopio.jpg

.... se että mie sitten etsin, ostan ja "rotjaan" kaik siihen tulevat saranat, ruuvit, yms. hilavitkuttimet asiaan kuuluvalla spreymaalilla....

016.jpg

... sekä sit kokoan sen  täl viisiin kasaan nätisti kunne ensin opettelin itse sahamaan JIIRISAHALLA nuo kaik rimansa tämän tulevan lyhdyn ylä- ja alalaitaan.... se KAIKKI tuntuu niin "älyttömälle" tehdä kun sitten en löydä mistään tekijää joka tekisi metallista miulle tähän lakin, hatun! ARRRG, että pistää vihaksi!
Tänään kiertelin lähimmässä hivenen isommassa keskuksessa ( Ilman aikoja IIdenissä ) puolen kymmentä puljua joista ain toinen opasti miuta toisensa tykö, enkä löytänyt heistä mistään tekijää! Kaik asian omaavia, metalialan puljua mutta kun ei, ni ei. "Me ollaan tällaisiä metalin sorvaajia - ei peltiseppiä." "Me tehdään tuollaisia raaempia juttuja ( hela-katin isoja metalliparruja elikkä niitä jotain metallisia "orsia" esin rakennuksiin, halleihin ) eikä "himpleetä" levysepän hommia." "Me tehdään sitä ja tätä - mutta ei tuollaisia."
"Voi että...!": sanon mie. EN ALA! Eikö ole enää peltiseppiä olemassa? Eikö kukaan tee mitään tällaista himpleetä peltityötä tilaustyönä? Misä ne kaikki sellaiset hemmot ovat? AARG!
   Onkoon niin että miun "pitää" viel tämäkin ammatti, tämä peltisepän ammatti, itse opetella ja näin sitten kartuttaa osaamistani tältäkin saralta? Onko miun oltava "sen tuhat-taituri" jotta tällä Telluksella pärjään ja elää saan? ( Enkö voisi edes tällä "saralla" nainen olla ja "leikkiä" osaamattomuuttani? )

   Mietin että on olemassa sellainen ryhmä kuin Leijonaemot. Se on kaitenniin jokin erilaisten lasten ja nuorten vanhempien ryhmä netissä ja ihan fyysisestikin jossain.
Mietin täsä että olen varmaan itsekkin ollut tämän koko "lapsellisen nuoruuteni" jonkin moinen Leijonaemo sillä jos eivät nämä muut miun erityisnuoret niin aikakin tämä 24/7-tyttäreni sen "tiittelin" moiulle on antanut.
   Olipas tyttärein tämä miun taasen tykönäni. Nytten ihan onnistuneesti koko yönseudun ja kummaltakin puolelta päiväänsä osasen kun selkäni on ( jo ) sen verta petrassa kunnossa.
   Mutta mitä se olisi elämä ilman häntä? Miksi hänet on annettu juuri tuollaisena kuin hän on, miulle? Mitä olisi miun pitänyt tehdä toisin - vai olisinko voinut vaikuttaa hänen kehitykseensä jossakin vaiheessa jotenkin? Mitä meni pieleen? Vai menikö? Onkookin niin kuin sanotaan että se tuo Ukko-Ylimmäinen kattelee ja suunittelee josain ylhäisessä yssinäisyydessään että tuolle annetaan tällainen "taakka"; hän sen jaksaa kantaa? Tahi että tällainen muoska, jotta hän oppii siitä sitten - jotakin. Mitä se "jotakin" sitten mahtaa olla? Onko se suvaitsevaisuutta kaikkia kohtaan ( enkö ole sitä ollut ennen tytärtäni - olenko oppinut sitä hänen rinnallaan - olenko suvatsevainen nyt? ) vahi vaikka pitkämielisyyttä kaikkea kohtaan; niin tekemisien hitauteen, kehityksen hitauteen, suuttumisen hallintaan, yms. mitä niitä nyt onkaan? Ja kun miusta on tuntunut että olenhan mie ollut iät ja ajat piiiiiiit-käpinnainen. Enkää suutu helpolla. Maltan vuottaa asioiden kehitystä pitkään. Vahi lulenko vain näin? Olenko sittenkin väärässä?
   Nytten kun tyttäreni tämä asettui maatten tavoistaan poiketen aikaseen ( n.21.30. ) eikäs vasta puolilta öin... kun hän heräsi puolilta öin ja sitten kukkui ylhäällä ainakin pari tuntia kunne sain hänet asettumaan sänkyynsä ja nukahtamaan... kun hän ei tehnyt pönttöön pissaa eikä kakkaa vaan kaikki tuli vaippoihin - jopa niin että ain vaipan ja vaatteiden lävitse, lattialle asti, niin että edessä oli sitten myös lattioilla olevien mattojen pesu sekä lattian siistiminen... niin mitäs muuta siin vaaditaan kuin piiiiit-kää pinnaa?
Malttia olla syyttelemäti toista kun eihän hän itse voi vahingoilleen mitään. Malttia vaihtaa vaatteet kera vaippojen uudelleen ja uudellaan. Malttia siistiä jäljet. Malttia valvoa hänen tekemisiään yön aikana kun pitäisi oikeasti nukkua. Malttia houkutella uudelleen ja uudelleen, vähintään viiden minuutin välleen, sänkyynsä nukkumaan. Malttia pukea ulkotamineet yllensä kun hän on menossa takatontilleni hiekkalaatikolle homminsa. Ja kohta riisua ne kun tulee sisälle. Sitten taasen pukea... riisua.... pukea... riisua... Monen monituista kertaa päivässään ja tunnissa. Malttia katsoa että hän istuutuolillaan oikein - eikä tuolin vierelle vahingossa. Katsoa että hän syö ruokansa; annostella ja ojennella hälle kaikki ne valmiina kun ei hänestä ole itse ottamaan mitään. Malttia siihen että olen läsnä 24/7 ja käytettävissä, avittamassa samaisen ajan - jatkuvaan. Ns. omia hommia on ihan turha ajatella mitään tehdä silloin kun hän tykönäni on.
Nämä vain näin "arkista aherrusta" jättein poies kaiken sen paperisen "sodan" jota joudun vielläkin hänen tiimoiltaan tekemään alvariinsa - kunne miusta "aika jättää" sen verta ettei miusta enää ole niiden tekijäksi.
   Monesti tulee mietittyä sitäkin että mitä se hänen, kuin miukin, elämä olisi jos hän olisi ns. normaali ihminen? Vasiten kun ajattelen ikätovereitaan jotka alkavat kaik olla jo vähintään parisuhteessa josko eivät jo perheellisiäkin - kuten esim. entisen naapurini tytär ja puolisoni poika. Mitä tyttäreni 24/7 tekisi juuri nyt? Missä hän olisi? Missä ammatissa? Missä töissä? Miten olisi parisuhteensa, perheensä - olisiko niitä? Ja että millainen hän olisi ns. normaalina ihmisenä?
   Surutyötä "saa" tehdä aikas monesti tämänkin asian tiimoilta, vaikkas ei nyt vasiten mistään luopumisesta olekkaan kyse sillä eläähän hän mutta vaine toisella muotoo kuin me ns. normi ihmiset. ( Meidän mielestä normi ihmiset... sillä - liekkö olen teille Lukijani Armaat kertonut jo? - eräs lekuri sanoi aikoinaan tämän "urani" alussa eräällä sopeutumisvalmennuskurssilla että oikeestaan me ns. normaalit ihmiset olemmekin niitä epänormaaleita sillä tuskimpa meistä on ketään joka ei olisi erilainen kuin toinen ihminen - näistä meidän ns. erilaisista ihmisistä kun ns. kaikki ovat jollakin tapaa keskenään samanlaisia - ainakin kaik ovat jonkun asteisesti avun tarvihtijoita jos eivät muuta. Ja se että he ne ovatkin vasta normaaleita ihmisiä esim. siinä että heillä ne teot mitä he tekevät, ovat ihan konkreettisia tässä ja nyt - eivät he harkitse mitä tekevät ja koska, sillä monellakin on aika täsä ja nyt; ei ole eilistä tahi huomista. Ja että he kun elävät aidoilla tunteilla - eivät feikkaa, eivät näyttele, eivät juksaa, eivät valehtele. He tuntevat aivan aitoja tunteita ja he myös näyttävät ne ain jotekin - kukin kykyjensä ja taitojensa mukaan - eivätkä panttaile niitä. )
   Kun mietin etenkin tätä kaikkea, etenkin tätä arkea ( ja "sotaakin!" ), niin mitäpäs muuta mie olenkaan kuin Jellonaemo joka jälkeläistään puolustaa ja vahtii. Opetta ja opastaa kera ohjauksen.

   George Clooney.
   Periksi annoin.
   Ilmoitti Mies olemassa olostaan täsä taanoin ja miehän ( tottakait? ) heti olin otettu moisesta "suosiosta"!? Tiedän että väärinhän mie siinä tein/teen mutta...
   Miten sitä yssin eläissään onkaan ihminen riippuvainen toisesta ihmisestä? Ihmisestä jolta saa läheisyyttä, hellyttä, korvia ( kuulla toista ja tulla itse kuulluksi ), juttelua, moitteita kuten hyväksyntääkin. Ja hivenen myös sitä itseään.
   Näin sitä yssin elläissään ( vasta ) tajuaa ja ymmärtää mitä on kaipuu toisen liki, iholle, ja etenkin siihen korvaan joka on siin lähellä. Olkoon se sitten kuuleva tahi olevinaan kuuleva, mutta pääasia että siin/täsä liki on joku jolla korvat ovat olemassa ja saa hänen keransa vaihtaa ajatuksia. Niin päivän polttavia kuin myös ihan hölyn-pölyä. Kuhan vaine jotahin saa hölöpättää jolle kulle toiselle eläväiselle kuin ainaisille neljälle, platooniselle, kuulemattomalle, seinälle!
   Mistä se johtuukaan se että sitä ei osaakkaan ajatella, saati arvostaa, moista "ylellisyyttä" silloin kun rinnalla on joku kumppani tahi muu vastaava kanssa kulkija? Miksi sitä vasta tällaisen menetettyään huomaa että voi kauhia mikä kaipuu onkaan korville kuuleville? Miksi sitä sit vasta tajuaa mikä "kulta, aarre arvaamoton" onkaan rinnallan ollunna?
Ja miksi ihminen kaipaa tällaisia korvia itselleen ( kuulevia tahi kuulemattomia ) ? Miksi ihmisellä on tarve saada "höpöttää" alvariinsa jolle kulle? Miksi ihmisen pitää saada itsestään ulos jotahin sanallista "argumenttia" ennen kuin tuntee itsensä olemassa olevaksi ja eläväksi?
    Onkoo niin jotta silloin vasta kun ihminen saa jutella, purkaakseen sisintään, tahi vaine muuten vain "hölöttääkseen", hän kokee olevansa ihminen eikä vaine jokin mitätön, osaamaton ( puhumaton ), tyhjä ja ontelo hahmo jolla ei ole kellekkään mitään merkitystä eikä väliä? Haetaanko tällä kanssa käymisellä hyväksyntää toiselta, myönnytystä siitä että MIEKIN olen olemassa, mie olen lihaa ja verta - saati sit ajatteleva ja jopa siihen nähhen ajatteleva henkilö että joku "viitsii" sekä joutaa miuta kuuntelemaan sekä näin osoittaa että olen jollakin tapaa hänelle-kin merkityksellinen enkäs mikään "tuulen huuhtoma perse" ( joka kyl oikeestaan tarkoittaa pers´ aukista ihmistä eikä mitätöntä, merkitetyksetöntä, ihmistä mutta kun tuo sanonta nyt vaine käy tähän asiaan niin hyvin... )
Onko niin että me ihmiset haluamme olla kaikille, tai edes sille yhdelle, meille tärkeälle ja rakkaalle, henkilölle merkityksellisiä jollahin tapaa ja näin sitten olemmekin riippuvaisia hänestä, hänen olemassa olostaan ja hänen kera käydystä kanssa käymisestä? Olkoon se sitten kuin vähäistä vaine ja kuis usein/harvoin vaine? Mutta pääassee että hän meidät "näkee" ja myöntää meidän olemassa olomme jollahin tapaa?
   Olemme/olen siis läheisriippuvaisia/nen!