"Mä mistä löytäisin sen laulun, sen laulun..." tarkoitan siis että mie mistä löytäisin ne sanat jotta kertoa voisin kaiken sen mitä mielen päällä asustaa? Aika vaikiaa kun tuntuu että kaik ovat niin lyhykäisiä että ei niitä viitsi edes kirjata mihkään ylös sillä silloin tuntuu kuin niissä ei olisikaan enää mitään asiaa jäljellä, ei mitään tajuttavaa edes. Siksipä siis taidan skriivata vaine näin pötkössä yhdessä taasen: Hommissa.... ei kun siis Töissä menee hyvin. Tosi hyvin. Ihanan hyvin. TYKKÄÄN. Siis varmaan miun unelma työpaikka jos en ole tätä jo aikaisemmin kertonut. Ihmettelen vain miten sitä onkaan vasta tässä iässä saanut "osuman" itselleen mieluisaan Työhön? Miksi vasta nyt? Nyt kun olen näin työurani loppupäässä jo, kohta eläkeiässä? Ei silti, en kadu, en yhtään. Ihanaa kun edes nyt löytyi tällainen ihanainen paikka. Ja se että silloin aikoinaan kun eka kerran astuin tämän Työpaikan ovasta sisälle niin hyvä että tällä työnantajallani oli rohkeutta, uskallusta ja tahtoa ottaa tällainen "ammattitaidoton", "kouluttamaton", "työuraton" ja enne kaikkea vanha työntekijäkseen! Ihana ihminen! Ihana ihminen on myös George Clooney´ni. Olimpas iloinen kun hän käväisi täsä taanoin taasen tykönäni. Puhun usein että haluaisin mahdollisen tulevan kumppanini olevan Mies ISOn M:n kera. Täsä sellainen olisi jos se vaine olisi mahdollista... Mahdottomuuksista puheen ollen... En muista mitä olen, ja olenko yleensäkään virkannut mitään eräästä nuoresta hepusta joka on ystäväni ihanainen. Hän on ( olen mie varmaan joskus jotahin pukahtanut ) siis nuori ja perheellinen henkilö. Olen täsä saanut elää hänen elämäänsä rinnallansa seuraten jo muutamia vuosia ja saanut siin kuulla milloin iloisia asioita, milloin kehenompia. Ja kun viimeksi kuulin jotain, kun viimeksi olimme yhteyksissä tätä ennen, niin uskoin, luulin sekä toivoin, hänen sanojensa mukaan että nyt lähdettiin sitten ns. ylöspäin. Nyt menee hyvin. Kaik tulee paranemaan. Ollaan lujalla pohjalla. Yllätykseni oli suuren suuri kun olimme täsä yhteyksissä tiettyjen asioiden tiimoilta ja kertoili hän että kaik hajoaa. Ei onnaa. Miksi, oi miksi? Miksi ei Ukko-Ylimmäinen antanut heidän onnistua? Miksi ei? Ja niin kuin mie toivoin ja luulin että nyt on hyvä. Tosin nyttemmin sitten kun kuulin kaiken tämän niin toivon nyt sitten että hän/he ei/eivät enää soutaisi ja huopaisi vaan antaisivat nyt sitten mennä kerralla kaiken. Uskoisivat jo että ei siitä mitään tule. Paree olisi olla poiessa kun kerran ei muutoin voi olla. Eivätköhän he ole sen pelin jo nähneet kokonaan.  Peli se on pelattavana meillä jokahisella omamme. Eikäs sitä koskaan tiedä koska se loppuu. Joillekkin vain elämä "suo mahdollisuuden" valmistautua omalla kohdalla lähtemiseensä tahi sit jonkun läheisensä lähtemiseen - mutta ei aina. Aina ei ole mitään etukäteis tietoa koska lähtö tulee? Se voi tulla ihan yks´ kaks´ yllättäin kuten nyt kävi yhdelle pikkuserkulleni joka koki "kovan kohtalon" kuten koki puolisonikin aikoinaan... En tiedä oliko tämä lähtö pikkuserkkuni toiveen kaltainen vahi ei ( jota se kyllä puolisollani oli: hän ei tahtonut jäädä "kitumaan" tahi muutoin toisten hoidettavaksi ja "rasitteeksi" ennen loppuaan ) mutta näin tänne jääneiden puolesta voin todeta että voih. Voih, että se on aina yhtä järkyttävä juttu jokaiselle joka lähtijän jälkeen tämän Telluksen päälle jää. Se kun tulee nuin yllättäin, arvaamatta. Ns. täysin terveelle ihmiselle jonka luulisi elävän täällä keskuudessamme viel vaik kuin pitkään - kenties vielä itsemme jälkeenkin. Surku pikkuserkun itsensä puolesta joka oli luultavasti suunnitellut viel tulevaisuuteensa vaikkas mitä, surku lähiomaisten puolesta jotka nyt joutuvat elämään ilman tätä rakasta ihmistään, ja surku meitä hivenen kaukaisempiakin ihmisiä jotka näin menetimme yhden ihanan, rakkaan, ystävämme, sukulaisemme. "Suku on pahin", vai mitenkäs se menikään? Ei tod., ei suinkaan. En tarkoittanut sitä. Ajattelin täsä vaine että niin se aika vain kulkee ielleen ja menee menojaan: huomaan kuinka sitä muoskat kasvavat, vanhenevat, aikuistuvat - ja silti tuntuu etten itse vanhene ollenkaan. Tosin aina myönnän ihan suoraan että taasen täytin vuoden ja olen sen ja sen ikäinen mutta kun tuntuu vain että ajan kulumisen näkee helpoiten omissa muoskissaan ja muoskain mukeloissa - ei itsessään, kun harvemmin sitä tulee tölläiltyä itsensä kuvatusta peileistä niin että hoksaisi ettäs taasen on tullut yksi ruttu lisää tuonne tahi yksi harmaja hius tänne. "Kato kun on tullut taasen hetuloita lisää kaulan alle ja tuohon kupeelle yksi suuri muhkurainen kumpare."  Helpompihan se on katsella jälkipolviaan ja huomata kuinka heille tulee pituutta lisää ( ainakin tälle nuoremmalle väelle joka viel on kasvuiässä ), seurata kuin heille tulee tietoa lisää, kuinka he taitavat jo nyt monet asiat taitavammin ja paremmin kuin mie - tällainen "dinosaurus" ( ainakin tietotekniikassa ) ja kuinka he pikku hiljaa yksi toisensa perään vakiintuvat, löytävät elämänkumppaninsa itselleen. Sitten kenties perustelevat perheitä, hankkivat omistusasuntoja, jne.. Tässähän alkaa pikku hiljaa ymmärtämään että niin se polvi vaine vaihtuu; vastahan sitä itse oli tuossa elämän vaiheessa ja uutta aloittelemassa. Nyt se onkin oma jälkipolvi joka tekee sitä - ja mie sen vanhempipolvi joka seuraa sivusta kuin nuorempi "elää" ja "kasvaa", aikuistuu ( vaik he kyl kaik ovatkin jo iältänsä aivan aikuisia, siis laillisesti aikuisten iässä ). Mutta toisaaltaan olen onnellinen kun tämän huomaan ja tajuan. Ymmärrän ( tai siis toivon hartaasti mielessäni ) että olen sittenkin tehnyt kenties jotahin oikein elämässäni, ja ennen kaikkea heidän elämässään, kun olen heitä kasvatanut. En ehken sittenkään ole epäonnistunut äitinä.