... tunnen suuren SUURTA juuri nyt. Itku kuplii kurkussain, kyynel kurkistaa kulmastain. Mieli täyttyvi nousevasta tuskasta suuresta sisuksieni, silmäni tuntevat tuskaa suurta tästä maailmastain kesäisestä.

   On se uskomatonta kuin ikävä tää on loppumatonta! Onko tää ikävää vai mitä - tämä tuska suuri? Onko tää ikävää luokse toisen, ikävää toista rinnallain ollutta - vaiko tuskaa suurta olemattoman kumppanin? Onko kyse siitä että ikävöinkin toista - olematonta. Toista jonka tiedän olevan päällä maan mutta kaukana silti on hän - Sinä.

   Onko kyse siitä että nyt vasta minä herään tähän todellisuuteen että toinen on poissa - myös kesäisin? Luulin nimittäin että yksi vuosi riittäisi tähän tuskaan ja ikävään. Tähän kaipuuseen pieneen, ja suuren suureen. Alvariin läsnä olevaan tahi hetkittäin tulevaan. Luulin että kun viime syksy oli ja meni suurinen virstapylväineen ( yksi yksinäinen vuosi takana ) niin siitä sitten tuskain tää helpottaisi pikku hiljaa... mutta vielä mitä.
Nyt huomaan kuin tässä kesällä, Aurinkoisen tuon ollessa siin "tietyssä kulmassa" laskee suuri kaipuu mieleeni, saapuu raaste suuri rintaani. Huutavi mieleni suureen ääneen: "Tule!"
Voi kun saisinkin jotenkin hetket eletyt takaisin sillä on IKÄVÄ! Uskotteko tään! 
Kun Aurinko Armas tallustaa kehällänsä, tuota kanttansa suurta ja ääretöntä, yhä uudelleen ja uudelleen, lankien sitten johkin aikaan päivästänsä tänne maan kamaralle, meille Maan Matosille, mullissamme mönkiöille, on hetki tuo tuskallinen. Saapuvat ajatukset hetkistä meistä kahdesta. Mieli vaeltaa, palaa hetkiin kun ME kahden kuljimme, olimme, asuimme: Kun päivän ielleen käydessä päätimme yks-kaks lähteä kahden mökillemme - lämmittämään saunan ja sitten aikanansa palasimme makoisten löylyin jälkeen kotiimme; Kun olimme mökillä, tallustimme pihanmaatansa piskuista, vaihdoimme sanasen, katseen viipyvän... torailimme, kinastelimme, juttelimme; Kun asuimme viel Majassamme Matalassa - kahden kera muksujemme. Nuortemme, murkkujemme. Niitäkin aikoja tulee ikävä kaihoisa - kun aurinko tuo "pahulainen" vainen lankiaa tänne päälle maan...
   Tosin mietin että johtuuko tuskain tää ääretön nyt tänä vuonna siitä että viime kesä oli vielä liian "lähellä" lähtöään? Tahi siitä että silloin miulla oli elämässäin Joku. Oli toinen "kumppani" rinnallain enkä siten "joutanut" ajattelemaan, kaipaamaan, käymään läpi tätä kait niin pakollista parinsa-menettämisen-tuskaa! Tätä joka kait kaikkien pitää jossain vaiheessa läpi käydä - vaikkas mie luulin tään jo tallustaneeni...
Vahi onko tässä kyse että tiijossain olisi "Sinä" mutta kun hän on henkilö jota en voi ( jälleen ) saada ja koen nyt vaine tuskaa siitä kuin hän voisi olla tässä vieressäin, rinnallain kokemassa kaiken tään kesän kauneuden? Mökkitiet ja sen elämän? Onko tuska tää tuskaa niin suuri saamattomista, olemattomista, tuhoon tuomitusta unelmastain?
   Tein juuri äsken tuonne jääkaappini miun tekeytymään huomiseksi appelsiinisen ns. juustokakkusen. Tulee muuten hyvä vaikkas itte sanonkin; alla appelsiinimarmeladikeksejä, sitten appelsiinijuustoa, -maitorahkaa, kermaa ja appesiininkuorta. Pinnallensa appelsiinimehua ja huomenissa viel lisäksi appelsiinihippuja sokerilla. Nam!

k%20001.jpg

( Täl emalikattilallain keittelin appelsiinipinnan kakkuuni, kun appelsiini on hapan... ja tavan metelisessa kattilassa pinta-aineksiin tarttuisi siit metalista makua mukaan... )

Tässä sitä tehdessäin mietin ettäs ennen sitä leipoilin toisen kotona ollessa. Hän sai maistella, olla "ylimmäinen maistajain" kaikessa. Kritiikit sain ihan suoraan: milloin oli hyvää, milloin ei. Milloin kuului osaava kommentti että tätä on liikaa tahi tähän voisi laittaa tuota tahi tuota lisää... Hyvilläin olin näistä kommenteistaan sillä ain kakkuja tehdessä kun pruukkaa tulee "sokiaksi" omille tuotoksilleen niin olipas kiva kun oli toinen "ulkopuolisena" sanomassa mielipiteensä. Tiesin paree mitä petrata, mitä kehittää ilelleen tahi mitä puotella poies matkastansa.
Ja mikä pahinta tuossa kakkuain tuota laittaissain; Aurinko tuo Armas loi taasen säteensä nuo "osuvaisensa" akkunastain sisälle Tupaani Mahtavaan ja kuin huomaamati laitteli tänne sisuksiini sisällein salakavalasti, mielipiteitäin mitenkään kysymäti, ikävän kaipaavan, tunteen niin kasvavan! Snif!