...jos mie täästä tämän Humisevanharjun, alias Majan Mahtavaisen, myyn ( tai siis saisin myytyä ) poies.
   Kävin nimittäin tänään allekirjoittamassa sekä uuden asunnon osto- että nykyisen asuntoni myyntisopimuksen. Tietyin ehdoin tosin... Mutta se mikä nytten mutkistaa tätä "soppaa suurta" niin se assee pitää ensin täsä viel selvitellä. Toivon todella että se yssi asia selviää ja että sitten tuo mainitsemani ehto viel täyttyvi. Sitten sitä oletaisiinkin yhden "Pahvilaatikon" omistaja. "Jii-haa!": hihkuen ja pienesti, sievästi, ilmaan hypähtäin sillä se Pahvilaatikko ei todellakaan ole suuren suuri, eikää missään tapauksessa näin mahtavainen ( "säkä" korkeudeltaan normaalia hinetilaa paljon, paljon, korkiampi )  kuin tämä nykyiseni.
   Mutta tässä tätä "luopumistyötä" näin jo etukäteen pikku hiljaa aloitellen kaiken varalta ( sillä toivon totta tosiaan että tästä nyt totta tulisi aivan loppuun asti ) olen hokassut ajattelevani... olen huomannut kuin ain silloin tällöin pätkähtää tuolta jostain ajatusten syövereistä, aivoistani jo harmaista, sieltä kaukaa muistini syvyyksistä, tuokioita ja tuntemuksia joita olen keränyt täsä kodissain asuessain näinä hivenen päälle kolmena vuonna. Ajatella vain kolme vuotta ja silti tulee ikävä tätä moista asuntoa jota tänne tultuani parjasin sen minkä kerkesin ja josta meni varmaan vuosi tahi toistakin ennen kuin tätä kodiksein pystyin kutsumaan! Mutta että "jo" tälläkin ajalla, näinkin lyhyen ajan kuluessa on tähänkin kotiin muistoja syntynyt jotka pistävät tätä-kin kotiani ikävöimään?! Empäs hevillä uskoisi moista juttua jos en tätä ihan itse kokisi.
   Ehken "isoin" ja päälimmäisin muisto tästä kodistain on se tuokio, se hetki, kun Jokusen kera olin yksissä ja olin juuri muuttanut tänne. Olin laittelemassa yhden ystäväni ( unohtanut olen jo hänen "kutsumanimensä" - surku ) kera... hänen joka miut tänne kirkolle ensimmäisenä henkilönä tervetulleeksi toitotti... erinäisiäkin asioita paikoilleni huushollissain ja oli tilanne kun pitimä saada joku hommeli ( varmaankin toi vanha ikkunan poka tuohon tuvan ) seinälle kiinni. Miulla ei ollunna sopivan kokoisella reijällä olevaa kiinikettä siihen olemassa niin että sen olisin voinut seinällä olevaan ruuviin kiinni nostaa. Siksipä siis tuskastelin puhelimeni välityksellä moista propleemaan Jokuselle: "Kuinka mie kiinikkeeni reijäksi rupeaisin?"  Tähän tämä ystäväiseni Jokunen vastasi:"Kovera siihen LUSIKALLA reikä."
Voi sitä ilon ja naurun rätkätyksen määrää minkä mie siitä viestistään sain! Voi sitä iloa moisesta oivalluksesta ja siitä että toinen juurikin näin "nasevasti" vastasi.
   Toinen muisto on siitä kerrasta kun hän kävi hakemassa miulta sen jääkaapin ( joka me sitten yksissä tuumin hänen kotiinsa asennettiin tehden vanhaan kaapistoonsa sahaamalla tilaa "uudelle", isolle, koneelle ja johka sitten viel oven saranoinnin puolta vaihdoimme ) ja olisin vuottanut et hän olisi vaik toviksi istahtanut hivenen rupattelemaan tupani pöydän äärelle... Mutta ei, hän vain unohti lippalakkinsa töllöni kaapin päälle ja tovin kuluttua palasi sisälle "vain" hakiakseen sen siitä paikaltansa päähänsä.
   Yksi muistoistani on se kun tämä ystäväiseni, auttavainen, joka nuori poijankossi oli, oli silloinkin avittamassa miuta hommaillen jotakin kanssani. Samaan aikaan oli miuta avaittamassa myös toinen, iäkkäämpi, ystäväiseni toisissa hommissa. JA sitten vielä mie putsi-putsitin vessan pönttöäni irrottain siitä kannen ja sen saranatkin irti aivan kokonansa. No, kuinkas ollakkaan - yksi saranoista meni rikki. Mie sitä siin tuskastelemaan ääneen ja nämä kaksi "miehenpuolikasta" sitten "kilpalaulantana" miuta neuvomaan ja päivittelemään että eihän sitä niitä saranoita ain putsittaissa irti edes tarvitse ottaa ( arvatkaas Armaat Lukijani olenko sen jälkeen ain vessaani putsitteissa tämän muistanut? ). Ja välittömästi tämän jälkeen he molemmat kilvan miuta neuvomaan mitä sitten teen, mistä uutta osaa hankin, mitä otan huomioon kun uutta saranaa menen ostamaan, jne. ( ihan kuin en itse moista hommaa osaisi ja tajuaisi mistä ostaa, yms.! ) Voi sitä tilannetta, sitä testoteroonin määrää mitä oli ilma ja tilassa valloillaan kun kaksi kukkoa kilvan miun päälite kukkoili!
   Yssi uusimmista, ja ihanista, muistoista tulee olemaan se kun erään ystäväiseni kera on melkeimpä tavaksi tullunna aika ajoin käväistä yssissä tuumin löylyissä lämpimissä tuolla "ylisilläni". Siel on kulunut tunteroinen jos toinenkin nytten jo, kun me siellä ollaan yssissä tuumin "maailmaa paranneltu" ja mietteitämme ilmoille pohdittaviksi lausuttu. Ollaan vaine saunottu, rupateltu ja se siitä - ei sen kummempaa. Ihan ystäväisinä vaine.
   Sekin mieleni syövereihin on syöpynyt kun oli ystävä joka ns. ovelleni tuli tehden itseään tykö miulle. Ihan miun "luvallani" ja avustuksellani toki. Yriteltiin siin että josko meistä paria tulisi - ei tullut. Mutta muistan kerran kun olimma iltaa viettämässä ja mie siin jotahin tein... oisko ollunna et kaffeeta aluille laittelin... niin kuin sitä vieretysten seistä töpötettiin mutta kun ei vaine syttyjä ollut niin eihän sitä uskaltanut edes toistaan nykästä. Asia esille otettiin ja ihan niin että kumpainenkin siin ääneen mietittiin että kun ei uskalla toisensa tykö mennä ja nykäistä kun ei tiedä että mitä toinen toivoo, ajattelee? No, ei siin mitä sit loppuin lopuksi; kuten jo vihjasin - ei siitä mitään tullutkaan loppuin lopuksi.
   Muistan kuin alun alkain runsaamman vierain määrän tyköni yöksi tultua petasimma tänne tuvan lattialle siskonpedin joka sitten olikin ns. laijasta laitaan asti kun vierahia sen verta monta Majassan Mahtavaisessa oli kerrallansa.
Sitten kekasin josahin vaiheessa että se et mie useimmiten olen se viimonen henkilö tämän katon alla joka päänsä pieluksiin painaa ja ensimmäinen joka sit kukon kera kilpaa ylös nousee niin ehken on paree jotta mie olen SE henkilö joka täällä "yleisissätiloissa" yönsä tällöin makaa ja sit ne vierahani ovat heitä jotka painuvat kammarini perukoille jonne he saavat "parkkeerata" ensimmäisinä ( vasiten kun on pieniä pirpanaisia jotka tarvihtevat nukkua paljon pitempään kuin tälläinen vanha Mummero joka vähemmilläkin unilla pärjää - näköjään... ) ja josta he saavat sitten aamulla rauhassansa pitkän aamun jälkeen ajallansa ylös kömpiä.
Näimpä sitten nämä jo varmaan muutaman vuoden ajat, mie olen ain täällä tuvassain koisinut vierahin aikaan. Tosa "Itulaatikossain" johon kömmin jotahin vajaata puoli yötä tahi sen jälkeen ja josta sit aamulla ani varhain noin viiden-kuuden aikaan ylös kömmin.
   Se muistan kuin tänne muuttaissain omakotitalostani perheellinen tyttärein asusti kerrostalossa. Ja sitten kävikin tällä ajalla niin että mie tosiaankin muutin tällaiseen rivari-osakkeeseen ja he vastaavasti omaan, ensimmäiseensä, omakotitaloon.
Ja sen kuin he nyt viel jonkin aikaa miun aikana osakkeessan asustivat ni olipas kiva kun he niin liki miuta asustivat että pystyttiin puolin ja toisin ihan päivittäin toistemme tykönä käymään. Ei tarvinnut autoa, eikä mitään ns. pitemmän ajan suunitelmia tehdä kun toisten tykö läksi. Se oli mukavaa.
   Tänne kun tulin niin pelkäsin sitä että jos henget täällä olisivat. Tahi sitten jos niitä jostain tänne tulisi. Aluksi jännitin etenkin saunain ylisillä istuissa että tuleeko puolisoni sinne kera miun istumaan? Tahi sitä että kulkeeko öiseen aikaan joku täällä niin että parhaaksi katsoin nukkua yöni kammarini ovi kiinni - niin kuin se nyt jotahin olisi avittanut....
Helpotuksein oli sanoin kuvaamaton kun sain huomata ettei täällä mitään henkiä ole. Ei ollut, ei ole ollut, eikä mukana tullut. Eikä puolisonikaan ylisille kavarikseni tullut. Opin myös nukkumaan kammarini ovi auki ollen joka on miulle itselleni ISO "edistysaskel" elämässäni!
Nyt sitten kyl olen pelko persiissäni siitä että jos ( ja kun ) uuteen asuntoon täältä pääsen niin mikä on siellä tilanne...?
   Tähän kotiini kaikki kamani roudattuani ja suunilleen ne paikoilleen saatuani muistan tuumanneeni että josko mie en verhoja tänne laittaisikaan kun on nuita kukkasia akkunoille sen verta paljon laittaa. Mutta kuis kävikään...
Siitä ne vähitellen alkoivat kukkaseni yssi toisensa jälkeen kopsahdella poies "päiväjärjestyksestä" ja ka kummaa - tuli tilaa akkunoille ja verhoillekin asiaa asettua akkunoihin kupeille. Mie toki tästä kaikesta kukka-kadostani sankken harmissani olin sekä ihmetystä kummastusta pohdiskelin jotta miksi moinen kato "pellossain" kävi? Mitä olen tehnä väärin? Mitä tein nyt toisin kuin Majassa Matalaisessani?
Kunne tajusin että sehän on tämä osakkeen ilma ja tila aivan toisen moinen kuin "Tiipiillä" lämmähytettävä huusholli josa ilman kosteus ja lämpö aivan erilainen on suhteessa lattialämmitteiseen huoneistoon. Kunne tämän erilaisuuden tosiaankin tajusin ( ja sen "olemassa olon" näyrästi "myönsin" ) niin siin meni tovinen ja tämän jälkeen olenkin vain "ylöspäin" mäkeäni noussut niin ettäs nytten olla ja omistan sen "millona" kukkasta kattoni alla. Ihanasti jokahisella akkunallani ja hivenen jo muuallakin päin huusholliain. Nyt voisi jopa sanoa että ne nuo verhoni jotka yhä akkunoideni pieluksilla pien, ne ne joutaisivat jo poies - olisivat joutaneet jo kauan sitten.
Ja se mikä sit surettaa on se että sinne Pahvilaatikkoon, sinne piskuistakin piskuisempaan boxiin, eivät nämä kukkaseni enää mahdukkaan! A-PU-VA, mitäs mie sit teen? Mihkä kukkaseni laitan? Mitä kehittelen kehiin jotta kaikki nuo saisin sielläkin itselläin pitää? Ja mitenkä nämä jo tänne oppineet kukkaseni sit sinne uuteen ilma ja tilaan taasen suhtautuvat?
   Mielen pohjissa kaikuvi ajatus että tämän Maja Mahtavainen ( tahi jokin toinen, mikä tahaansa, osake päällä maan ) piti olla se meidän, puolisoni ja miun, yhteinen "siirto" sitten sen jälkeen kunne emme enää olisi "toimeen tulleet" siellä Majassa Matalassamme. Mutta tämä olikin vain miun siirtoni.
Toisaaltaan sitten taasen kun tämä on ollut vain miun "siirto" niin olen tavallaan saanut "aloittaa alusta" ihan kokonaan ilman entisiä muistoja ja olen saanut kasvattaa, kerätä, tänne näitä muistoja aivan yssinäni. Ilman vanhojen, yhteisten, muistojen "painoa".  Olen keränyt elämäni reppuun vain, ja ainoastaan, juuri miuta varten olevia muistoja ja ajatuksia.
Olen myös tavallani kasvanut vieläkin itsenäisemmäksi mitä olin jo silloin parin ollessain. Olin toki jo silloin yksin tekijä, kaiken tekijä, ja se joka teki monet asiat miehen rinnalla, miehen tavoin, mutta täällä olen saanut todellakin päättää kaikesta yssinäni kun vain on ollut pakko toisen puoliskon puuttuissa niin tehdä. Olenkin saanut täällä monia muistoja siitä kuin olen väkertänyt sitä, pakertanut tätä, ja vasiten pukertanut tota. Näinpä olen monet, monet nykyisin omaistamani maalliset omaisuuteni itse kunnastanut ja tehnä. Olenkin ylpeä siitä mitä olen saanut aikaseksi, mitä olen oppinut täällä asuessani ja mitä muistoja olen näihin kaikkiin muistoiksi tekemisestäni, olemisestani, liitettyä saanut.
   Olen siis kaiken kaikkiaan kaikistä näistä, ja monista, monista, muistakin muistoisteni onnellinen mutta - myös jo nyt ikävissäni.