Kävin juuri tyttäreni 24/7 kera "kaffeella". Siin ei kauan nokka tuhissut. Hyvä kun kerkesi ns. autonsa startata niin sitä jo oltiin takaisin pihassa. Näin siksi että kun mennään jonnekkin niin silloin mennään eikäs välleen "pyörähdetä" missään päähän pistosta tosta vain. Perillä toimitetaan asia ( jos ei sitten satu hänen ajatuksiinsa tulemaan jotain muuta siel perillä - kuten nyt; piti saada joku lehti ostettavakseen sieltä lehtihyllyltä - joka sitten hidastaa ja joskus ihan toden teolla hankaloittaa varsinaisen asian toimittamista kun hän jääräpäisesti haluaa vain ja ainoastaan sinne mieltymyksensä tykö, tahi tehdä vain ja ainoastaan kuten itse haluaa ekä siten kuten oli lähteissä tarkoitua ); yksi piimälasillinen ja leivos haukkoen suuhunsa, ja sitten jo poies. Kotia - äidin kotia. On kuin ei oliskaan missään käyty.
Muttas se kiva kun hän on nyt tykönäni niin ihanaa kun on näin hienot kelit. Neiti haluaa olla alvariinsa tuolla ulkona tontillani ja puuhailla siellä lumi, jää ja vesileikkejänsä. ( Räystäskourusta tulee jo vettä kun lumet sulavat pikkuhiljaa katolta lumiesteiden takaa. ) Voi tyttäreni olla ulkona - jota hän muutoin niin harvoin haluaa tehdä.
   Teinkin ison aivo- kuin myös ruumillisentyön jotta hän sinne nyt yleensäkään pystyi tänään menemään ja siellä touhuamaan...
Mietin viime yönseudun pääni puhki että mitä mie oikein teen, miten mie teen, kun takatonttini käytävä aivan totalisen jään peitossa on? Siihen jos tyttäreni tää tepastelee niin taattu pers´netto tiedossa on. Joten se jäätikkö joka jo sitä pitkin kulkiessa nasahtelee rikki mennäkseen, pitäisi siitä jotenkin rikki lopullisesti saaha ja tyystin poistaa "päivä järjestyksestä". Miul ei kuitenkaan kankea ole eikä mitään terälapiotakaan jotenka mistä ja mitenkä kymysekseni tään sit kuuluikin yön ajan?
Aamun valjetessa ja Aurinko Armahan sarastaissa taivaanrannnan takaa välähti aivoissani mahtavissa jotta kun tään Humisevaharju nyt on jostain kummanssyystä jo edellisten omistajiensa aikana "siunattu" niin pienillä kuin isommillakin kivillä niin niitä käyttäinhän mie sen jäätikön "puhkaisen"! Jee! Hyvä mie!
Tuolta seinäni vierustalta mie sopivan kokoista kivenmurikkaa sit etsiskelin. Kiveä jota jaksaisin heilutella mutta joka sit toisaaltaan olisi niin painava ja iso että sil nyt jotahii tekee ja aikaan saa. Kiven tällaisen löydettyäni ( se näköjään on se ja samainen, ainainen, "luottokiveni" jota olen tähänkin asti ain tarvittaessani käyttänyt mm. porttini topparina talven tuiskuja vastaan kun porttiani tuota ei hakaselle asti talvisin kiinni saa koska aidan pilarit elävät routivan maan mukaan - ei portti mahdu enää porttinsa aukon sisään ) aloitin urakkani aikamoisen. Ensin kivi kopriini, ylös taivaisiin ja sitten vauhdin ja voiman kera kohti jääpintaa.

WP_20170313_11_43_39_Pro.jpg

Näin mie sain kuin sainkin tämän jäätikköni aikamoisen läpeensä rikottua. Hyvä niin sillä se ei tapahtunutkaan  yhtään liian aikaiseen koska tyttäreni tämä juuri työni tämän tehtyä satuani, kotiini kyläilemään tuli.
   Mieltäni painaa ja harmittaa kovin se etten ole nyt talvisyvännä käynyt juoksu- enkä kävelylenkeillä. Ei vaine yksinkertaisest aikaa ole ollut olleskana. Tietty joku voi sanoa että onhan sitä aikaa kun vain järkkäilee mutta ei se niin vaine mene. Se mitä joskus välleen on ollut tuokio tahi kaksi vapaata et ei ole ollut mitään sovittua juttua tahi menoa niin sen olen kyl ihan surutta jättänyt itselleni huilitauoksi! Olen elppassut ja ollut vaine suomatta ajatustakaan koko lenkkeilyille.
Mut annas olla... nyt tuli tässä toissapäivänä ja eilennä ekat sellaiset tovit että nyt ei enää ollut edes huilille tarvista ja miehän siitä innostuin ulos ämpeemään! Kävimmä kreippailemassa ihan entiseen malliin - kävellen. Mutta kävin kuitenkin.
Ja mikä nautinto! Ihanat kelit, ihana Aurinko Armahan tillotus Taivahankannelta. Lämmitä tuli kun pukeuduin niin ettei taatusti palele matkalla mutta sehän vaine hyvä oli; hiki virtasi ja kilot tippui matkalle. Meinaan että muutama kilonen on jostain kumman syystä asettunut asumaan talven aikana kupeilleni... Mistähän syystä...?
    Siellä taivaltani taivastellessa pähkäilin että eivät taatusti vuodet ole veljeksiä keskenänsä, ja kotiani päästyäni kaivelin vanhoja valokuviani esille ajatuksieni takuuksi. Katselin niitä/näitä vanhoja kuviani jotka ovat aika lailla päivällensä samalla ajalla otetut kuin nyt nämä viime reissultani ottamiani kuvia...

2017.3.7.%20Monosilla%2C%20Suonenjoella%

9.3.2017.

Suonenjoelta%20kohti%20Mustolanm%C3%A4ke

12.3.2014.

2017.3.7.%20Monosilla%2C%20Suonenjoella%

9.3.2017.

Autuaankannaksella%20%281%29.jpg

12.3.2014.

...ja totesin että on se tuo Ukko Ylimmäinen aikamoinen velho! Miksihän Hän näin tekee? Mikä tällaisella sydeemiää on oikein tarkoitus?
   Kuin mietin myös mennyttä puolisoani...
   Muistan kuinka aikoinaan hänen kera tallusteltiin lävitse vuosien erinäisiä reittejä Majamme Matalaisen lähi teillä ja maastossa. Mitenkähän monet kilometrit ja tunteroiset tuli tallusteltua? Välillä toinen hinku ulos käppäilemään, välleen toinen. Välleen toinen veti vetävimmin askelluksin meitä edelleen toisen pitäessä perää, ja välleen sit toinen. Mutta se että yhdessä mentiin. Oli sitten tuuli mikä tahansa kumpaisellakin. Siellä sitä tallustaissa sanasia taiteltiin ja myös iloja jaeltiin. Pohdittiin yhteiseloamme, lastemme edesottamuksia ja myös varmaan kaikkien tuttujen ( ja tuntemattomienkin? ) tekosia. Siis paranneltiin tätä maailmaa.
Ne reitit jotka silloin aikoinaan käytiin yhdessä, ne olivat sellaisia joita en entuudestaan tiennyt enkä tuntenut sillä en syntyperäinen kyläläinen sillä kylällämme ollut. Tulokas olin ja sitten viel silleensä että kun sinne "pesiydyttiin" kera "poikastemme" niin eihän miulla suurperheen äitinä ollut aikaa lähteäkään tutustumaan että mitäs tällä kylällä tarjota olisi, mitäs reittejä täältä löytyisikään? Ei, vaan vasta puolisooni tutustuttuani ja hänen kera elää alettuani hän ne kaikki miulle näytti vieden mukanaan. Eikäs vaine vain vieden vaan aina jutellen ja kertoin kaikki ne sattumukset ja tapahtumat joita kulloisellakin paikalla oli ammujen aikoina tapahtunut. Mitä mm. hän ja hänen kaverinsa olivat siellä kylille touhuneet missäkin paikassa. Mistä olivat silloiset tiet kulkeneet ja esim. kuinka silläkin piskuisella kylällä oli kauppoja ollut jopa kolme kipaletta kun taasen nyt siel hädin tuskin yksi kauppa pystyssä pysyy!
Nyt kiittelin näillä nykyisillä lenkeilläni tepastellessani hänen olemassa olostaan rinnallani myös tämän nykyisen kyläni tiimoilta, sillä ilman häntä ja hänen kera tällä kylällä autollaan "kurvailujaa" ( kun joskus käytiin asioilla tahi muuten vain huvikseen ajalemassa ja aikaa viettämässä kirkonkylällä ) en osaisi täälläkään yksikseni kuljeskella! En tietäisi mistä jokin katu yhdistyy toiseen katuun. En tietäisi että tuolta, tuon hiekkamontun, takaa pääsee tuolle tielle tahi että tuolta - tuon rakennuksen takaa - pääsee tuonne. Olisin ilman hänen kera hankittuja tietojani ihan "Öö-Moilasena" koko tienoostani tästä.
   Kiittelen myös Herra Kerran Keskiviikkoa... Hei! Hälle pitää keksiä jokin lyhyempi nimike.... Miten olisi vaikka Joku?  Ei, se oli tämän Jokusen nimi.... Hän? Ei, koska se on Ukko-Ylimmäinen... No, entäs vaikka George Clooney, joksi häntä olen joskus myös tituleerannut? Joo- olkoon hän tästä lähin George Clooney. Jeps.
Niin että kun tämä George tässä tänään ilmoitti pistäytyvänsä kenties tykönäni pikaisesti jos vaine kerkiää muilta menoiltaan, niin kuinka se vaine kummasti lisää kirkastutti päivääni tätä joka kylläkin ennestäänkin ihanan aurinkoinen oli? On se vaine kumma miten jonkun tietyn ihmisen pelkkä meinaaminenkin jo mielen kirkastumaan saa! Miksihän se on näin? Mitä sitä silloin tapahtuu ihmisen aivoissa ja kehossa että näin tuntuu?
On se vaine jännä juttu mitenkä toisella ihmisellä ( ja etenkin tietyllä sellaisella ) on suuri merkitys jonkun toisen ihmisen elämään - vaikkei saisikaan näin olla...
On kuitenkin hyvä että itse tiedostan tämän. Tiedän missä mennään, mitä saa tehdä ja mitä ei. Tiedän että... no, se jääköön omaksi teidokseni, se.
   Sen sijaan tiedot, tahi siis haavehet, nämä voin kanssanne jakaa, oi Lukijani Armahat:
Haaveilen siitä että kunne kevät tästä lisää tulla tupsuttaa niin jostakin rahnan kaltaista kasaan saisin sen verta että voisin lähteä muoskani mukoloihin kera junamatkalle! Niin, junamatkalle tosiaan. Siitä nimittäin on on piiiit-kä aika kun olen itse junalla minnekkään matkustellut ja kun viimotteeksi käytiin heidän kera Reissaaja-tyttäreni maailmlle saattelemassa juna-asemalle niin he totesivat etteivät he ole vielä IKINÄ ( pieni vihje, vihje Mummolle siis! ) matkustaneet junalla... Jos sitä vaikka ns. seuraavalle asemalle asti päästäisiin matkustamaan ja vaikkas jätskillä jossain siellä käytäisiin.
Haavelilen että kunne tästä päivät nämä viel hivenen lämpiävät ja kotvanen kuluu niin MIE lähden taivastelemaan mökillemme. Viel paree olisi jos se kunnon hankijaiset viel kerkeisi pitää... pääsisin kuljeskelemaan siellä pitkin maita ja mantujamme. Valokuvaten vaikka...
Haaveilen... odotan että kevät tulee! Ja pääsen sinne Homma-paikkani TYÖIHIN! Jee!