"Ettäkö mitäkö minusta kuoriutuu esiin yksinäisyydessä:
vääpelin sielu;
Tänä aamuna komensin leipää: "Ei täällä saa homehtua!"
Eilen huusin hellalle: "Ala vetää!"
Ja kun menen hakemaan viiniä kuulutan: "Kyyt pois, emäntä tulee kellariin!"
Lauantaina olin tyly rupikonnalleni saunalla: "Kuka käski jättää räpylänsä minun paljaan jalkani alle."

Perusihmisyyttä?
Ei voi olla totta.
Niin totta se ei saa olla."
             - Eeva Kilpi -

    Näin saman tyylisin sanoin tänä pänä huomasin itse ajattelevani elämääni tätä-mätä. Mieleni syövereistä nousi kymysys: "Mitä minusta kuoriutuu esille - yksinäisyydessäni?"; ja aloin pohtimaan sitä. Tai no, ei sitä paljoa varmahan tarvinne pohtia vaan se tulee ( tahi ne tulevat ) ihan itsestänsä esille aikas monessakin kohtaa, kuhan vaine ne huomaa ja niiden olemasa olonsa myöntää itsellensä.

   Ensimmäiseksi; pohjanahan on nyt tää tään hetkinen tilanteeni, ja vallitsevat Maailan Mahtavaisen tilanteet. Elikkäs...
1. Ero.
2. Eka kertaa totallisen yksin.
3. Saikulla - käsi ( ja kädetkin oikeestaan ) lähes tekemättömänä täl haavaa.
4. Virus - ei sosiaallista elämää.

    Näiden pohjalta sitten huomaan kaikkinensa...
    Olen aikas "taitava" laistamaan hommia kun niitä ei vaine voi tehdä. Näen vain simmuillain näillä, ettäs tuo ja tuo pitäisi tehdä, muttas kun ei voi, ei käsi kestä, niin pakko on vain nyöntyä ja jättää tekemäti. Tekemättömyydestä, sen tekemisen voimattomuudesta sitten juontaa juurensa, ettäs tällaisen ihmisen kuin mitä mie olen ( ainainen Durasell-pupu ) on vaine opittava siihen, ettäs asiat ovat vaine. Niitä ei voi muuttaa, niihin olo ja tilaa ei voine muuttaa - ainakaan miun toimestain nyt. On vaine hyväksyttävä, ettäs "aika on pysähtynyt" monen asian kohilta. Ja nyt puhun aikas paljon siisteyden ja siivoamisen, järjestelemisen, kantilta.
   En muista aikaa, en paikkaa, ettäs miun kattoin alla olisi ollut tään verta "likaista", pölyistä. Olisi esim. lattiakaivot huutaneet tekijäänsä, putsaajansa tykönsä. En muista, ettäs pohtinut olisin, jottas kospo akkunat vosekkisin? Vosekkisinko niitä ollenkaan vahi jätänkö vosekkimati? Tahi vosekkisiko ne joku toinen - paljonkohan siitä "kostautuisin"? En ole viel tähän asti tarvinnut oppia sietämään tällaista "läävää", en asumaan näin rikkaisessa, roskaisessa, huushollissa.
   Ja tää kaikki "sotkuisuus" vaine sen taatta, ettäs nyt periksi on pitänyt antaa kun en voi. On pitäänyt oppia elämään, olemaan ja hyväksymään tää tällainen epä-siisteys ynpärilläin. Ihan mahdottomalta tuntuu ja tuntuu pahalta!
   Sitä on ollut pakko nyt oppia ( tahi ainaskin on ollut pakko yrittää oppia - tiedä en et olenko oppinut, tahi opinko konsa? ) siihen, ettäs olen vaine ( puolisoin mennyt olisi tästä kerrankin hyvillään ja ihmeissään samalla; mie ja aloillain? ) enkää tee mitään. Tapan aikaa olematonta. Luen, taivastelen, keitän kaffeeta ( sitä menee nyttemmin aivan tuhottomasti - aivan liikaa! ), ulkoilen toisinaan, yritän keksiä valokuvauskohteita - jos hoksittaa mihkään lähtiä ja varaa polttoaineeseen on....?
Aivan uskomaton juttu miulle - olla vaine. Vaikas kyl myöntää täytyy että Reissaaja-Lissiksi tekisi mielein miun...
    Reissulle kuitenkaan ei ole mahdollista lähtiä viruksen taatta. Eikä rahna tilanteen taatta kun ei tää sairaus ajan budjetti niin karsia iso ole... Joten poies suljettu mahdollisuus se on. Kuten oikeestaan samoin tein kaikki sosiaalinen elämä siltäkin osin kera mahdollisien uusien, tuntemattomien, vastaan tulevien, valokuvattavien ihmisten tapaaminenkin.
   Sekä tietenkin itse sosiaalinen elämä näin ihan arkisen aherruksenkin keskellä ja keskuudessa. Esim. sinä mahdollisuutena, ettäs sitä lähtis "hunting something man".... Tahi muutoin ihan vaine ystäviä, tuttavia uusia uutukaisia, "hankkimaan" kun nyt sitä aikaa olisi. Olisi aikaa, niin muutoinkin täsä kun kaikki paikat ovat viruksen takia ns. kiini, muttas myöskin sen puolesta, ettäs en ole enää "kiini" millään muotoa ( esim. ajallisesti varattu Georgen takia ) Georgessa.
   Ja kun ei ole Georgea, tahi ketään muutakaan "omaa" olemasa, niin huomaan sitten ajattelevani ( täsä olen pakissut aikaisemminkin ), ettäs miksikäs mie sitten ylipäätänsä mitään tekisin kun ei ole ketään kenen taatta mitään tekisin? Ei paljoa huvita luoda uusia tuttavuuksia, ei reissade Maailmalla Avaralla, ei siivota paikkoja kotoisia ( eikä vasiten enää hänekään vaikkas pyytäisikin! ), eikää muutoinkaan tehdä mitään.
Se kun on tää ihmisen olemasa olo paljolti luotu siihen, ettäs sainen jonkun toisen, itselleen merkityksellisen ihmisen, kera sitten jakaa kokemuksensa vaikkas vaine kertomalla niistä toiselle. Oli sitten kyse ihan vaine oman kodin touhuista tahi reissun päällä sattuneista kohtaamisista, maisemista, nähtävyyksistä.... Eikä tätä nyt ole miulla olemasa, se poies on miulta viety.
   Nyt on sit niin kuin "syy" olla vaine, tekemätönnä. Olla vain paikallain, ja asettua aloillein. Syy on potea kättäin/käsiäin ja ihan rauhassa vaine oleilla ja olla. Leputtaa käsiä, elputtaa koko Mummeroa tätä. Kerrankin olla olematonna. Olla tekemätönnä, ja laitella tään kaiken tekemättömyyden piikkiin moisten syiden "piikit".
"En mie, vaan ne toiset...."
    Niin ettäs miusta kuoriutuu - LAISKURI-ko?