Tänä aamuna, ei niin varhaisena, istua nakottelin tuolla kyökkini nurkkauksessa nojatuolillain pehmoisella, kaffee-kupposellisella, jälkeen sunnuntaisen tään päiväisen suihkuin pesun ja mietiskelin Maailman tään Avaraisen menoa kun viel alla kattoin Humisevanharjun hiljaista oli. Tuuli vaine Tuittupäinen silloin ujelsi taasen kupeilla tään asumuksein kuin ilmoittain ettei se ole viel tätä-kään paikkaan unhohon jättänyt, e-ehi.  Puhtia tuntui ja etenkin kuului, sillä viellä rahkeissan olevan. Sankkevan paljon.
Akkunoita en ollut viel tuossa vaiheessa avanut päivään tähän uuteen ja mietiskelin tuota Tuittupäätä kuunellessain et tokko tuo on antanut mennä yön aikana "kystä kyllä" ja luonut valkiaa höttöstä ylle Maamme kamaraisen tään? Onkoo siellä, seinieni näiden ulkopuolla, lunta viti valkiaa jo kinoksiin asti vahi muutoinko vaine uhittelee moista puhkua ja puhellustansa, tuo Tuulonen nyt?
   Nautiskelin hetkestä tuosta vielä hiljaisesta, nautiskelin tauosta tuosta tullehesta touhujeni.

   Katsastin hu´uahtassain, takapuoltain siin leputtaissain, käsiäin hellittäissäin, ynpärillein ja katseeni tuo kiertäväinen tavoitti siitä lähiseinältä tään taulusen siihen laittamain.  
Tuumasin mielessäin: "Tuolta sitä on tultu, tuolta lähdetty - sukumme meidän."
   Tiedossahan tää itselläin on iät-ajat ollut, muttas mitenkä se ei viellä yhdelle tietylle henkilölle ole "kalloon paksuun" mennyt, tieto tää? Se ettäs tuolta tullut olemma, ja perintöä, perimää, yhä iellehen kannan ja tulen kantamaan. Ei se, eikä ne, miusta mihkään mene, ei häviä. "Ei kukko käskiin laula", ei vaik kuin joku toinen sitä halajais.
   Sekin ettäs kun tuota taulua tuossa ns. päivittäin katselen, niin aina, todellakin aina, sitä "palaan" entisiin ja miettin niitä kaikkia kertomuksia, perintötietona saamia tietoja, tapahtumien kulkuja, ja tapauksia, sekä tunnen suurta kunnioitusta mm. mummoani kohtaan ( ei siis Sukumme Mummoa kohtaan - tosin myöskin häntä, sitä en kiellä enkä evää! ) joka on kaiken sen joutunut sekä saanutkin kokea aikoinaan! Tunnen myöskin suurta, suunatonta, surua siitä kaikesta...
Mitä elämämme olisi jos siellä olisivat saaneet asua ja eliä? Misä sitä sukumme olisi nyt? Kuka olisi Sukumme Mummon puoliso, tahi olisi ollut? Olisinko mie olemassa sitten nykymaailmassa ja millaisena olisin jos olisin olemassa? Mitä tekisin, mitä olisin tehnyt? Millainen elämäin miun olisi ollut? Ja mitä se elämä sitten olisikaan ollut ja olisi jos nuo paikat edelleenkin Suomemme maan osasena olisivat?
Sekä monta, monta, muuta kymysystä näidenkin lisäksi.
   Mitä kaikkea sitä ihminen pohtiikaan ja kerkiää pohtia mm. yhden kaffeekupposellisen aikana!


   Mm. sitä et sain mie kukkasia. Kiitos-kaunis näistä ja muutoinkin vierailusta muoskain miun vaikkas....



   Se oli sitten ns. ylläri-hyökkäys eilennä kun tupaan tuuliseen, alias Humisevalleharjulle, pesiytyi kaksi pirpanaista yökyliin ja yssi muksuin ylkänsä kera kylään käymään.
   Vilskettä, ääntä, touhua ja tekemistä ihan tarpeheksi asti.
Jopa nyt niin et "potkin" pellolle viimeisenkin näistä tänä pänä Maailmalle Avaralle ( kotiinsa ) kun tuntui jo et nyt keittää mummerolla tällä kohta;
haluan rauhaa, olemista ja jopa hiljaisuuttakin kuulla ajatukseni välleen! On sen verta mennyt viikkonen mennyt yökyläläisten kera väljyilessä et tälle "hienoudelle" ei paljoa aikaa jäänyt ole...


   Nyt, aivan nyt, tosa muutaman tovisen jo, olemma yssin kotonain - vaine ajatukset seuranain EIKÄ mitään must-must -tekemistäkään täl haavaa! Ei edes enää niitä Piipparimökkejä?! Wau!
Jos sitä vaik pitelisin tään loppu sunnuntain pyhäpäivänä ja olla öllöstelisi vaine? Yrittäisin opetelle olemaan aloillain, tekemäti mitään..... ?
   Laittelimma täsä mm. näitä uusia kukkasiain paikoillensa....

  

   Mietiskelen täsä näin "joutessain" syntyjä syviä.... hivenen haikein mielin ja jopa pahoillani sekä pitkin hampaikin....

   Olemma täsä hämmästellyt, kummastellut, yhdellä sinkkujen saitilla "asustaissain" et mitenkä sitä itse kukin parinsa löytää? Mitenkä toisilla "loksahtaa" ihan nuin vaine suit sait "sukkelaan", toisilla ei sit mitenkään.

Mikä näissä/niissä on ollut ja on se avaintekijä, mitä kaikkea pitääkään sattua kohilleen et "vakka kantensa löytävi"?
Sitä ihmettelen myöskin et miksi toiset ovat sillä saitilla ilmoittain et "kun joku tulis ja korjais poies", "ei ihan nyt, mutta tässä katselen "tarjontaa" ", "Voi jospa se oma löytyisi....", jne. ja sitten ei vaine tunnu loksahtavan jos vaikka nyt mie, tälläinen "mettä-peikotar", kysäisen "sillä mielellä"?

Mikä ei kohtaa? "Kysyntä, ja tarjontako"?

Jos sitten taasen itse ilmineeraan itsein "markkinoille" sinne, niin sitten itsellein tuleekin vastaan jostain ihmisiä jotka eivät vaine loksahda jostahin syystä - mikä onkaan se tekijä joka laittaa itsein sanomaan "kiitos-ei"?

Mitä pitääkään olla ihmisellä vastaan tulevaisella, ettäs kiinostun hänestä pitemmälti? "Se tietty jutskako"? Ja mikähän se nyt sitten olisikaan, se "jutska"?

   Esim. jos mietitään meitä itse kutakin ihmisenä, ihan arkipäiväisenä eläjänä ja oilijana, niin kovinpa harva meistä itteään laittelee ja tällää meikkeineen, sutimisineen, parran ajoineen, tms. mitenkään kaunihiksi tahi komiaksi - ja ne kuvamme, esim. ne selffie-kuvat ja omat face-saittien kuvat, kenties instojen, yms. sellaisten saittien kuvatkin, ovat usein sitten näitä ei-sliipattuja otoksia ( ainakin miulla henk.koht näin ).

Eipä ne siten paljoa kerro jonkun ihmisen komeudesta, kauneudesta johka ikävä kyllä meistä useampi ensimmäisenä "takertuu" kun paria itselleen katselee. Sanokoon kuka tahansa, mitä tahansa tähän, niin se on kyllä se ensimmäinen minkä näemme toisista ihmisistä: jos simmuja mielyttää, niin sitten tuttavuuden hieronta vasta syvemmälti alkaa ja "saa" alkaa - mielenkin mielestä.

   Elikkäs... tällä kerron, haluan herätellä nyt ajatuksia, et sitä pitis ihmisen ( miunkin ) nähdä aina kunkin ihmisen ulkokuorta pidemmälle eikä "topata" jonkun "lähentymistä", tuttavuuden hierontaa, yhteyden pyyntöä, tms. ihan vaine sen persoonan, henkilön, kuvien perusteella ( miulla esim. on monesti "oma kuvanain" jotain Piipparimökkien, kukkien, sienien, tms. kuvia! ) vaan pitis kyetä näkemään ihminen sieltä nuiden kuvien takaa. Ihminen ihmisenä, ihminen joka tulee vastaan avoimena, kysyvänä, hivenen jopa "rukkaset kourassa", "pelko persiissä" et mitenkä olisi....?

   Pitis antaa aikaa toiselle, pitis antaa mahdollisuutta itse kullekkin...

Pitis suhtautua kaikkiin meihin kuin lähimmäiseemme, kuin itseemme, kuin haluaisimme itseämmekin kohdeltavan...

Ja tietty - osata sit sanoa suoraankin kun ja jos tilanne/tilanteet sitä vaativat.

   Tosin tiedänhän mie sen et sekään saitti ei ole mikään senssi-palsta jos niikseen tulee ja haluaa.

 

   Ugh - olen puhunut - nyt sit "uutteruus-kupponen"!