Pojat ovat sikoja - mutta onneksi me tytöt olemme eläinrakkaita! Tai näin ainakin sanotaan. Nyt vain tuntuu että tunteeni ovat hyvinkin kaukana tästä. Yksinkertaisesti pojat nyt vain ovat SIKOJA! Ja piste. Taisi tulla taasen yhden kanssa sen verta napit vastatusten että näin se vain on ja sillä selvä. Suututtaa pahkura sen verta... Vi..u!
   Olipa ihanaa olla läsnä mökillämme kun ns. erilainen tyttäreni kommunikoi sukumme keskellä elämänsä ekakerran mummonsa kanssa. Hän aloitti itse komminikoinnin mummonsa kera tavoitellen tätä äänellään ja katseellaan. Huomasin sen ja sanoin mummolle että nyt olisi asiaa.... mummo tuli paikalle ja otti tyttäreni äitienpäiväonnittelut vastaan, ja halasi. Sekin oli harvinaista sillä en muista että mummo olisi halanut häntä oikeestaan koskaan. Osa syynä lieneen se että ei ole yhteistä kieltä eivätkä he näin ollen ole olleet kauheesti keskenään tekemisissä. Läsnä kylläkin mutta ei yhdessä tehden jotain.
   Aitani saranaiset, ne jotka siihen ostin tässä taanoin, kävin tänään vaihtamassa tai siis oikeesti - palautin ne kokonaan poies. Rakentajat Aitani Armahani kun viime viikolla kertoilivat etteivät ne oikeen käy heidän suunnittelmaansa sarana-synteemiin... Joten sovimmekin että HE ostavat siihen passelit ja mie palauttelen entiset kauppaan takaisin. Huomeissa tulevat taasen ahertamaan aitasen kimpussa ja tuovat tullessansa siihen uudet saranaiset. Ja muutenkin saattavat sen loppuun loppumaalausta vaile. Sen he tekevät sitten kun kelit ovat suotuisammat.
Ei siinä mitä mutta kunne ovat tuon toiseksi viimosen rutistuksesa käyneet tekemässä aidalleni niin sitten alkaa miun rutistukset. Muokkaan siinä olevaa kukkapenkkiä lopulliseen tällinkiinsä, siirtelen kiviä ja multaa. Siirtelen pihan parkkipaikan mursketta ja kukkapenkin istutuksia. Suunnittelen ja pähkäilen. Sekä teen. Menee tovinsa siinäkin.
   Onnekseni hampaani ( nakutanko nyt jotain puuta sanojeni pitävyydeksi? ) ovat nyt oleet jo tovin aikaslailla iisisti niin ettei niistä ole ollut riesaa. Tosin poskionteloni taitavat olla tulehduksen kourissa: koskee ja turvottaa. Pitäs varmaan punkteerata mutta kun ei millään kehtais siihen mennä. Ei niin millään. Todennäköisesti siirtämämme kukkivat tuijat ( niiden siitepöly ) ja tyttäreni perheen koirasta saamani allerginen reaktio yhdessä ovat tämän takana. Pahkura sentään.
   Tänään kuljin tuolla asioilla ja tuumailin itseksein että olisipa se kiva tietää pitääkö joku miespuolinen tai nainenkin - ihan kuin vain... mutta joku kuitenkin siellä kulkiessain miuta mitenkään kauniina, sellaisena että katselisivat jotta ompas nätti menijä? On se kumma kun näin ajattelen. Ainakin minusta. Olenko turhanpäiväinen? En mielestäni. Olenko - mitä? En tiedä. Mutta tuntuu vain että olisihan se kiva kuulla joskus jostain päin kuin miuta kehuttas kauniiksi tai edes nätiksi. On se vaine kumma: puolisoni ei sitä liiemmälti viljellyt mutta sanoi kuiteskin joskus... toinen "kokelas", se Joku Jokunen, sanoi sen miulle useamminkin. Nyt kun ei miul ole kumpaistakaan niin ei sitä kukaan miulle "viljele". Mutta kaipaisin kuulla asian moisen miekin... Tai toisaaltaan - enhän mie kaunis ole. Tällainen tavan immeinen vain...