...ystäväisemme jota Kuun Ulvojaksi kutsuttiin, hän kun eli kuun mukaan.
Itseni tekisi mieleni juuri nyt yhtyä tähän moiseen "remmiin" mukaan; mennä tuonne ulos tantereelle ja ulvoa Kuun tuon Kummajaisen tykö kaipuuni suunnaton joka sisuksistain lähtevi muttas... enpäs menekkään.
Tyydyn vaine nyt tällaiseen kummalliseen kummallisuuteen kuin tämä nykyinen "naamataulu" ja loineh lausumahan täällä jotta:

"Ikävä syliin
Laastari hänen kokoaan." "

   Pitis olla tässä Maailmassamme Mahtavaisessa hiljaa ja tytyväinen, vasiten kun vanhakansa sanoo jotta: "Kel onni on, se onnen kätkeköön.". Ja kun issekkin aikaslailla näköjään näitä sanontoja siteraan ain silloin ja tällöin, tällöin ja silloin, niin sitäkin suuremmalla syyllä sit varmahii pitis vaijeta ( "Nainen vaijetkoon seurakunnassa." - hyvinkin kyseinalainen sanonta ja raamatun siteraus. ) muttas kun... miksi onni pitis piilottaa ja sitten vasiten epäonnevansa toitotella "turuilla ja toreilla"? Eikös tuo ole aika nurin kurista hommaa? Ei ihme ettäs me Suomalaiset ollaan sit niin örtsi-mörtsi kansaa! Tuppisuita kaikki tyyni, ja melankoliaan taipuvaista sakkia!?
Miksihän ei ole kekastu jotahin iloon viittaavaa sanontaa, sellattiis joka sitä iloa ja onnea kannustaisi? Lisäisi sitä oikein olan takaa ja antais ynmärtää jotta sitä pitää jakaa runsaalla käjellä sekä siitä pitää huudelle "turuilla ja toreilla" ettäs saatas se kaik melankolia poies tahi ainaskin vähemmälle, mitä se nyttenkin on. Sillä onhan sanonta ( no, täsähän tätä "iloa" osakseen tulee... ): "Jaettu suru ( suru taasen kysessä ja näin ihan ekas´ teks´ viel mainittuna! ) on puolikas muttas jaettu ilo on kaksin kertainen ilo!"
   Muttas... itse asiaan!
   Se ettäs täsä eilennä ehtoolla näin huutelin tuolla naamataulullain nettisfääreihin kaipuutain suurta ja väkevää "turuille ja toreille" toitotellen, ei tarkoittaunut suinkaan sitä ettäs se sitä ain olisi...
Tosin eilennä oli ja nyttenkin taasen on! HIRMU ikävä toista on. En mahda mitään. Tekisi mielein "rähkäistä" oikein kuuluvasti toiselle että etköö tuota tajua ja ynmärrä, petkele! Muttas minkäs teet; ei ni, ei.
   Ikävää tätä lisäneen se että täsä taanoin "sain kystä kyllä", onneva oikein olan takaa. Se verta ihanaa oli silloin yksissä olla jotta...
Mietinkin ettäs se on sit varmaan sen onnevan toinen puoli tää ettäs sitten jälkikäteen tulevi tällainen "morkkis" muodossa ikäväisen kolisevan? Sitä niin kuin herää ja havahtiuu siihen "todellisuuteen" ettäs sehän toinen täsä juurikin äskennä oli ja nytten sitten ei - mihkäs se nyt sitten meni? Mites se nyt näin kävikään; juurikin äsken täsä yksissä touhuttiin ja nytten sitten oleskelenkin aivan yssinäin - oh-hoh?!
Sitä on niin kuin "kaikupohjaa" saanut tälle olemasa ololleen, tälle yssinäisyydelleen. Tietää mitä se on kun yssissä on ja olisi, ja sitten näin kuten nytten; ypö-yssin. "Pah!": sanon mie.