Aamulla käväisin täältä "korvesta" Maailmalla Avaralla ( ihmisten ilmoilla siis ) ja ihan oikeesti mantereella asti nyt.Aamun pimeinä tunteroisina vaine hyvästit huikkasin luodolle tälle ja mereltä kysyin et onhan se siel täällä kunne takaisin palajan - osaisin sit ehtoon korvalla kotio tulla....?


    Tuolla Maailmalla Suurella tapasin ihmisiä erilaisia - monenmaisia:
    Yhden käydessäin yhdessä luotaistuotekaupassa etsimässä itsellein sitä yhtä tiettyä teetä jota ne entiset naapurini miulle läksijäislahjaksi antoivat.
Ei siellä kaupassa tuolloin ollut muita asiakkaita jotenka ihan hyvin tunnuin sinne sekaansa silti mahtuvan....
Katsastin myyjän kauppaan tuohon astuissain, päivät hälle sanoin ja rekisteröin samalla, ettäs miehellä tuolla partaa oli ihan mukavasti; oikein ponnareille laitella useammalle.
Ponnarilla oli myöskin päänuppinsa karvainen kuontalonsa tuo, muttei sit sen kummemmin laiteltuna; esim. rastoitettuna.
No, asioin muina-naisina siinä ja pariset sanaset teetä tuota yhdessä etsiessämme, vaihdettiin. Ei , ei löytynyt teetä kaipaamaani miun, sieltä jotenka tokaisin vaine et se sit tulee vastahan jostahin jos tulee ja silleensä... "Kiitos kuitenkin tästä."
"Kiitos."
Astelin ulos puodistansa kun perääni huikkasi hän: "... ja ompa muuten sinulla mahtavat rastat."
"Kiitos, tyttärein on alan tekijä."
    Arvaatte Armaat Lukijain miun kuin sfääreihin nousi Mummelin tään olo sekä tila tuolloin. Ihanaa et joku huomaa.... no, josko ei nyt miuta ni ainaskin näin rstain miun.

   Ulkoistin tänä pänä pariin kuukauteen päiväin syömiseni ja yhteen huoltamoon astelin uksiensa ylitse. Pöydässä tuon paikan ollessain jo hokasin kuin "tupaan" tuohon tulla tupsutteli yksi mieshenkilö piiiiit-kän partansa kera. Se oli muuten pitkä, se parta. Ainakin vähintään hänen napaansa yltäväinen!
Viittoilin hänelle ihan rohkelikkona, hänen huomiotaan hakien ettäs jututtaa halajaisin, muttas ei, ei huomannut hän minua laisinkana. Ajattelin, nottas ei sitten, olkoon sitten....
Meni kotvanen, lounasruokansa kerättyä oli saanut tämä mies ja hänpä tulla tassutteli miun viereiseeni pöytään syömään.
Sinne huikkasin hänelle nyt suu-sanallisesti:" "Passaako jututtaa?"
"Juu."
Kehaisin partaansa tuota ja ihastelin sitä. Oli nimittäin parrassansa tuossa tuuheuttakin aivan selvästi vaik noin työpäivänsä lounaalla ollessansa sen pitikin vähintään vajaalla kymmenkunnalla ponnarilla sujona.
Siin rupatellessamme sainen kuulla, ettäs kuten rastoissakin, huolta pitää siitä parrastakin pitää. ( Toki tiedänkin sen näin entisenä parturi-kampaajana. ) Sitä pitää mm. siistiä ja selvitellä. Ja kuuleman sekin "pötkylä" osaa ain välleen jäädä honnehin, jonkin väliin!
   "Samaistuin" niin häneen ja hänen partaansa näine rastoine pitkineni.
( Se piiiit-kä parta muuten kävi sille miehelle hyvin. Vasiten kun hän näytti kuin hällä päänuppi sitten aivan nudi on. )

    Ns. kaffilla käydessäin....
    Niin muuten - se ei ollut sit nyt kaffeeta se mitä joinen sillä aloittelimma täsä kaffeelakkosen jälleen!  Putsi-putsitin oikein kaffeekeittimein ja laittelin sen tuonne ylähyllyilleni "varastoon" vaine. Jep, jep....
    Niin, kun käväisin kaffeelle joka itseasiassa olikin sitten vainen vastaava ISO mukillinen kuumaa vettä, huomasin sen paikan ikkunasta heijastuvan kuvan jossa pieni lapsi vilkutti minulle. Käänsin katseeni suuntaan vilkuttajan tuon pienen ja vilkutin takaisin hänelle.
Pöydässänsä istui myöskin toinen pieni lapsi ja mies tuossa vaiheessa; aikaisemmin kyllä huomasin, ettäs nainenkin tuohon ryhmään kuului. Jonnehin hän vaine siitä sit välleen hävisi.
Rohkaistuin siinä ( vahi olikohan se se mies joka jutun aloitti? ) jututtamaan kysellen, että ovatko minkä ikäiset pienet nää? Sainen kuulla heillä ikää olevan vuosikas ja oliko neljä kuukautta nyt. Siis tuplat.
No, nuin sit kun kävi ilmi, ettäs tuplat, niin sittenhän siinä jutunjuurta riittikin puolin ja toisin kun kerroin et omanikin ovat... muttas jo aika ihmisiä kylläkin.
Nainenkin saapui paikalle ( oli ollut tilauksia tekemässä kassalla johka en paikaltani näynyt suoraan ) ja siinä sit rupateltiin viellä tovinen elämänsä heidän tuon tilanteesta ja siitä et mimmottiis on olla tuplien vanhemmat ja mimmottiis persoonia tuplat ovat.

   Neljäs paikka jossa "tapasin" yhden ihmisen oli eräs kenkäkauppa jossa olen tavannut käydä katselemassa ja kyselemässä, et tokko on jo tullut talvisia paljastassuja sinne? Ei, ei ollut tullut vieläkään.
Kertoili myyjä tuo suulaasti, ettäs muistatko nämä kesäisemmät tassut ( hän siis puhui tietenkin kengistä, eikää mistään tassuista! ) - me saatiin niitä itseasiassa nyt toinen lastillinen, vaikkas eivät olleet kait niitä itseasissa tilaneetkaan?
Tein lähtöäin poies kun kerta ei kenkiä ollut sopivia tullut, muttas suulas myyjä tuo "sitoi" jutuillansa miut paikalleni kuuntelemaan sanomaansa ainaskin vartiksi.
Siinä sainen kuulla hänen asuneen 12: sta paikkakunnalla; täälläkin tällä seudulla ainakin kahdessa tahi kolmessa paikassa ( luvuistansa en mukana pysynyt ). Sainen kuulla kaik kilpirauhasensa ylitoiminnan, puolisonsa kilpirauhasen ylitoiminnan, nivelvaivat, taloutensa menojen kirjanpidosta, autojen huoltamisesta, terveyskeskuksien sulkemisista, paikkakuntien ns. alkuperäisistä asukkaistaan vs. muualta sinne tulleet ihmiset, yms., yms..
   Kuuntelin kyllä ja osallistuin keskusteluun ihan tosissani, muttas kyllähän mie siinä kerkesin jo tuolloinkin tuumata, ettäs elämässä on niitä hetkiä kun ihmisen on helpompi puhua jollehin ventovieraalle ihmiselle. On tilanteita jolloin vaine se kuulija löytyy, puhuja papattaa. On tilanteita jolloin haluaa puhua jollehin jotahin ja olkoon se toinen osapuoli sit vaikkas tää ventovieras ihminen.
Tuo hetki oli sellainen. Kuuntelin ja hän puhui. Ei siin mitä, ihan tuo oli mukavaa, eikää mitään pahaa siinä ollut. Ei mitään tyyliin "pakkopullaa", "pakkosyöttöä", tms..

    Näissä kohtaamisissa sitä miettii, että kun ihmiset kohtaavat, ventovieraatki, niin kuin siinä on silloin kysymys nähdyksi tulemisesta, kuuluksi tulemisesta.
Se tuo puhuminen on tavallaan sellainen perustarve ihmiselle. Samaten kuin kuunteleminen ja vasiten se et itse tulee kuulluksi! ( niin "ne toiset" kuin myös miekin itse )
   Katselin juuri jokunen ehtoo Näkö-Radiosta ohjelman autistisista ihmisistä joista yksi oli ääneen puhumaton ihminen.
Häntä oli pidetty ns. tyhmänä, osaamattomana, laiskana, yms. kuten ihmiset tuppaavat ajattelemaan kun/jos toinen ei ääneen kommunikoi.
Sitten kun hänelle oli kieli oma löytynyt ( tuetusti kirjoittaminen, entiseltä nimikkeeltään fasitilointi ), niin johan olivat ihmiset mielensä hänestä muuttaneet. Hän oli saanut ihmisarvon itselleen toisten silmissä. Ja mm. oli sitten jonnehin korkeampaan kouluun päässyyt jotahin matenmatikkaa yms. opiskelemaan!
   Tuumasin hänen tapauksessaan, kuin mm. muksuin miun 24/7:kin tapauksessa, että jeeru et sitä olisi kiva tietää mitä kaikkea tuolalinen hiljainen ihminen sisuksissaan kokee, tietää, osaa, jne.? Mitä hän tuntee, ja myöskin sen mitenkä hankalana HE kokevat sen kun eivät tule kuulluksi vaikkas siellä heidän sisällään on kenties suuriakin potenttiaalia olemassa!
"Surku rannalle jääviä laivoja" jos ja KUN monet heistä jäävät paitsi mm. sosiaalisuudesta kun ei ole äänellistä, nimenomaan ÄÄNELLISTÄ, kieltä!
   Elikkäs mikä arvo sillä onkaan, ettäs ihminen tulee kuuluksi! Ettäs jokahisella olisi edes jonkinlainen oma kieli, ei välttämäti puhuttu, äänellinen kieli, vaan vaikkas juurikin tuetusti kirjoitteminen, tahi viittomat, kuvallinen kommunikointi, tahi jokin muu sellainen jolla itsensä ilmi voi tuoda!
Viellä suurempi arvo jos tuolla kielellään voi sitten osallistua jutteluun tositen kera - sehän jo pressua olisi, se!
    Sitäkin mietiskelin, et näin kun tuonne Maailmalle Avaralle nyt suuntasin, niin kun sitä on täällä Pienellä Punaisella-pirtillä ja joskus-hassuin käy sitten kylillä tahi vaikkas vaine luonossa valokuvaamassa, niin sitä tuntee itsekkin kuin ihminen sitä olisi! Näen muita ihmisiä, jopa juttusillekin joku kerani ryhtyy siin asioita toimitellessain ( tänä pänä mm. suihkuun uuden suihkuletkun etsin, yhteen laatikostoon uudet pyörät allensa ja Hepo Hopiallein talven varalle piiiit-kän lämmitysjohdon, mm. ) ja sekös sit tuntuvi, et hei, miutkin nähdään! Miekin-kö olen sittenkin ihminen?!
Hyvin tulee mieleeni ja hyvin tulen ymmärtämään mitä puhutaan siitä, ettäs esim. "kaupan kassaneiti", hän on päivän ainua kontakti, hän on se henkilö jolle tulee juteltua ja jonka tapaamista ihminen voi tosiaankin odottaa. Ettäs hänet kohdallensa saa ja kokee tulevansa kuulluksi sekä nähdyksi. Että tulee EDES tuon "kassaneidin" näkemäksi ja hänen taholtaan ihmisenä, kenties vertaisenaan ihmisenä, kohdelluksi ja kohdatuksi.


    Tänä pänä noin kahden kuukauden jälkeen sainen kotiini miun 2kg:n vaahtosammuttimen "standartilla" ABF.
    Tilasin sen jo yhdeltä taholta ( muistaaksein teille pakissutkin tästä olemma, Armahat Lukijain miun ), muttas se olikin ns. tuulen huuhtoma perse, se firma. Elikkäs netin kautta tilasin, maksoin ja tuotetta ei kuulunutkaan.
Yhteyttä otin ja pitkään käytiin sähköistä postin vaihtoa heidän kera.
Ensi alkuun heiltä ei löytynyt koko tilaustani, eikä tainut löytyä edes maksuanikaan tuotteesta tuosta. Kunne sitten ukaasin reklamaatiosta kulutajaviraston kautta uhkasin laitella, niin johan lyyti kirjoittamaan alkoi. Tuli yhteyden otto, että odota, kohta tulee sinulle.... rahat palauttivat!
    Tuon jälkeen nuorempi polvein miun, muksuin miun, ottivat ohjat käsiinsä ja etsivät puolestain Suomalaisen firman josta sellaisen -sammuttimen saisin. Löytyi yksi - siis nyt löytyi; silloin kun itse netistä kaivelin, niin eipä silloin Suomalaisilla firmoilla ollut tuota sammutinta! Tahi sit miuta en vain ole luotu netinkään kera toimivaksi yksilöksi....?
Soittain tein tilaustain, kunne sanoivat et ei, yksityiselle he eivät näitä lähetä. Mm. posti ei ota kyytiinsä paineistettua tavaraa jotenka vaine firmoille he toimittavat. A-PU-VA! Mikäs siihen hätiin silloin?
Onni olivat palveluystävällisiä ja kertoivat keplottelevan konstin: sovi ( siis mie ) jonkin firman kera kyseisen yrityksen toimipisteen käyttöä/osoitteen käyttöä, niin he lähettävät rahtitavarana sen sinne kyseiseen firmaan! Se onnistuu kyllä.
Mietin pääni puhki et mistäs mie sellaisen täältä seudulta josta en tunne ketään, enkää varsinkaan firmojen omistajia? Kunne pälkähti et hei, onhan se tuo paikallinen piskuinen kauppakin firma! Ja heillehhän tulee muu muassa kaikki kaupan tuotteet rahteina, sinne tulee postit mm. paketteina ja siin on muuten matkahuoltokin samassa!
Sovittiin lähettäjä firman kera, kuin myöskin kaupasta tuosta kysyessäin lupaa tällaiseen "keplotteluun", ettäs sinneppä siis lähetys tämä, ryhmä-rämä.
    Ja tänään sitten tosiaan sieltä kaupalta sainen mukaani miun tään vaahtosammuttimeni Maailmalta Avaralta kotiini tullessain.
   Mietiskelin vaine, ettäs näin se sitten tuli kuin tulikin -sammutin kotiin, kotiinsa. "Kauanhan" tuo moista matkaa jostahin maailmalta tekikin - liki kaksi kuukautta! Vaikkas nyt oikeestikin aivan toisesta firmasta ensin tilattuna ja saamattomana sekä sitten tästä kyseisestä firmasta "uudelleen" tilattuna ja saatuna.

    Kotiin....
   Näin kun pitkästä aikaa kävin tuolla mantereen puolella, niin jo se, tuo matka tuonne mantereelle ja sieltä takaisin, on oma elämyksensä kun sitä ei päivittäin ees-taas luuhaa vaikkas töittensä takia.
   Mantereelle mennessä sinälläänkin nyt, nottas nyt oli samaisessa lautassa kolme täynänssä olevaista täysvaunu-tukkirekkaa, mukana! Siihen sit viel kaikki mukaan tullehet pikku-autot, mm. miun piskuinen Hepo Hopiain.
Katselin vain kuin "kivasti" lautan keula hörpiskeli painonsa alla vettä sisuksiinsa ja toisesta reunasta sitten ulos meren syvyksiin synkkiin valuivat hörppäyksensä nuo.
Suoraan sanottua kyllä tuli mieleeni, ettäs näinkö tästä selvitään? Sitten tsemppasin mieltäin: "Lautturit osaavat ammattinsa. He ovat ennenkin lastanneet tään lautan, he tietävät kyllä kuin paljon voivat kyytiin painoa ottaa!" "Vaikkas mie olen "ekaa kertaa pappia kyydissä", niin he eivät sitä ole!"
    Kotio päin matkatessain tunsin tyytyväisyyttä. Ihan siksi, jottas suunilleen kaiken sen mitä ajattelin toimittaa, toimitin, muttas myöskin siksi, ettäs KOTIIN!
Voi kun sitä ihminen voikaan tuntea tulevansa kotiin! Miten on aivan erilaiset tuntemuksen kuin Humisevalleharjulle ain ajelessain tahi muutoin palatessain sinne. Muistan vielä sen tunteen, oikeestaan melkein tunnen sen sisuksissain miun vieläkin...
Muttas tänne sitten, tänne palaaminen ei aiheuta sellaisia tuntemuksia vaan voin aidosti sanoa, ettäs tulen kotiin, tahdon kotiin tulla. "Tahdon kotiin."