Eilen oli vapaapäiväni Töistä - kuten on tämäkin päivä, mutta se siitä... Joka tapauksessa siis eilen, aamulla ani varhain, en todellakaan tiennyt mitä päivä tuo tuo tullessansa? En olisi milläskään osanut kuvitella tahi haaveilla mitä kaikkea päivä tuo mennyt olisi voinut tullessansa tuoda.


  Kunne aamupuhteet tehtyä sain niin pakkasin kimpsuja ja kampsuja monen moisia mukaani ( sisältäin tietysti kamerani rakkahan ) sekä hurautin paikallisen Herran huoneen penkkejä kuluttamaan. Siellä kuuntelin Tuhlaajapojan tarinaa ja sitä kuin me kaikki ollaan yhtä rakkahia Ukko-Ylimmäiselle; ollaan sitten hänestä erkaantuneita ja luokseen takaisin palaavia "tuhlareita" tahi hänen huomassaan iäti pysyneitä kulkijoita... Mutta se siitä nyt - ei takerruta näihin juttuihin sen kummemmin.


  Tämän jälkeen urani urkeni kohti etelää, suuntanani entisen kotiseutuni kesäteatteri sen sisältämän aiheen, tarinan, takia.
Sitä ennen kuitenkin tuumailin jotta kerkeän siinä matkallani poiketa Lammellani tuokioksi tuumailemaan tätä maailman menoa ja päivää alkanutta. Kamerain kera...

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Lammelleni savuttuani huomasin kuin on "eka kerran" pilvet nuo Taivaankannen "laskeutuneet" Lampeni pintaan.
En muista, ei muistissain ole, kertaakaan tätä ennen että tällaista olisin nähnyt täällä aikaisemmin - oli se sen varta ihmeellinen näky. Kuvahan se piti tästä ihmeestä sitten ottaa...
   Nyt mietiskelen että kuin se on mahdollista? Miksi ei aikaisemmin ole näkyskellyt sillä onhan tuota totta kait ollut tämän Telluksen aikoja jolloin ne ovat heijastuneet Lampeni pintaan?
Vastaukseksi en kekkase muuta kuin että en vaine ole sattunut juuri sellaiseen aikaan pistäytymään Lammellani tällä. Ja että nytten oli varmaankin lampi tuo niin seesteinen juuri tältä rannalta, sekä Aurinko Armahan paisto-kulma ( se niiden säteidensä veden pintaan lankiava kulma ) juuri sellainen että ne nyt vaine siinä näkyivät näin helposti. That it´s.

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Tästä kuvastani näkyy kuin oli seesteistä ja se että kuin VOIKAAN olla lammen tämän vesi PUHTOISTA!
Tässäkin kohtaa, täsä ihan lammen rannassa johka laiturin nokka päättyvi, on syvyyttä niin että kaik hyppäämään aikovat voivat hypätä tuonne jorpakkoon ihan surutta. Joko jalat tahi pää edellä.
Miekin sinne olen nyt tänä kesänä jo muutaman kerran pujahtanut ja miulta, noin 160cm mittaiselta Mummerolta, menee hivenen aikaa kunne jalat edellä "vajoan" pohjaan asti. Elikkä syvyyttä on täsä jotain päälle 2m ( josko jopa 3m:äkin! ) mutta silti pohjansa kuultaa näin hyvin pinnalle asti!

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

Täsä sama näkyy laiturin vierestä...

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Mitäs sanotte tästä Armaat Lukijani? Eikös ole vaine veikeä kuvakulma?
   Halusin hivenen hassutella ja herätellä harmaita aivonystyröitäni että mitenkäs tämän toteuttaisin - kuin saisin tällaisen kuvan aikaiseksi?
Tähtäsin tarpeeksi alas asti pitkin veden pintaa jotta vaikutelma tulisi kuin olisi lammen ranta kuvaamani kuvan yläreunassa ja sitten taivas sen alareunassa - sitten vaine koneella kuva tuo otettu ylösalaisin ja á vot sie; siin on kuva hivenen lainehtivasta Taivaankannesta kera metsien välissä heijastelavan lammenpinnan.

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Tämä melkein samalta kohdalta kuvattuna muttas nyt tähdättynä ihan "oikein" ja sekä taivasta että veden pintaa kuvaten.

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Lampeni miun.

   Lammen tämän laiturille kuvaukseni jälkeen istuuduttuani, ja tätä Telluksen menoa tuumaillessani, satuin kääntämään ajatukseni kohti tulevaa kesäteatteri esitystä ja sinne menoa... menoa? Siis maksu - millä? Pankkikortti sinne tuskin käy ja käteistä... onkohan miulla tarpeeksi käteistä mukanani? A-PU-VA!
Siihen jäivät tuumailuni nuo laiturin nokalle kun pinkaisin ylös rinnettä Hepo Hopiani tykö tarkistamaan jotta onkoo miulla "satulalaukussain" tarpeeksi valuttaa mukanani itteeni sinne teatteriin sisälle lunastaakseni.
Niinhän siinä sitten kävi ( kuten epäilinkin ) ettei miulta sitä vertaa "kässiä" löytynyt. Mikä avuksi? Mistä rahnaa? En enää kerkiä kirkolle takaisin ( ja sitten takaisin Lampeni ohitse sinne teatterille asti ) nostaakseni rahnaa itselleni eikäs sitä määränpäästänikään saa mistään nostettua? A-PU-VA - taasen!
Mietin ja mietin, tuumailin ja pähkäilin nopsaan saaden tulokseksi että pirautampas sillä kylällä asustavalle siksolleni jotta olisivatko he onnen kantamoisena juuri silloin kotona ja olisiko heillä antaa lainaan hivenen rahnaa; sen mitä miulta itseltäni puuttuvi? Olipas helpotukseni suuren suuri kun näin kävikin: sain heiltä puuttuvat rovot lainaan ja pääsin jatkamaan matkaani ielleen. Ei tarvinut alkaa soittelemaan kesäteatterille ja perumaaan jo ennakkoon varaamaani paikkaani sieltä.


   Teatteri... niin se teatteri. Se näytelmä oli "Jaetun maan lapset" jonka on kirjoittanut paikallinen kirjailija ja se käsitteli 50-luvun evakkojen asettumista ja asuttamista tänne kanta-Suomen puolelle. Juurikin sille entiselle kotikylälleni miun.
Oli se ihana vaikkakin toisaaltaan vaikia katsoa sillä se meni ainakin miulla tunteisiin sen pohjalta mitä omalta suvultani, mummoltani ja osaksi äidiltäni, olen saanut kuulla heidän kokemuksiaan ja tapahtumiaan kun he itse evakkoina ovat sieltä "rajan takaa" tulleet. Puhumatakkaan siitä mitä sain aikanaan kuulla puolisoltani sen kyseisen kylän tapahtumista ennen minua, ennen häntä, kun hänen vanhempansa ja isovanhempansa ovat siellä asustaneet? Mitä se on ollut hänen kannaltaan, hänen sukunsa kannalta katsottuna?
   En voinut olla pohtimati että näytelmä oli pintahipaisu siltä ajalta sillä eihän siinä olisi voinutkaan käsitellä ja näyttää kaikkea ja kaikkien ihmisten kannalta tapahtumia kun aika tuo on rajallinen teatterinäytösten.
Se että tämän oli kirjoittanut joku joka on haastattellut joitakin evakkoja, heidän jälkeäisiään, ja sitten myös tutkinut asioita saaden erinäisiä asioita tietoonsa sekä näiden tietojensa pohjalta sitten kirjoittanut tämän kaiken. Se että nämä hänelle kertojat ovat kertoneet oman näkemyksensä ja kokemuksensa myös, on juuri heidän "kantansa", heidän näkemyksensä ja kokemuksensa... eikä suinkaan kaikkien siirtolaisten, ei kaikkien paikallisten, ei kaikkien tämän Telluksen ihmisten mielipiden ja ajatus. VAAN se on juuri heidän.
Jotenka siihen jää monia, monia, eriäviä ( ja samaakin mieltä olevia ) mielipiteitä esittämäti. Monia, monia, kohtaloita ja elämänkertoja kertomati. Monia näkökulmia kertomati. Mm. se kuinka mie itse mielessäni ajattelen niitä aikoja näin toisen polvan "evakkona" ja kuinka mie näen sen ajan tapahtumat omien esivanhempieni mielestä. Saati se kuinka puolisoni kertoili omalta kohdaltaan sen kyseisen kylän tapahtumia. Kuinka hän näki näistäkin näytelmän kertomista asioista monta asiaa eri kulmista mitä tämä näytelmä antoi ilmi. Luulen jotta jos puolisoni olisi eläissään nähnyt tämän niin siitä olisi riittänyt juttua ja marinaa aimo annos miun korvilleni...
   Tätä näytelmän katsomisesta mieleeni jäi ( kaikesta tästä kertomastani huolimati ) todellakin sen tunteisiin vetoava kerronta.
Olikin ihanaa kun kutsuvieraiden joukosta luterilainen piispa ( ortodoksisen piispa puheen jälkeen ) kertoi näytelmän jälkeen kiitospuheessaan märkä nästuuki kädessään että oli sen sen verta kova pala että raavaskin mies itki toden teolla.
Silloin ajattelin että ah, autuutta; mie en ollut se yksi ja ainua joka itkeä tihruutti pitkin esitystä.


   Näistä "järkytyksistä" päästyäni yli "et" ympäri suuntasin entisille nurkilleni miun parkkeeraten naapurin pihaan sillä aikeisemmin aamulla oli ollut netin kautta juttua että olisin tervetullut vierailamaan heidän tykönänsä.
Siellä ei kuitenkaan oltu vielä kotona. Pirautin kännylläin saaden kuulla et viel menee tuokio kunne pihassansa ovat. Sovimmekin sitten niin että lähden yksinäni ( heidän käytyään juuri yhdessä patikoimassa pitemmänkin matkan verran ) kamerain kera aikomalleni matkalle ja sitten aikain jälkeen palajan heidän pihaan uudelleen; heidän silloin jo kotona ollen.
   Matkani suuntasin kohden vakiolenkilleni aikain takaa. Kaikkiaan suunilleen noin 9km elikkä noin hivenen päälle tunteroinen kun käppailen sen menen enkä juosten kuten ennen muinoin...
Mutta se että sinne urille entisille jouduttauduin ja tie tuo vietävä oli niin enhän mie malttanut mitenkään pistää jo heti alkumetreillä juoksujalaksi - kamerain vain laukkunsa kera kupeellani keikkuen. On se vaine sen verta ihanaa seutua ja jalalle sopivaa maastoa - sekä mielelle todella ihanan virkistävää maisemaa.
Pientä hikeä siis pukkasi välittömästi pintaan ihon ja tietystippä sitten niin lämpimällä, Auroinko Armahan loistavalla säällä, olikin ystäviä "kystä kyllä". Ei sen siunaamaa hetkeä että olisi yssiin saanut olla! Jos olin Aurinkoisen paisteessa oli isompia, pörrääviä, paarmoja ylt´ ynpäri ja sitten kunne varjon kahdalle tulin niin sitten oli ikatoita vaikka muille jakaa! Oleppas sitten siinä ja olevinaan kuvaa jotain!? Kuin siinä seisot vakaana ja varmana, tähtäät tärähtämäti ja saat aikaseksi edes jotenkin siedettävää jälkeä? Ei onnaa, ei sitten mitenkään!
   Niinpäs miulla nyt ei olekkaan täsä oikeestaan kummoisempia kuvia tältä "kävelymatkaltani" tähän laitella... on vaine jotain sinne päin... sori....

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Suomalaista maalaismaisemaa kera soratien.

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Kurkistus tulevaan, kurkistus lupaava, tulevaan kauneuteen...

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Soratien mutkassa upea peltomaisema. ( Kohdassa Pukanniemi. )
   Pelto josa on joku maanilmeilijä jo rehun tekoon alkanut. Voih, sitä huumaavaa tuoksua joka tuosta niitetystä heinästä lähti! Mikä autuus ja muistojen paljous siitä tulikaan mieleeni...
Ja niin kuin sitä pentuna inhosi! Inhosi sielun syvyyksistä asti vannoen että en koskaan! En enää koskaan kunne täältä "tuppukylältä", täältä "korvesta", tältä maatilalta, pääsen poies, palaja moiseen ympäristöön! En varmana!
Nytten kun sitä on aikaa jo vuosia monia kymmeniä niin sitä oikein kaihoisasti haikailee sinne takaisin. Muistelee haikaillen samoihin tunnelmiin, samoihin tuoksuihin ja - Aurinko Armahan säteiden loiste-kulmaan.
On se vaine tää ihmisen elo kummaa: ensin inhotaan syvämen kyllyydestä ja sitten kunne aikaa on tarpeeksi kulunut, saanut asiaan tarpeeksi etäisyyttä, niin sitten sitä jo halutaankin sitä entistä takaisin. Ikä tekee kummasti tehtävänsä!

   Mikka-järven loistetta kesäisen iltäpäivän paistehessa:

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%


2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%


2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%


2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Tarvihteisko tähän enää muuta lisää: Suomen Suvi, heinäpellot, järvi ja laituri?

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

  Kaunista. Viitakummun suuren suuri peltoaukia.
Peltoaukialla horisontissa näkyvissä "lehmän munia" - kun näin nykyajassa elellään

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Täsä "kylänraittia" Sipolantieltä liki 5-tietä.


   Tältä käppäilyltäni palajin hivenen hikisenä luokse naapurieni jossa olisin kyllä saanut sitten ehtoommalla kavuta heidän lämpimän, puulämmitteisen, saunan ylisille peseytymään mutta koska alkoi Aikarauta jo niin paljon nakutella siin vaiheessa niin kieltäydyin kohtelijaasti ja suorin sitten matkaani menemään...
   Tätä ennen kuitenkin sain istahtaa aterioitsemaan heidän kera ehtoo Aurinko Armahan valaiseman ja ihanasti lämmittävän ulkopöydän ääreen jossa sitten vierähtikin sujuvasti aikaa monta rupatellessa ja kuulumisia vaihdellessa: mitä kuuluu miulle tahi heille? Mitä kuuluu, missä menevät muoskamme kumpaistenkin pesueiden? Mitä kuuluu sukukunnille, mitenkä maailma makaa?
Voi sitä ihanuutta kun voi näin ajan kera istuskella, jutella ja rupatella. Ei kiirusta mihkään suuntaan. Nautin suunnattomasti siitä.

  
   Kotimatkalleni ennättäydyttyäni meinasin pyörtää vielä paluumatkallani Lammelleni uippasemaan sillä olinhan jo aamusella matkaani kapanut myös uintivarustukseni uikkarin ja pyyhkeen muodossa mutta sitten tuumasin mielessäni etten kehtaakkaan - paree vaine ajaella suoriltaan kotia.

2017.7.2.%20Alapitk%C3%A4ll%C3%A4%20kes%

   Kotonani, tai no kotipihallani, huomasin kuin huumaava tuoksu täyttää koko Humisevanharjun tienoon ( tai ainakin sen miun Hepo Hopiani pilttuun kohdan siin parkkipaikalla ) muodossa kukkivien ruusupuskien.
Tottahan toki mie kamerani kouraani silloin koppasin ja tähtäilin sit tuokion näitä ruusun kukkasia siinä ehtoon valossa.


   Ihana oli päiväni tämä, ihania olivat ihmiset kohtaamani, joita näin kyllä paljon enemmän kuin mitä tässä nyt kerroin mutta silti: ihanaa. "Voiko ihminen elämältään enää enempää toivoa?"
   "Voi.": sanon mie. Kaikesta tästä ihanuudesta ja ihanista ihmisistä huolimatta, voi se ihminen enempikin toivoa.
Sillä kaikesta tästä "runsaudesta" ja kaikkinaisesta tohinastani pitkin päivän tämän ihanaisen, ikävä on ihmisen toisen luokse...