Aikas alas se vaine mielen vetää, silloin kun se vetää.
Ei, ei kait ole aihetta mitään miksikä se näin tekisi muttas kun tuntuu et aika vaikia vaine on suupielensä ylöspäin laitella ja asetella - eilennä ja tänäkin pänä...
Eihän täsä mu-yrhettä mitään ole. Sain tään huushollinikin putsi-putsistettua, niin miksipä siis sitten mieli näin maita mataa?
Ei ole "huolta huomisesta" - sillä tasan tarkkaan tiedän ettäs mitä silloin teen; oliai kuistin, pation ja auton putsi-putsistamiset edessä. Muttas kun käsiä säästellen pitää touhuta. Ei siis "makiaa mahan täydeltä" vaikka muutoin jaksaisinkin ja viitsisinkin tehdä vaik koko Humisevanharjun, tahi sit muutkin hommelit, samaa kyytiä.
   Olisiko sittenkin kyse ns. naisellisista oikuista? Elikkäs Suomennettuna se ettäs on SE aika kuukaudesta käsillä - kait?
Myönnä en ettäs "menstrual"-aika käsillä olisi, en. Sillä heilumpas vaine täsä tällä aika ja kaudella siinä ja hilkulla, et onkoo niitä enää olleskan vahi ei ole? Viimeisistä kun jo aikaa on armottomasti muttas yhä iellehen nuo taitavat hivenen tiputella ( kaks´ lahkeiset hemmot sulkekoot korvansa jos eivät kestä tätä puhetta! ) jotenka kait sitä jotahin viellä on olemasa? Jos vaikkas ajatukelle ettäs yhä iellehen HEDELMÄLLINEN ainaskin olen! Siitäpä vaine sit kopasemaan onnevansa jos isä-ehdokkaita on olemasa Armaissa Lukijoissain...?
Muttas siis asiaan... Kun puhellaan ettäs naisilla on nämä oikkunsa ja mielensä heittelyt, niin eikös juurikin nämä liitetä tähän tällaiseen kuukausittaiseen hormoonitoiminnan ( nyky tietämyksien mukaan ) vaihteluihin joihin sitten myöskin menkat kuuluvat siinä sivussa? Kun menkat tulee, ja täten on hormoonitoiminta ns. laskee, niin silloin mieli maita mataa ja kunne sitten aikanaan ( sehän riippuu naisesta, se kuin pitkät itsekullahin menkat ovat! ) ohitsensa päästähän, niin hormoonitoiminta alkaa hyrräämään ja mielikin kohentuu? Onko näin?
Jotenka... jos kyse onkin tästä jutskasta, niin kait sitä sit vieläkin tosiaankin ns. hedelmällinen olen kun hormoonitoiminta toimii viel näinkin voimakkaasti mieleeni miun vaikuttain täl viisiin?
Mitenkähän sitten kunne kaik tää ohitse on? Vieläkö heitellään "häränpyllyä" kuukausittain, tahi no - ainakin ajoittain? Onko se tää ihmisen elo sitä ettäs koko ikä menhään hormoonien hyrräysten mukaan? Millon vähemmän tuntuvaisesti ja sitten toisina aikoina vaine tuta saamme sen viimoisen päälle - iästä viis?
   Vahi onkoo kyse siitä ettäs olen ( ainakin olevinaan mielestäin ) sellainen taiteellinen persoona? Sillä onhan se tutusti, ymmärrettävästi, myönettävästi ja tiedostettavasti tosia-asia, se, ettäs kaik taiteelliset hemmot ovat mieleltänsäkin aikas ailahtelevaisia! Milloin ollahan yltiö-positiivareita, ja sit taasen toisaaltaan vaivutaan tuonne aivan alas asti. Sinne Maan Matosen alapuolellekin asti, sinne viimeisen multakokkareen alapuolellekkin asti...
Eletään kuin vuoristorataa ja siellä vuoristoradan vauujonon perällä jarrumiehenä ( -HENKILÖNÄ ) toimiva henkilö heiluen: ei tiedä oikein millon mennähän, heilutaan, mihkäkin suuntaan. Niin tuulen, ilman ja tilankin olot ja tilat vaikuttavat kaikkeen siihen et mihkä suuntahan mennään kulloinkin. Eikä taatusti aina samaan suuntaan kallistain kun seuraavan kerran samaisesta paikasta "ajataan" uudemman kerran!
   Kun taasen sit peilahan tuota edeltävää menkka-pohdintaani ja liitän sen tähän tällaiseen taiteellisuuteen sekä taiteilijoiden mielen "häiriöihin" niin mitenkäs sit perustellaan ( jos perusteluja tarvitahan? ) se ettäs aikas usein ( vasiten menneinä aikoina ) suurin osa ( ainakin näkyvinä, ihmisten tietoudessa olevaisina taiteilijoina ) taiteilijoista on ollut ( ja onko nykyäänkin? ) kaks´lahkeisia ja siltikin heitä on pidetty aina niin oikukkaina? On puhuttu heidän kohdallaan ns. luomiskausista, luomisvimmoista ja sitten päinvastoin juurikin matalapaineista, mielen maita matavasta olosta ja tilasta. Silloin kun ei ole ollut inspistä, ei mitään luomisen iloa eikä luomiskautta.
Onko sitten sittenkin niin että miehetkin saavat aina tuta tään tällaisen hormoonitoiminnan vaihtelut - kuka enempi ( juurikin taiteilijat ), kuka vähempi ( ns. tavan stallaajat )?
Ja ettäs juurikin he jotka tään tällaisen kuohunnan saavat tuta, omaavat tään tällaisen mielien vaihtelun, niin he ovatkin sitten jotenkin vaine ajautuneet, etsiytyneet, "syntyneet", taiteilijoiksi? Onko se niin kun tavallaan perusta, syys-ja-seuraus, sille ettäs josta-kusta tuleekin taiteilija? Onko niin, ettäs ilman tätä tällaista kouhuntaa ei ihmisestä voikaan tulla taiteilijaa? Tarvitaanko jonkin uuden luomiseen, taiteilimiseen, kykyyn nähdä jotahin sellaista jota ei vielä ole olemassa ( puhun nyt siis taiteesta, enkä esim. vielä kyntämättömästä sarasta ja sen hahmotamisesta tulevaisuudessa vaikkas vaine viljaa kasvavaisena laihona, tms. ) juurikin mielialan vaihtelua? Sekö se on sit luomisen edellytys? Mieleialojen vaihtelu ja sen mukanansa tuoma monisuuntainen näkeminen tulevasta suunnitelmastaan?
Tosin pitään nenga sanoa ja kertoa.... Puolisoin, joka ei ollut mielestäin mitenkään taiteellinen persoona, jutteli viimeisinä vuosinaan siitä kuinka hän esim. menopaussinsa tuta sai kun yhdessä oltiin?! Hän tunsi siis hormoonitoimintansa heittelyt suuntan et toiseen. Olisiko hänestä sittenkin siis "kuoriutunut" taiteellinen sielu, jahka vaine Ukko-Ylimmäinen olisi aikaa antanut tarpeeksi?