"Kun kello puolta päivää lyö,
on jossain silloin keskiyö.
Jos täällä hommat menee näin,
käy tuolla kaikki toisin päin.
Puoliksi täysi, on puoliksi tyhjä,
yks kaipaa toista, ja toinen vain yhtä.
Mitä siitä tuliskaan,
ellei kukaan kaipaiskaan.
Yhdelle väärä, on toiselle oikee,
pyöreä pallo on jollekkin soikee.
Silkkinen tyynykin voi olla karkee,
unelma toisen on kolmannen arkee, kolmannen arkee.

Ja mikä tänään harmittaa,
se vielä kasvot hymyyn saa.
Pian valutetun kyyneleen,
voit liittää muistoon kultaiseen.
Puoliksi täysi, on puoliksi tyhjä,
yks kaipaa toista, ja toinen vain yhtä.
Joku liekin sammuttaa,
toiselle se roihuaa.
Yhdelle väärä, on toiselle oikee,
pyöreä pallo on jollekkin soikee.
Silkkinen tyynykin voi olla kerkee,
unelma toisen on kolmannen arkee, kolmannen arkee.
Kuitenkin me ollaan kaikki lihaa ja verta,
jokaisesta meistä löytyy elämänkerta.

Yhdelle väärä, on toiselle oikee,
pyöreä pallo on jollekkin soikee.
Silkkinen tyynykin voi olla karkee,
unelma toisen on kolmannen arkee.
Yhdelle väärä, on toiselle oikee,
pyöreä pallo on jollekkin soikee.
Silkkinen tyynykin voi olla karkee,
unelma toisen on kolmannen arkee, kolmannen arkee.

Yhdelle väärä, on toiselle oikee.

Pyöreä pallo on toisille soikee."

Esittäjä; Bablo.
Sävellys & sanoitus; Alma Sipilä, Eero Lupari, Topi Salmi.
Sovitus; Janne Saksa.

   Nämä sanaset ihanaiset kuulin täsä tänä päivänä rativostain kun kuunasin Majani Mahtavaisen nurkkia sisältä päin nyt; viimo viikolla ulkoterassit, pation, yms. ...
Nämä sanat mieleeni jäivät ja laittoivat pohtimaan asioita muutamia. Asiaa joka nyt "esillä" on, asioita joita tämän laulun sanat oikeesti kait tarkkoittavat ja sit viel asioita joita ne miun elämässäin tarkoittavat.
Täsä on suuntaa antavaa viittausta omaani osaan näistä sanoista moninaisista:

- Kello löi juuri... tiedän tasan tarkkaan kuin paljon, joo...
- Ei, ei ollut keskiyö mutta taivaani kuitenkin pimeni.
- Kas, hommat pyörivät aina toisin päin kuin mitä itse halajaisikaan....
- "Puoliksi täysi, on puoliksi tyhjä"; näin olen aina sanonut ja sanon vastakin. Se että olin jo puoliksi täysi oli ihanaa muttas se että olenkin nyt vaine puoliksi tyhjä - tää ei oo mukavaa! ( Ja PS. lasi on AINA puoliksi TYHJÄ - ei se ole puoliksi täynnä.... )
- En tiedä mitä toinen kaipaa mut tiedän että itse kaipaan vain yhtä.
- Joku liekin sammutti, ja nyt se toiselle roihuaa.
- Miulle hän oli väärä, mie hälle se oikea.
- Olenkin ain sanonut ettäs pallo voi-kin olla SOIKEE tahi peräti littana! Mitäs siihen sanotte oi, Armaat Lukijain miun?
- Tyyny tuo ei karkea ollut mutta karkeaksi se muuttui...
- Unelma miun se olisi voinut olla ( totuus unhoittunut ei KOSKAAN! ) mutta arkeahan se vaine oli. Totisinta totta.

- Tiedän että se tänään suututtaa, vihastuttaa ja satuttaakin. Muttas "viel mie tästä ittein parsin viiden tuuman parsinneulalla ja - näyttäydyn siulle!" jopa niin ettäs...
- ... tulevaisuudessa tää on vain "muisto vain" joka pienen hymyn väreen suupieleeni saa.
- Sen verta kovaksi keitetty kuitenkin olen etten ( ainakaan vielä ) kyyneleen kyyneltä ole tirauttanut! Ei, sitä "kunniaa" en suo hänelle - en sitten milläskään! "Pois se musta", ettäs niin tekisin. Ei he-le-kata, en sitten IKINÄ!
- "Aika kultaa muistot." Kyllä, sen se tekee. Tiedän se-kin jo kokemuksistain sillä sen verta paljon on miullai elettyä elämää jo takanain: on se niin monta muistoa kullannutkin jo...
- Kuitenkin ihmisiähän täsä me kaikki ollaan ja jokahisesta meistä löytyy se inhimmillisyys; niin miusta, siusta, hänestä, meistä, teistä kuin myöskin heistä! MUISTAKAA SE!

   Ennen tätä siivousta käväisin lähi-cityssä pikaisesti asioillain ja Hepo Hopallain kotia kohden karautellessain havahduin kuin turta sitä ihminen voikaa olla. Vaik silloinkin oli mitä ihanaisin olo ja tila Taivahankannen alla Aurinko Armahan paistellessaan täydeltä terältänsä ja lämmähyttäissä edelleenkin Maankamaraamme todellakin hyvin... vaik Taivaankansi tuo valkoisista pilvenhantuvista täplittyikin juurikin sopivasti... vaik liikenne sujui ihan sutjakkaan; oli myötä menijöitä ja oli vastaan tulijoita sopimmoilleen... vaik tie tuo pitkulainen vei ja - mie vikisin... niin silti oloni on täl haavaa turta.
   Ajattelen kyllä asioita mutta en ajatuksen kera. Teen automaattisesti asioita, touhuan, muttas en ajatusten kera. Katson muttas en näe. Kuulen muttas sen kuuntele. Olen paatunut sisuksistain. Voisi jopa sanoa ettäs "syvälle sydämeen sattuu" muttas kun EI SATU! On vain turta olo - ei tunnu misään, ei mikään.
Ihmettelen vain pienessä mielessäin että koska se sitten rysähtää? Milloin tulee piste vastaan ja "kamelin selkäin taittuvi"? Mikä on sietopisteeni, kykyni, miun? Sillä jokahisellahan sellainen on? Tai näin ainakin sanotaan ja luullaan? Eikö sitä kaikilla olekkaan? Onko meistä muutamat sellaisia ettei omakkaan sellaista? Kovapäisiä, umpiluita? Olenko mie yssi heistä?
   Toisaaltaan tiedän kokemuksestain että olen. Olen sankken "umpiluinen" ja kovapäinen. Ei mieltäin nuin vaine muuteta, ei sitä vastaan tehdä JOS mie EN anna tehdä! Miusta on vastusta monelle. Vaikkas jos muistatte "jos ei Vuori tule Muhammedin tykö niin Muhammedin on mentävä Vuoren tykö." - ettäs tälleensä! On sitä ennenkin taisteltu - kele!
Ja ne tirauttelut, ne olen itkenyt sitten joskus... vaik vuosia, vuosia, myöhemmin, enkää sillä hetkellä ( poikkeuksena puolisoin pois meno ) sillä olen tällainen organisoija ja asiat hoitava relaiteetti enkä surun alle mureneva yssilö. Toiset sanoisivat jopa että tunteeton jästipää mutta kuulkaa - kyllä mie tunnen. Tunnen todella mutta se on sitten toinen jutska kelle mie tunteeni näytän, kuka saa miut "auki"?
   Toinen jutska sitten onkin se että onko mitään itua ja järkeä taistella? Onkoo siitä mitään hyötyä kellekkään, seuraako siitä mitään hyvää kellekkään  - tuskinpa vaine... Mutta kele; periksi en anna sanomati sanastain, omaa kantaani, omaa näkemystäin. Enkää vasite anna toisen/toisten hyppiä nenullein. Muutenhan siitä tulisi sankken littana!

   Siivoustain tehdessäin mietiskelin kuin sitä onkaan ihminen ( mie ) muuttunut täsä sanoisinko vajaan kymmenisen vuoden sisällä? ( Ja muistelin mm. sitä kertaa kun puolisoin oli juuri kuollut - vuoden ja kahden, ja kolmenkin, kuluttua kuolemastaan kun siivosin juurikin niinä kuolinpäivänsä lähi päivinään huusholliain, ja kuin sitä sitten siivosin ja itkin?! Siivosin, itkin ja huusin. )
    Nimittäin EN TYKKÄÄ siivouksesta, en yhtään! En ole tykännyt, en tykkää - enkää tule tykkäämäänkään?
Olen ain yrittänyt siivota mahdollisimman nopeaan, organisoidusti, järjestelmällisesti, järkeen käyvästi, tietyin välein, tietyin tavoin, jne.. Hyvin jämptisti ja perfenionistisestikin.
Nyt huomasin kuin KYKENEN jo jättämään vaik siivouksein kesken ja lähtemään vaik asioille kuten tänäänkin tein. Ihan kesken kaiken! Se on kuulkaas ennen kuulumatonta miulle! Sitten sekin ettäs voin vaik asettua persauksillein kesken siivouksen ja katsella vain sekaista huusholliain siin siivuoksen tuoksinnassa! Ns. "ihastella" sitä huonekalujen epä-järjestystä joka huushollissain juuri silloin vallitsee huonekalujen "seilatessa" ristiin rastiin siivouksein tieltä. Tätä ei olisi ennen voinut tapahtua; mie istumassa kesken kaiken! Tein jopa ruokaa tänään kesken siisvouksein, söin ja istuin taasen! Vau, sas miun sanoneen! Uskomatonta!
   Sekin ettäs ain olen pyrkinyt siivoamaan ( Majassa Matalaisessa ollessain/mme ) koko huushollin samaisena päivänä... Nyt on elämä opettanut että mitä sitten jos se ei onnakaa? Mikä siitä kaatuu kallellensa - ei ni mikään! Jotenka nyt olen usein siivonutkin tämän piskuisen ( 61,60m2 ) Majani Mahtavaisen useamman päivän aikana. Kun en vaine kertakaikkiaan jaksa yhtenä päivänä! Eivät jäsenet ( tänään lonkat huusivat HOOSIANNAA monesti; olisi pitänyt tääkin vähäinen kesken jättää ja jatkaa sit huomenissa... mut kun huomenne olisi vessan pesua, ja sitten viel... ) vaine sitä enää kestä! Kädet, jalat, selkä - olen vanha kaakki jo!

   Vanha kaakki joka on oppinut uusia "kujeita" sillä istuimma täsä yhtenä päivänä Töissä Pomoni kera persuuksillain työpäivämme jälkeen, ja juttelimme. Totesin ( ja hän myös samaten ) ettäs sitä on meikä Mummero sitten jotahin oppinut täsä täl aikaa kun olen siellä ollut Töissä kohta jo neljän vuoden aikana!
   Olen huomannut että olen nytten JO paljon sosiaallisempi ihminen! Uskallan jutella ihmisten kera. Oikein nautin siitä! Uskallan ITSE lähestyä ihmisiä ja mennä juttusille. En niin jännitä ja pelkää jos sattuu mokia. Osaan ottaa rennosti asioita eri lailla kuin ennen; en ole niin jämpti, en niin "vimpan päälle" asioissa ja niiden jämptiydessä. Osaan antaa anteeksi niin itsellein ja mokillein kuin osaan suvaita myös toisten ihmisten ei-niin-järjestelmällisyyksiä, epä-onnistumisia, yms..
Olen tullut siis PALJON ulos kuorestain joka miulla oli puolisoin jäljiltä olemassa ( anteeksi vain puolisoin sinne pilven reunalle - tai sinne "paremmille kalamaille" - josa nytten oleskelet ja josta kait miun tekemisiäin ja tekemäti jättämisiäin seuraat? ) ja johka olin hänen rinnalla oppinut tätä Tellusta yhdessä tallustaissamme. Olin se hiljainen, viereltä seuraava yksilö ja hän sitten se seuran pitäjä, puhuja.
   Olen onnessain että näin on tapahtunut. Tykkään tästä. On kiva olla tekemisissä toisten kera. Toistan juttusilla ja touhuta toisten kera. Olla "ihmisten ilmoilla", toisten keskellä, liki, lähellä...