...hetkisiä tään.

   Ensimmäinen Adventti tuli, oli ja meni.
  Merkkasin tapani mukaan Alman Akkaani pykälän päivään tuohon, jotta sitten kirkkoon ja kans, kuuntelemaan palvelusta sekä hoilaamaan Hoosiannaa kera toisten. Merkkasin, ja meinasin tosiaankin osallistua moiseen, kanssa eläjieni tään Telluksen päällisen, mutta siihempä se sitten jäikin - siihen meinuuseen.
Ei tullut lähtöjä, ei ollut inspistä. Kaikkea muuta tein. Valmistaudun viikkoon tähän tulevaiseen ja jo nyt olevaiseen, sekä elppasin menneistäin touhuistain noista.
Ei, en käynyt saarnaa kuuntelemassa, en lupauksia syntymästä uudesta, enkä täten itsekkään päässyt täysin palkain veisaamaan tätä ihanaista Hoosianna-virttä.
No, tuleehan se vuosi uusi. Tulee ensi vuosi; jospa sitä sitten....

   Käväisin eilennä Töissä hivenen katsastamassa, ettäs puitteet nuo olisivat suunilleen, suurin piirtein, suunnassa sellaisessa, jotta siellä voinen sitten tänä pänä touhuin noi aloittaa ihan tekemisen meiningistä, eikää aikain tuo hupennu kaikenmaailman kamojen paikoilleen laittamisesta ja siistimisestä....
Näytti paikka tuo olevan yhä iellehen paikallansa, puitteet myöskin. Suunitelmia suuria tehtihin Pomon kera, jottas mitä tehtäisiin "asiakkaiden päiden menoksi"...
Kyllä se siitään, kun aikaa vaine antaisi.
   Eilennä ehtoolla ( nakuttelen tätä tään astista tekstiäin tähän, nytten aamutuimaan, juurikin ennen kuin urallein tälle urkenen.... ) oli tunne ja tila sellainen, ettäs hivenen jänskätti. Ei siis jännittänyt-jännittänyt vaan silleen hyvällä tavalla jännitti.... Hei, eiks´ sille ole omakin sananen, oma nimitys! Mikä se on? Onko se ramppikuume, vahi mikä? Se sellainen, kun on sellainen ns. kiva-kutka sisuksissaan juurikin jotahin ennen?
No, muttas siis - jänskätti silloin ja viel nytkin hivenen. Osaanko, taidanko? Kerkiinkö? Teenkö hyvää vahi enköö tee? Mites jos en osaakaan, en kerkiä? A-pu-va!
Vasiten kun taitavi olla miulla vetovastuu siellä nytte tänään...

   SE aika vuodesta.
   Hokasin täsä tänä aamuna muoskain 24/7 kuukausittaista litviikkiä tehdessäin ja lävitse käysdessäin, notta se alkavi sitten kaiken maailman työt olla taasen edessäin! Ja ihan ens´ teks´ niistä sitten toi maistraattiin tehtäväinen vuotuinen selonteko menoistaan ja tuloistaan! EI-KÄ! En ala!
Mutas siihen sitä on vaine taipuminen. Kuukausi ja vuosi uuteen uutukaiseen vaihtuvi. Se olisi sitten jo silloin, 1.1.2021., vaikka valmista oltava. Sen kun saapi silloin jo toimittaa perilla tarkistettavaksi - kuten olen pyrkinyt jokahinen vuosi tekemäänkin. Niinpä, niin sitten nytkin.
   Täsä vaine aloittavi, Mummero tää Humisevanharjusen, sitten pikku hiljaa toimeensa tulemaan. Kansiot jo kokosin... tai vain kolme kansioita - yssi ainakin pitää viel kantaa lisää... pöydällein tälle konttorin virkaa toimittavalle, tänä aamuna.  Nytten sitten KAIKKI ns. vapaa-ajat vain toimehen tarttumaan jostahin kulmasesta kiini ja mustaa valkoiselle tuottamaan ensinnä koneelle tälle, sekä sittemmin sitten papereille erinäisille, kunne kaikki se selväksi on tullut ja järjellisessä järjestyksessä on.

-------------------------------------------------------

   Jälkeen päivän työn:

   Eka päivä plakkarissa, takataskuun taltehen laitettuna ja taputeltuna hyvästiksi viel päälensä.
   En tiedä teinkö mitä, vahi enkö tehnyt? Osasinko jotahi vahi enköö osanut? Kait sitä jotahin "takaraivosta" tuli kerta mielestäin ainakin olin tekevinäin aina jotakin. Kassan, kassakoneen, käytönkin taisin sittenkin muistaa - se kun on koneena yssi niistä kompastuskivistäin miun: en sinuksi ole vieläkään tullut moisen masinan kera. Erikoiskaffikoneen muistin täyttää aamusella, muttas en laittaa päälle.... joka sittemmin kostautuikin päivän mittaan miulle itsellein...
Hinnoitella osasin, palvella asiakkaita, muutaman kakkusen täytellä ja koristella. Jep, jep.
Kyllä se vielä tästään kunne tähänkin aikaa antavi vaik´ ei tää "joulukausi" niin pitkä nyt olekkaan, ettäs siin mitään aikaa antaa olisi liiemmälti.
Muttas hyvilläin olen. Päivä meni, tein töitä ja selkänikin kesti aikas mukisemati tabujen kera päivän tään jo mennehen. Saa tiijä sitten huominen; kostaako kantapään kautta, muistuttavi, ettäs "hänkin" on viel olemasa "rinnallain" täsä elämässäin?

   Juuri nyt "antaisin mitä vain", "antaisin maat ja mannut", "puoli valtakuntaa" vähintään, tahi vaikkas "toisen käden" omani, jos vaine pääsisin kainaloiseksi toisen oman!
Voi, mitä "maltaita" pitäisi maksaa, ettäs toiveeni tää tälläinen toteutuisi, mitä "kymmenen hyvää - ja papukaijan merkki" pitäisi luvata, jotta toisen lämpöön, hellään huomaan pääsisin?
Mistä löytyisi tuo tuollainen oma "suttura" joka omakseen miut ottaisi? Pitäisi liki, puristaisi ja rutistaisi kuin omansa olisin? Ottaisi tykö viekkuunsa, hellisi ja hyvittelisi; sanoisi paras olet?
   Kauhia on kaipuu tään tällaisen liki pääsyn. Suuri on ihmisen ikävä toisen tykö.
   Ja nytten, juuri NYTTEN sitä tarvitsisin suuremmassa määrin.

   Päivän polttavainen, koronainen mahtavainen.
   Olen pakissut teille, Armaat Lukijain miun, kuin Sukumme Mummo, tuo henkilö iäkäs, on tähän asti viis veisannut moisesta pöpöstä: "Jos se minuun tulee, niin tulkoon; minä kyllä joudan jo lähteä täältä." "En minä ole sitä varonnut - samalla tapaa käyn edelleenkin kaupoilla ja ihmisiä jututan, kuin ennenkin." Mummo noin 80-vuotias.
   Varovaisesti, ei nyt ihan "kusi sukassa" sentäs, muttas kuiteskin varovaisesti, sitä on elelty me muut sukumme jäsenet. Ihan "silläkin uhalla", ettäs Mummo Sukumme tää sattuisikin "nokkaansa ottamaan" kun emme tykönsä mennehet ole, emmekä tekemisissä kanssaan muutenkaan ollehet ole. Näin siksi kun katsonehet olemme "ettei vara venhettä kaada" ja "paree katsoa kuin katua", jotenka näin olemme vaine nyt toimineet kaiken kaikkiaan, me kaik´ sukumme oman, ja yleensäkin sukumme tään kesken.
Ja tää tarkoitti nimen omaan aikaa jälkeen maaliskuun, sekä sitten sen jälkehen kesän tullen höltyneempiä oloja ja tiloja siten, ettäs Sukumme Mummokin remmissä mukanamme sittemmin jo on ollut.
   Nyt, nyt on tämä tautinen-pahulainen ottanut tään Suomemme maan ( kuten koko Telluksemmekin tään ) uudelleen "lämpöiseen" rutistukseensa ja olot nämä muuttuneet ovat elämämme tään. Vartoa ja varoa pitää jällevän. Puolin ja toisin.
   Täsä on suuniteltu, ettäs sukumme ( tästä olemma varmahan jo pakissut? ) ei poikkeuksellisesti nyt kokoonnukkaan joulun aikana. Kyse ei ole viruksesta tästä, vaan ihan muuten vaine olemme tällaiseen päätökseen nyt tulleet.
Suuniteltu on sen sijaan, ettäs mie ja muoskain miun kokonutaan kyllä, muttas kylläkin paljon ennen varsinaista joulua. Sukumme Mummoakin mukaamme kysyttiin, ja arvatkaas mitä?
NYT Mummomme tämä "rohkelikko" sitten ITSE oli loineh lausumahan, ettäs jospa hän ei nyt paikalle saapuisikaan; kun kerta on tulossa väkeä eteläistä josa korona tää sit jyllähän ihan tällä hetkellä olevaisella, aikas suurin voimin!
Siis - Sukumme Mummo joka viis veisannut on koko taudille tälle, onkin nyt "kelkkansa kääntänyt" ja nyt sit vartookin tätä samaista "rutistajaa"!
Pitiskö todeta, ettäs nuin/näin naispuolisena ihmisenä tää tällainen vaihto hänelle suonettakoon; naisilla kun on lupa mieltänsä vaihtaa, vahi ettäs se hänelle suonettakoon, kun on tuota ikää kunnioitettavaa aikas paljon jo plakkarissaan?

   Tiedän, ettäs miulle on tulossa mitä luultavammin kevään puolla aikas montakin operatsuunia eteen elämässäin, jos kaik´ menee niin kuin luulen.
Siitäkin huolimati, ja vasiten näidenkin uhalla ja etenkin niiden takia sitten täsä ajattelen sekä unelmoin jällevän, jotta kunne joulun tään pukettiin saanut olen, kussa joulun Työt rutistanut olen kasaan ja kaikki tää "habitus" kera koronaisen tuon vaine laantuisi, NIIN mie reissuun lähtisin!?
   Karsia on kauko-kaipuu ( tuon kainaloisen ohessa ja lisäksi... ) kauaksi poies....