"Elämä on kovaa; toiset laulaa, toiset sovaa.": laulelee mm. Tapani Kansa yhdessä laulussansa.
Samoin voinen itsekkin sanoa. Maailmalla, tällä olemasa olevaisella pyöreällä pallollamme, sovataan monin paikoin ja siltikin meistä monet elämme aivan ns. tavallista arkeamme ja elämäämme tätä-mätä.
Miekin nyt näin: viikolla töissä ja aivan irti-poikki-katki koko tuon viikon mennehen rasituksista töineen, pakkailuineni ja siivouksein ennen muuttoain. Ja elpaten vapaallain. Kuten nytkin: eilennä ehtoolla "kaaduin" ( raivo-raittiina ihmisenä siis ) sänkyni pohojalle jo ennen kymmentä, heräten eka kerran vasta aamusella kuuden maissa. Punkkasin sänkyin pohojalla aina tuonne puoli kahdeksaan asti ja sitten vasta aloin hihhuloida et joskoo täsä ylöskin nousisin.
    Aamupalasein kitusiini vedin smoothien muodossa. Sos.median päivitykset tein ja sitten ajatellen et mitäs täsä tänä pänä? Kerrankin välleen päivä ettei mitään pakollista olemassa olevaista. Paitsi et iltapäivästä meinasin yksillä tärskyillä käydä...
No, tuota ennen ehättäytyisin siis vaikkas - paikalliselle kansallismaisemalle kierokselle!
Jee, sinneppä siis matkain tää kävi:



   "Laidunmaille."

   Mennessäin oli parkissa itsein lisäksi yksi auto ajajansa ja ajokoiransa kera. Poies lähteissäin parkissa oli yhteensä kuusi autoa ja "laellensa", tuonne Karjamajakahvilan perkkiin oli nousemassa kaksi Tunturimopoilijaa ja yssi tilausauto.
Onni olin "ajoissa" liikenteessä; eikä ollut tunkua mennessäin, käyskennellessäin poluilla nuilla.






   Ei ihan luonollinen olo ja tila kuvassain täsä ( vaikkas onkin käsittelemätön valokuva kuten kaik kuvain aina; kuvaushetken kuvaustilanne vaine ), muttas ihan hauska lopputulos: "Valoa tunnelin päässä."



   "Tule."



   "Vanha aukko."
Yhdellä muutama vuosi sitten hakattu hakkuuaukko nyt tällaisessä olo ja tilassa. Kasvaa pientä vesakkoa ja lot of heinää heiluvaista. Yllä ja alla;






   "Mennyt aika." 
"Mennyt aika, ei koskaan enää palaa...."



   "Kauas pilvet karkaavat." ja siin mennessänsä peilailevat itseään pintaan veen.



    "Uusi aukko" ja aukon tuon ihan huipun päätyistä, näköalatornin kupeista, reunamaa.
Nyt oli holee näkymät näköalatornin laelta tähänkin suuntaan. Enää eivät vanhat ja piiit-kät kuuset peittäneet näköaloja suuntaan suunilleen-etelä. Jos vaine ei olisi ollut horisontissa utuista usvaa hämärtävää, ni sanoisinpa vaine, ettäs aivan taatusti Puijon tornin olisi nähnyt todella hyvin siellä siintävän.
"Sen sijaan" taasen tuolla noin pohojois-itäisellä puolella edelleen ovat tosi selkiästi likellä näkyvillä ne kuusipuut joiden latvat jokunen vuosikas sitten "raiskasivat" rivoiksi. Siellä kasvavat nyt "sulassa sovussa" niin normi-latvaiset ko latvoistansa kuivuneet kuuset, kaksilatvaiset ja kaiken maailman kolmi- sekä vänkyrälatvaiset kuuset!
   Erään perheen äidin kera tuli juttua tuolla näköalatornilla ja juttua nimen omaan siitä et jos/kun tuonne Lapinlahden kahtapuolta pystyttävät niitä ISOja tuulisia myllyjä jotka noin kolme kertaa Puijon tornin korkuisia ovat, niin ompahan vaine aikas "hulppiat" näkymät silloin....!












    "Muisto."

    Hifistellen.
   Kukkasien nimiä näiden, en tähän kirjaa nyt - esille vaine laittelen:






   "Aurinkoiset."






   "Hyvä-kello."


    Se ettäs tänä pänä otimma ajan kuluksi kerippailla, niin tottahan toki se sitten vaati "rankat huvit".
Näinpä olin jo aikaisemmin viikolla suunitellut, nottas tänä pänä käväisen ulkona syömässä! En tee itse ruokaa, en laita tikkua ristiin, jottas leipää eteeni saisin, vaan asetun ns. valmiiseen päytään ja nautiskelen ajan kera - siin sivussa sitten nuo aikaisemmin puhuvain tärskyt käyden.
   Jeeru et olikin kiva nähdä tuo ihminen pitkästä aikaa ja jutella. Ihminen jonka kera aikoinaan, puolisoin jälkehen ihan ekas´ teks´  riijasin.
Ollahan toki aivan sattumalta nähty täsä välilläkin vaikkas misä ja tultu vastahan sekä juteltu, muttas nyt itsellein tuli tunne, jottas nähtävä on ennen kuin poies lähden. Niinpä kysäisin häneltä et pistäisikö pahakseen jos tapaaminen sovittaisiin ja nähtäisiin - ei asiaa kummempaa, muttas vaine nähtäisiin. Se passasi hyvin hänelle.
Ja tänään siis vihdoin nähtiin. Kertoi et hän jo vuotti viikolla miuta käydäksein sekä ihmetteli kun en käynyt jo? Kerroin etten vaine viikolla kerkiä ( "toiset laulaa, toiset sovaa" ) ja töitten jälkehen olen sitten niin irti-poikki-katki etten vaine jaksaisi/jaksanut liikkua.
Kuulumisia vaihdeltiin ja sitten hyvästi jätettiin lämpimän halauksen kera.
   Niin se vaine elämä muuttuu ja kuljettaa...

    Minulla on tämä yksi elämä.
Voin tehdä ihan mitä haluan!
... odottakaa vain hetki,
niin mietin mitä haluan
    sillä tehdä!
        - made by me 2020 -

    Toivon, ettäs nyt tiedän mitä teen - elämälläin tällä. Toivon todella mitä OLEN TEKEMÄSSÄ elämälläin tällä-mätällä.
Vaikkas en tiedäkkään mitä sitten siellä perillä teen - jos en töitä sieltä saa. Mitä minä sitten siellä teen? Miten aikain kulutan? Mik´ onkaan "ohtaimein" miun siellä sitten?
Tiedän toki et ensialkuun menee aikaa lot of siihen et asetun aloillein, teen ja kokoan kodin tuon itsellein. Se vaine epäilyttää, ettäs ko vuokranantajat sanelivat ettei seinille oikein saisi reikäsiä tehdä - kuin mie kelloin sitten laittelen esille; ne kun seinään kiinitettävää mallia ovat? Kuis mie kodin teen jos en saa omin tauluin kotia omaksein rakentaa? Mihkäs mie sitten kaik seinäkaappini, seinäpeilini, yms. laittelen jos en seinille niitä saa laitella? Ei piskuiseen taloon, viel pienempään huusholliin kuin mitä tää nykyisein nyt on, kaikkea voi ns. lattiavaraan laitella! Eikää sitäpaitsi... olisi kiva siivotessa ko pitäisi kaikenmaailman tavarat ensin nostella poies edestä!
   Nyt on ollut poikkeuksellisen piiiit-kä aika ko olen ollut poiessa tuolta seudulta. Viimeksi Jussina siellä oleilin.
Ikävä on ollut. Ikävä tuo ikävänlainen kasvanut on koko ajan ja jyytää syvällä sisuksissain. Välleen on tuntunut, ettäs vaikkas vaine viikkovapaillain olisin tahtonut sinne lähtiä: kuhan pikaisesti vaine käymään mennä olisin halunut.
Onni järki on vielä tallessa ja olemasa päässäin ja täten en ole lähtenyt. Kaikkin ne rovoset joita käynteihini noihin olisivat menheet, kaiken sen olen säästänyt ja nytten sitten mm. osaksi niillä kustannuksilla muuttoain tätä tulevaista tehdä voinen.
   Muistissain kaik´ ne kerrat ko sinne olemma mennyt tahi sieltä poies lähtenyt.
Mennessä se riemu rintalassa joka sykähtää ko ekat tunnusmerkit horisontissa tuolla likellä nähnyt olen! Se tunne kun MERI vastaan tulee, kun meren tuon olevaisen huuliltain maistaa olen voinut! Ne tuulet tuivertavat, ne valojen säteet olevaiset - ne valon maan päälle lankavan, kulmat mitä siellä ovat kunne perille päässyt olemma mie.
Poies läteissäin taasen sitten se kaiho kaipuun joka jyytää rinta-alaa kun kaik tuo taakse jätettävä on ollut. Se eron pakko. Se haikeus ko "koti" jätettävä on.
Nytten mietin et kääntyyköhän tää kaik sitten nyt tulevaisuudessa toisin päin? Mites sitten ko joudun tänne takaisin tulemaan ja/tahi täältä poies lähtemään? Onkoo silloin kaiho kaipaavainen tälle seudulle, ikävä ylitsepääsemätön tänne?
 
   Täsä olisi viel viikkosen verta "sovattava" tuolla töissä. Viikkonen viellä ahkeraa aherrusta suunnassa-joka.
On tuo työ jossa on sitten paikkakunnan tään kesän huipennus, isompi seutukuntien näiden kesän lopetus johka paikkamme tuo työnkin osallistuu osaltansa.
Vihon viimeiset pakkailut mahdollisimma viime tinkaan. Siivoukset ohessaan.
Kuulostaa et kenties sittenkin viel ennen lähtöäin muksuin mukelot yökyläilemään tänne tyköni, sekaan muuttolaatikkojeni näiden iso-pinoisten.
Viimeiset hyvästit suuntaan sinne, tänne ja tuonne -sekä vasiten tuonne... mitenkähän senkin sitten käyne....?