Eilen ODOTIN koulussa töitä tehhesäni ulkohommissa että nuoret jotka olivat samalla luokalla kanssani olisivat tarttuneet rivakasti annettuin töihin kiinni eivätkä seisseet siin töitten äärellä tumput suorina ku "tikut paskassa". Tunsin siinä itteni, ja ne muutamat muut iäkkäämmät näistä nuorista jotka olivat touhuissa mukana koko ajan, hölmöiksi. Minä ja ne muutamat tehtiin hommia kun toiset nojas lapionvarteen ja vuotti valmista. (Hekin siis ODOTTIVAT!) Saihan siinä meikäläinen odottaa tekevää nuorisoa huomatakseen vain että ihan turhaan sitä odottaa. Tokaisinkin sitten loppupäivästä opettajan läsnä ollessa tälle sakille että voisiko joku ottaa harjan ja tulla tuonne toiselle paikalle hommiin, ollessani sinne jo itse matkalla? Opettajalle tällainen nuorison maleksiminen, ODOTTAMINEN, kait käy hyvin. Onhan hän sitä nähnyt koko opettajan uransa ajan: toiset tekee ja toiset vetelehtii. Mutta miulle se ei vaine sovi pirtaan. Anteeksi vain, ei sovi. Jotenka se olikin sitten viimonen odottelu sitä laatua - sanoin itteni irti koulusta eilen... (Tosin muista syistä todellisuudessa.)

2014.8.16.%20mustaviinimarjojen%20poimin

(Aconitum napellus, aitoukonhattu. Nimet joita yritin tankata päähäni mutta latina ei tarttunut mitenkään aivosoluihini.)

   Koulumatkojani olen kulkenut linkillä ja toisella. Suuntaan; meno ja suuntaan; tulo. Näissä välilöissä olen joutunut ain vuottaa toista linkkiä jollain asemalla tahi bussipysäkillä. Joko kymmenminuuttisen tahi pitemmälti... puolituntia, tunti. Mutta vaine kuin se on vaikiaa ODOTTAA seuraavaa bussia. Vasiten kun ajattelee/tietää että se on aikaa jolloin voisi ja saisi ns.omalla ajalla tehtyä paljon muutai kuin vain vuottaa jotain kulkuneuvoa! Yhtälö joka tuntuu näköjään miulle olevan vaikia. Se on varmaan se tekemättömyyden tuska joka siin ain raastaa. Olen oppinna että ain jottain tehhä. Tosin lainasin kirjastosta kirjoja näitä odotuksia varten mutta kun ei nekään hirveesti houkuta vaik lukemisesta tykkään: istua ja lukea! Siin paikallas, tekemäti mittään. Jee, onpa kivaa!

   Eilen tehtiin... tai siis lyötiin suu-sanallisesti kaupat lukkoon tästä majastani matalasta. Allekirjoittaminen papereineen tapahtuu ensikuun alkupuolella. Mutta äsken istuin majani takakuistilla huikopalaa syöden ja mietin että on se jännää kuin tää ODOTTAMINEN sinne asti että laitammo musteella sanojen vahvistusta, tuntuu pitkälle toville. Tuntuu että haluaisi kiirehtiä toista puolta että eikö millään jo aikaisemmin - vaikka huomenna? Ja toisaaltaan kun ei viel oo sitä mustaa valkosella niin ei oikein uskalla ruveta esim kauhiasti pakkailee omia kampsuja kasaan laatikoihin jotta ne olis jo valmiit muutto päivää varten. En voi, en uskalle, (kun taika uskonen-ko on?) järjestellä talon asiakirjoja pinkkoihin; uudelle omistajalle - nää jää itellein. Samaten esim.verhot voisin ottaa jo akkunoista pois ja pestä muuttoa varten - mutta kun en uskalla. Jäljelle jää vain odottaminen. On sellanen odottamisen tuska. Vaikkakin samalla itkeä vollotan luopumisen-tuskasta tätä rakasta kotiain kohen. Sentäs ylit puolet elämäni vuosista olen asunut tässä talossani, tällä tontillani!

   Tänään hoisin paperijuttuja ja -asioita puoleen ja toiseen. Levittelin niitä pirttini pienoisen suuren suurelle pirttipöydälle. Pöytä oli kaunihisti tapetoitu päästä päähän asti niillä paperisilla arkeilla. (Onneksi sain ne asiani hoidettua - nyt pöytäni tapittaa ilman paperita.) Soitimma siinä yhtenä asiana välittäjälle jonka kanssa olemma hieronut kauppaa kenties tulevasta asunnostani. Mutta olinkin myöhässä! Mitäs ODOTIN yön yli! Vai kenties olisiko pitänyt tehdä riskillä jo paljon aikaisemmin kaupat - eikä pelätä kahden asunnon loukkoa? Nyt tässä funtsin että sen siitä saa kun ODOTTAA että saisi ensin omansa myytyä ja sitten vasta tarttuu toimeen: kaik menee menojaan sillä välin.

 

2014.6.1.%20Mikka%20%2836%29-normal.jpg

   Nyt parhaillaan ODOTAN aamuisen paperiasioiden jälkeen jotta tiipiini lämpiää. Jotta tuli väsyy uunin nielussa, jotta hiili hiipuu ja kuolee pois. ODOTAN että pyykinpesukoneeni pyörähtävi viimoiset kieroksensa ja mie voin sieltä suuresta nielustansa vetää pestyt lakaiseni poies kuivumista laittoa varten. Odotan näitä siksi että kun tuo ilima tuolla ulkona näyttää kaunistuvan tään päivän edetessä, auringon kehrän taivaan kannelle kiivetessä, ni voisimma mie nokkain laitella sitten ulos talostani somasta, pirtistäni pienoisesta.