( Arka aihe monelle - anteeksi pyydän jo näin alussa ettäs tähän nyt kajoan.
Elämäämme  Mätään, tähän, kuuluvainen kuitenkin, kun suoraan vaine puhuttaisiin tästäkin aiheesta ja asiasta! )

   Olen ennenkin jutellut aiheesta moisesta teille Arvon Lukijain miun, kuin "Aina kannattaa kurkata nurkan taakse.", muttas noin niin kuin vaine sivumennen aina jossakin tapauksessa. Sivulauseena, jne..
   Nytten kerron pohjana ettäs täsä aikain saatossa on tullut tuta sitä-sun-tätä:
Aikoinaan eräs nuori tuttavain hautoi itsaria sitä kuitenkaan sitten loppuu saattamati. Ja on nyttemmin tietojeni mukaan ihan ns. normaalisti elämässä kiini ja elää keskuudessamma.
Sitten oli eräs toinen tuttavain miun joka kertoi avoimesti jossain vaiheessa että vahingoitti itseään aivan tarkoituksella, viilellen. En muista mitenkä sitä hänen kera olisin jutellut tahi käsitellyt muttas näin myöhemmin olen saanut tietoutta ettäs sekin on oma tapansa apua huutaa läheisiltään, ja ettäs se viiltely tuottaa jotenkin konkreettisesti tälle henkilölle oman elämänsä hallinnan tunnetta, ja tunnetta siitä että hän TUNTEE edes jotain tässä mylläävässä maailmassa - vaikkakin "vaine" sitä viiltelyn kipua. Sekin ( se tunteminen ) ei kait ole nykymaailmassamme ihan helppoa kaikille ihmisille?
Isäni teki itsemurhan. Minun kuulteni; olin sen puhelimen luurin toisessa päässä kun hän ampui itsensä - äitini ei halunut tulla juttelemaan silloin hänen kera, vaikkas isäni häntä nimen omaan siihen puhelimeen pyysi. Se olin sitten mie, se.
Puolisoin kuoli. Tosin luonnollisen kuoleman. Kuten halusikin. Hyvä näin.
Nyt sitten on taasen yssi ystäväin joka jutteli täsä ettäs hän.... ihan vuosineen kaikkineen...
Ja mie "syvän kintaan peukalossa" täsä sitten mietin ettäs...




   Miksi sitä ihminen tappaa itsensä? Mikä onkaan täsä Maailmassamme Avarassa sellainen "mätä" että se laittaa ihmisen tappamaan itsensä?
Mitenkä sitä ihminen tuo näkekään tämän Maailmamme Avaran niin ahtahana, synkkänä ja tummana paikkana että päätyy tällaiseen tekoon?
Mitenkä ihminen tällainen näkeekään sumeana, sameana, ja utuisena Maailmamme tään, ettei sitä enää kirkkahaksi saa milläskänä?
Mikä ajaa ihmis´polon niin ahdistuneeseen tilaan että hän ei näe sieltä sotkeutuneesta olotilastaan enää mitään ulospääsyä, ovea arvaraa?
Mitkä ovat ne syyt ettäs itse kukin sitten tällaiseen tilaan joutuu? Mitä on niiden ajatusten takana että hän tuntee ettei enää millään ole mitään väliä? Miten maailma voi olla niin merkityksetön jollahin ettei hän halua enää elää seurassamme meidän muiden?




   Jos itse mietin omia pohdintojani aiheesta tästä niin...
   Jos tänäänkin kun mieltäin ahdisti sen moninaiset ajatukset kera tään viimeisimmän ihmisen "samaiseen suuntaan kanssain kulkevaisen", olisimma mie ottanut ja latassut jonkusen vastaan tulevaisen ajoneuvon ( vasiten rekan! ) keulaa kohti tuolla maantiellä pitkällä, niin mitä sitten?
Tottahan toki se olisi helpottanut kun en sen jälkehen tuntisi mitään kun kuolon oma olisin! Muttas jos olisinkin "epäonnistunut" ja henkihieveriin jäänyt; tuta olisin saanut, ja saisin varsinkin sen jälkehen kun ne kolarin moisen vammat kipuilisivat joko siitä lähtien tahi viimeistään sit kun vanhemmaksi tästään viel käyn! Ja niin kuin nuita kolotuksia, jomotuksia, vetämisiä ja tuöntämisiä, ei olisi jo muutoinkin ihan tarpeeksi - niin ettäs miksipä sit niitä tieten tahtoin lisää hankkimaan?
Entäs sitten se vasta puoli; mitkä kurjuudet hänkin siitä saisi? Niin henkiset kuin kenties ruumillisetkin? Saati sitten pienemmän auton kyseessä ollen vastassa; mitkä korvaukset lankeaisivatkaan miulle jolla jo muutoinkin on Matti Kukkarossa!? Puhumatikaan sitten omain Hepo Hopiain takaisin saattaminen tieliikenne kuntoon? Sekin maksaisi jos niikseen sit halajaisin, kun henki viel pihiseisi... Äsh - en viitsi edes moista ajatellakaan ja moiseen urakkaan ryhtyä!
   Ok, hirteen - karsea tuska ja kaulan venytys moisessa urakassa. Ei ole miun jutska, ei. En voisi kuvitellakaan.
Entäs jos epäonnaisin siinä; jäisin rammaksi? Jäisin henkiin muttas osa ruumiistain halvaantuisi? Ei, ei sekään, ei tääkään ole hyvä vaihtoehto, ei.
  Ampumalla? Joo, kerta linttuulla ja pää tohjoksi. Kyllä... muttas kun en omista asetta en tussaria - enkää varkahaksi halaja ryhtyä moista tussaria itsellein saadaksein.
Enkää sitä paitasi tässäkään näe ettäs onnaisin täydellisesti; laaki ja nirri poissa? Ei, vaan entäs jos epäonnahan? Ns. korvanlehteä hipoen ja silleensä? Ei hyvä sekään. Tuskat, kivut, säryt - ei kiitos.
Eikää miusta ole ampumaan itseäin muutoinkaan. Onhan se hyvänen aika sellainen slaaki ettäs "oksat poies"! Ei kiitos miulle.
   Hukuttautumalla? Ei. Pidän vedestä YLITSE kaiken kuten jutellut olen muttas en mie niin "hullu" ole ettäs itsein tukehduttaisin sen paljouteen kiduksissain! Ja eikös tuo nyt ole aikas hidasta hommelia tuokin?
   Mutta kuten tuttavain sanoi, ja muutkin ovat todenneet jo ennen häntä, niin jos ihminen haluaa "laskea päivänsä" niin siihen ei tarvita kummoisia: pätkä, puolen metrin pätkä, narua riittää ihan hyvin kun asiansa osaa...?




   Ja näiden lisäksi sitten varmahan sen millona muutahin mahdollisuutta "lopetella päivänsä laskemiset" muttas entäs sitten näistä kaikista johtuvat LÄHEISTEN tuskat suunattomat? Ne, ja he, kaikki jälkeen näiden "itsepäisten" ihmisten, jäävät ihmiset tällä Telluksellamme?
Mitä he kokevat tuskaa suunatonta ja suurta, jälkeen jäädessään tänne, läheisensä?
Mitkä ovatkaan ne kymysykset joita me läheiset täällä lausumme ääneen, jätämme lausumati ääneen, joita kyselemme mielessämme, joita ajattelemme ajatuksissamme?
"Miksi?" "Miksi hän - häenllähän kaikki oli niin hyvin?" "Miksi hän ei tullut tykö ja pyytänyt apua - tahi jutellut nuista...?" "Miksi MINÄ en huomanut mitään?" "Olinko voinut auttaa jotenkin?" "Mitä MINÄ tein väärin?" "Jätinkö Mie tekemäti jotahin?" "Teinkö mie tarpeeksi, sittenkään?"




   Näitä tällaisia atvailuja me kaikki varmahan voimme käydä jälkikäteen, ja myöskin varmahan jo rinnallakin ollessakin, muttas vastausta emme saaneet, emme saa, emme tule saamaan, sillä harvapa sitä etukäteen aikeistaan pakisee mitään? Ja jos pakiseekin niin aikas monen puheethan me ruukkaamme laittamaan piikkin "suutansa loksuttaa vaine"? "Ethän sie nyt tosissasi ole...?" "Elä viitsikkään edes puhua...?"
Emmekä sitten välttämäti täten puheistansa huomaa mitään. Emme tajua että nyt on muuten tosi kysessä tuolla läheisellämme. Emmekä vasiten silloin jos, ja kun, tää tällainen ihminen jättävi kaiken puhumati. Pitää ajatuksensa, aikeensa, sisuksissaan, eikä kerro mitään ajatuksiataan tahi aikeistaan; ei pakise läheisilleen. Ei edes ns. "huumorilla" mustalla asiasta moisesta.
  
   Siltikin, silti koen ettäs jos emme näe, emme tiedä tahi sitten vaikkas näemme ja tiedämmekin, niin siltikin miun mielestäin muistakaamme me läheiset, ettäs kaikkien tällaisten ajatuksien ihmisien, tällaiset päätökset päättää päivänsä, elonsa tää, vaelluksensa päällä Telluksemme, EI OLE meidän muiden päätös, ei syys, ei seuraus ( kenties pieniä poikkeuksia lukuun ottamati... ) vaan se on aina tämän kyseisen henkilön oma, itsenäinen päätöksensä!
Siitä ei pidä kenenkään jälkeensä jääneen tuntea syyllisyyttä tyyliin; "mitä tein, mitä en tehnyt, mitä toisin oisin voinut, olisinko voinut tehdä"?
Sillä teimme tahi emme tee mitään, niin jokainen on loppuin lopuksi se itse joka "liipasinta painaa" ( kun ei ole kyse murhasta tms. - ja nehän ovat sitten aivan toisia asioita ne, ja tuomittavia kun toiseen henkilöön kajotaan jollahin tapaa toisen ihmisen taholta! ) ja päätöksensä tekee. Teemme tahi emme tee mitään, me muut.
Joten sanoisin ettäs miun mielestäin, "freelax" itsesi osalta, sie joka tätä tekstiäin juurikin nyt luet ja ajattelet että olisit jotenkin aiheuttanut tahi tukenut jota-kuta tällaiseen päätökseen.
  
   Muttas siltikin...
   Mietin täsä, nyt, juurikin, näin, ettäs MITÄ ihmettä mie teen mm. tälle nyt olevaiselle läheiselleni? Mitä mie VOIN tehdä? Miten auttaa? Mitä en misään mimessä saisi tehdä tahi sanoa? Mitä olen, ja olenko, tehnyt ettäs kenties omilla toiminnoillain olen aiheuttanut hänelle jotahin - mitä?
Tiedän - "korvana" voin olla, olen ollut ja olen vastakin. Tottakait!
Puskurina ihmisen tään ja Maailman tään Katalan sekä kaiken muun välillä - kyllä.
   Tuska vaine on sen verta suuri ( ainakin miulla ) nyt ettäs tuntuu ns. konkreettisesti pahalta moinen ahdistus, ja "hampahin kiristys"! Tiedän senkin ettäs ohjata jonnehin voisin häntä muttas häätyy sanoa, ettäs on sen verta iäkkäästä ( ja kaks´ lahkeisesta SUOMALAISESTA miehestä - lue; ei lekuriin, vasiten "kallonkutistajalle", ennen kuin on henki lähdössä ruumillisen vamman takia tahi muutoin sit "kättä-jalkaa-poikki"! ) kyse ettäs se on sit taasen "helpommin sanottu kuin tehty"!
  Ja tuskaa tunnen miekin - ajatellessain näitä asioita hänen osaltaan. Miettiessä ettäs kuin hän tuskansa tuntee? "Mitä hän ajattelee? Miten voisin auttaa - voinko auttaa? Kuis hän sen tekee, jos tekee? Milloin tekee? Mitä tapahtuu kun hän on yksin, jääpi yksin? Mihkä hänet HAUDATAAN? Millaiset hautajaiset? Mitä läheisensä kokevat, mitä ajattelevat? Miksi hän ei näe ulospääsyä tilanteestaan? Mitenkä hän kokee sen ahdistuksensa; ihan siis tunne tasolla ja fyysisestikin? Miksi hän ei anna ajan kulua ja katso kuis tää elämä kuljettaa häntä-kin? Pääsenkö mie hautajaisiinsa paikalle, kutsutaanko miut - kun en läheinen ole muttas läheinen kuitenkin koen olevani?"
Sukumme Mummon sanoin: "Pelko persiissä jatkuvaan.".

   Sitäkin mietin ettäs miksi MIULLE, taasen? Onko meillä kaikilla ihmisillä jokin läheinen, ystävä, tuttava, ( itsekullakin siis, jokahisella, kaikilla? ) joka kokee tällaista alakuloa? Ihminen joka on tehnyt, on meinannut tehdä, tekee, itsemurhan?
Mikä "kassa magneetti" mie olen hmisille tällaisille? Miksi kohdalleni on sattunut ja sattuu tällaisia ihmisiä? Onko tämä totta? Onko tämä totta että taasen, ja kenties sit vielä joskus tulevaisuudessakin?
Olenko sen verta vahva ihminen ettäs miuhun tukeudutaan tällaisissa jutuissa? Olenko sen verta tunteikas ihminen ettäs mie tunnen ja tunnistan tällaiset ihmiset ynpärilläin/ynpäriltäin? Ja he sitten vastaavasti miut ja miun "vahvuuteni"?
   Muttas, kuulkaas, luulen, ja tiedän, ettäs "vielä tulee se heinänkorsi joka kamelin seljän tää katkaisee" ja silloin miusta ei enää tukea saa! Mitäs silloin ja sitten?
Toivon tosin että tuota tuollaista aikaa ei tule koskaan. Toivon todella. Sillä ainahan tällä Telluksellamme pitää olla ihmisiä jotka "kantavat" ja sit myöskin niitä jotka "sortuvat" - pysyy balanssissa tää Telluksemmekin siten.... Tahi näin voisi ajatella... Eihän se ole näin jos "oikein silmin katsotaan"! Tiedän tään.
   Entäs kun miulla itselläin mieli maita mataa? "Kuka lohduttaisi Nyytiä" silloin?
Misä on miun "vahva olkapää", nissä "tukipilari" jota vasten nojata? Misä on miun "auttava käsi", "kuuleva korva" - vahi pitääkö juurikin miun olla se toisille?
Voi kuin mie halajaisin et voisin jollehin, jolle-kulle, sanella suoraan kaiken mitä ajattelen, mitä näen, mitä koen! Sellaista ihmistä kun ei ole viel elämässäin mukana ollut. Aina olen "saanut" olla, on pitänyt olla, se "kantava" ihminen...

   MIE olen syvästi elämän syrjässä kiini olevainen ihminen!
  Ja vaikkas tällainen ihminen voisi ajatella ettäs "Surku - rannalle jääviä laivoja." ( "Surku - tälle Tellukselle jälkeeni stallaaamaan jääviä ihmisiä." ), niin edelleenkin toivon, ja totean ettäs; "Aina kannattaa katsoa nurkan taakse - mitä siellä on siulle!" ( "Aina kaannattaa jäädä vielä henkiin - tiedä mitä elämä on juurikin siuta varten varanut!" )