Mitäkö minusta kuoriutuu yksin ollessain?

   Ei mitään. Lyhyesti ja ytimekkäästi: ei ni mitään.

  Ajatukset seisoo, ovat kumman tyhjässä tilassa nyt, tällä hetkellä. En taasen saa mistään kiinni. On kuin ei olisi ajateltavaa. Lillun ja kellun ajatusteni avaruulellisessa tyhjyydessä. ( Olipa muuten hieno sana: avaruudellinen! ) Tuntuu kuin ei olisi mitään tapahtunut tämän likan elämässä. Ei ni mitään. Olen tällä hetkellä päivisin hommissa mutta tunne on kuin elämä jäisi silti elämäti. Tai... vai olisiko että juuri siksi on tunne että elämä jää elämäti. Se kulkee tuolla jossain missä minä en ole. Elämä kulkee viereisellä raiteella ja minä jollain toisella raiteella. ( Mie pääraiteella ja se elämä sivuraiteella...? )

Vaikkakin olen touhunut mielestäni nytkin täällä kotonani entiseen tapaan... OLEN MINÄ. Tuumaakan en anna periksi! Teen ja hommaan kuten ennenkin. Kuten ennen tätä hommaani kodin ulkopuolella. Lämmitän mökkini, siivoan huushollini, kokkailen ruokani, rapsuttelen tonttia kevääseen, teen kirjalliset paperihommat, hoidan kaikki asioinnit, teen erilaisia käsitöitä, käyn valokuvaamassa, jne., jne.. Eli elämäni kulkee edelleen entisiä ratojaan täällä kotona.

   Miksi sitten tuntuu kuin se elämä olisi siellä toisella raiteella?

Olisiko tähän yhtenä syynä se että olisi tullut aika ystävälle. Uudelle sellaiselle. Eli puuttuuko elämänkumppani tai ainakin joku sellainen joka kulkisi samaan suuntaan. Olisi menossa samalla vaunulla, samaan suuntaan kanssani? Siitäkö tässä onkin kyse?

En kyllä osaa tuohon kysymykseeni itse vastata. Tuo taitaa olla yksi niistä ns. elämää suuremmista kysymyksistä.

   Nimimerkki: Vääpeliä odotellen alokas.