...puristetaan aina sieltä - niin, mistäpä se puristetaankaan? Puristetaanko se -tuubin loppupäästä vahi siitä keskeltä rutistain? Onkoo sillä sen kummemmin väliä-kään, kuis se tapahtuu loppuin lopuksi. Kuhan se nyt vaine jollahin tapaa käytetään ja sit aikanansa tyhjenee viimoista piirtoa myöten.

   Se on vähän kuin tää ihmis-polon elämäkin. Sitä ollahan niinkuin täynnä jotahin ainesta - tai ainaskin kaiken maailman unelmia, ajatuksia, ideoita ja intoa. Jopa ( sori kun näin loineh lausumahan ) joskus massaakin jonkinlaista. Lyhyesti ja kokonaisuuden kattain, sannoin; elämää täynä.
Sitten aikan saatossa, kellä nopsempaan, kellä hitaammin, se massa, tuo kaikkinainen elämän halua, yms. puristuu tahi puristetaan meitistä ulos. Meidät tyhjennetään. Se käy joko itse itsemme tyhjentäin tahi sitten tositen toimesta tapahtuen. Sitä vaine huomaa josain välissä, elämän-tämän-mätän kuluessa tahi elämme-tämän-mätän ehtoopuolla sit viimeistään, ettäs takki onkin tyhyjä, Elämän-Reppu on käynytkin kovin kepoisaksi; ei siel ole enää mitään mistä mitään ammentaa! Ei ole voimaa isselle, saati sit ettäs toisille antaisi ja ammentaisi siitä tukea, ja eväitä elämäänsä heidän.
Olo on kuin "hollin tallissa" olisi: kummasti läpi käy vinkka sen kummemmin mihkään kiini tarttuin kun ei ole enää mitään pintaa mihkä se kiini tarttuisi tahi muutoin kolahtaisi kupeelleen. Olo on kuin ontelossa ontossa; ei kaikupohjaa ajatuksille, ei teoille, ei elämälle tälle. Olo on kuin... niin... olo on kuin ei olisikaan; ei tarkoitusta elämällä-tällä-mädällä, ei tarttumapintaa misään mistä kiini ottaisi ja mitä voisi jotankin elämänsä tarkoitukseksi sanoa.
Sitä vain seistä töpöttää paikallansa ( tahi käpertyy sikiöasentoon ) ja katselee ohitsensa vilahtavaa elämää. Kaikkia niitä kanssa-ihmisiä, tapahtumia, tuokioita, sattumia, unelmia, tekoja, haaveita, iloja ja suruja, rekistöiden kenties kaikki ne, muttas sen kummemmin tuntemati, ja tajuamati niitä sen syvällisemmin mitenkään. On turta kaikelle.

   Tänä aamuna varhaisena kunne olimma pakertanut pesasta suihkutilani ja vessain a la Humisevanharjusen tään sekä jäi siin hiven aikaa kunne Töihin urain urkeni tuli tuokio eteeni miun "tietämätön".
   Tiesin, nottas päiväsyvämenä on yssi pidempi jakso Töissä kun olen yssin siinä vetämässä puljua tuota Pomon vetäessä erästä ryhmää.
Olemme jutellut Pomon ihanaisen kera, et jos vaine tuntuu et en jaksa ruumiillisesti tahi henkisesti, niin "vihelletään pilli poikki" tahi ainaskin helpotetaan olo ja tilaani tätä, ja sellainen tuli juurikin tänä aamuna sitten etehein miun. Tahi ainaskin näin tuntui....
Se oli olo ja tila kuin "olisin maani myynyt". Ei tartunta pohjaa mitään mistä tarttua kiini. Ei uskoa itseeni, ei luottamusta kykyihini. Eikä vasiten ketään kehen tukeutua ja sanasta vaihtaa, jotta sitä kalliota kantavaa olisin pohjaksein saanut.
Olo oli ontto, ajatukseton, itseeni uskomaton, kantamaton. "En mie osaa." "En mie taida." "En mie mitenkään voi hallita sitä tilannetta, niitä edessäin olevia hetkiä." "Kuinka mie klaaraisin sen? Mitenkä se olisikaan mahdollista - mie taitamaton." Mielein teki pirautta Pomollein ja kerota että nyt se seinä sitten pysähtyi eteeni miun. "Ei onnaa nyt."  
   "Tottumuksesta", tavasta lähtiä aamu aamusen jälkehen uralle urettavalle, tielle viettävälle, Töihin kulkevalle, sain kuin sainkin itsein liikenteeseen. Matka kun tuo taitettava on niin tuttu jo vuosien varrelta ettei sen kulkemiseen paljoa ajatusta tarvihhe, eikä sen kummemmin osaamistakaan kun sen jalkasin tassuttaiain taittavai. Tassua vaine toisen etehen ja pian sitä huomaa siellä Töissä perillä olevansa.
Näin sitä sitten "unissain" Töihini menin tänään.
Päässäin ja tuntemuksissain "luulo" ( masentuneen ) ihmisen ettei klaaraa, ei osaa, eikää taida mitään. On ne vähäisetkin olemasa olonsa taidot kadottanut tuhka tuulehen Taivainrantain. Se, se varmahan tuo Aurinko Armas porottavainen on ne viimeisetkin järjen rippehet  ja ajattelun tarmokkaat päättely kyvyt porottanut tuhkaksi ja Tuulen Tuiteroinen sit ne tuhkaset harhaan hajalleen hajottanut....
Ei nenga mitään järjellistä ajattelua ( ajatelukykyä ), ettäs kun sitä on ennenkin vastaavia tilanteita jo hoitanut ja pidempiäkin aikoja vetänyt yssin, niin miksen sitten näin lyhykäistä ja pikaista tuokiota hoitaisi nyt? Ei kykyä ajatella minkähänlaista, et kun kerta sen on ennen jo osannut, niin mihkäs ne kyvyt siitään olisivat kadonneetkaan nytten? Et kun ennen jo hoisi, niin eikös sitä ole jo oppia opettavaista saanut sen verta et voinen sanoa taitoa saaneeni vaine lisää entistään jo?
Kaikki tällainen "päätelykyky", usko itseensä, yms. oli silloin aamusella tipo tiessään. Ei nenga mitään nupissain vartaloin jatkeessa. "Tyhyjä tynnyri" vaine kolisi. Ja hiiret saivat saunavettä kylpeekseen...

   Olimma nyt kevähällä sen melkein kolmisen kuukautta saikulla. Ja kaikkihan me tiedämme, ettäs saikkulomalla tulot pienenevät huomattavasti siitä mitä ne normaalisti ovat. Ja se tulojen tippuminen sit tuntuvi suuremmalti ( ainakin miun mieletäsin ) näin pienempi tuloisen Matti-Kukkaroisessa.
   Välikommenttina: kukin ITSE katsoo mihkä rahansa laittaa ja minkä tärkeäksi katsoo ja halajaa! Esim. itselläin olisimma voinut jättää vaikkas viimeisen reissuin tekemäti ja siihen käyttämäin rahnat sit käytellä vaikkas tähän arkielämääni kokonansa, MUTTAS se et ihminen ( miekin ) hoidan mieltäin mm. näin reissaden, ja valokuvaten siin samalla - niin, niin kauan kuin vaine voinen, niin mie pyrin kyl laittaa roposein moiseen "huviini" ja täten issein järjissäin pitämään sen kautta! Piste!.
Kuitenkin arkisessa elämässäin kasson tarkkaahan mihkä roposein viljelen? Mikä kandee ostaa, mikä ei? Mihkä sen rahani "viljelen", ja mihkä en? Kuten varmaankin kaikki muutkin normaalisti - vähempi tuloisena vaine tarkempaan sitten.
   Muttas jos sanon täsä tään hetkisen tilanteeni suoraan, niin olemma ollut kohta sen noin kuukauden "pienellä rahnalla".
JOKAHINEN sentti on tarkkaan kassotaava ( laskuin maksun jälkeen ) et mihkä sen laitan.
Kuten tänäänkin. Laskin kukkaroin rahnat tarkalleen et voinenko ostaa aamupalani smoothieiden vaatimat kaksi banaania sekä niiden lisäksi itsellein viikkokausiin, näin heltehen "kunniaksi", yhden jäätelötikkusen Kaikettoman? Tiedostain samalla siinä, nottas ensiviikolla tulee kuitenkin, joka tapauksessa, päiviä muutamia et miulle ei ole edes aamusmoothie aineksiinkaan rahnaa laitella. Sitten olen ilman sitäkin.
Jääkaapissain valo loistaa jo nytkin. Siellä paikaansa pitävät nää viimeiset smoothieainekset kolmen seuraavan päiväsen, ja sitten puolitoista Keiju-rasiaa. Sekä vajaa kennollinen kananmunia. Muuta evästä ei ole, eikä nävy ennen kuin saanen sitten seuraavan palkan puolikuussa. Palkan joka on vaine puolikkaan kuun palkka ja siitäkin sit ensin päältä kaikki mahdolliset laskut poies.
   Onni olemma alkutalvesta, ennen saikkuain, tilannut gluton jauhot, niin olemma voinut leipoa itsellein Kaikettomia leipiä ja laitella niitä pakkaseen. Niitä mie nytkin pääasiassa syön ja niillä suoraan sanottuna elän. Ei täsä ole "kermakakkuja", ei patoja, ei pizzoja, tms. tehdä ja syödä, ei.
   Odotan SUURESTI, ettäs tuon palkkain saan ja sit sen lisäksi toivottavasti myöskin työttömyskassasta "peittoavan osan" jotta voinen taatusti maksaa kaik laskut ( pakolliset, minimit elämisen kulut - ei mitään hummaus-laskuja, ei esim. turhia lehtitilauksia, tms. ) ja jotahin jäis sit myöskin jopa elämiseenkin! Voinen ostaa jotahin ruokaakin sitten? Tosin ensikuussa tulee ylimääräinen vastikelasku joten se saattaa taasen vesittää täänkin haaveeni miun...
   Töissä on aina omat eväät syödä; miulla leipääni Kaiketonta ja jotahin ammoisina aikoina "pahan päivän varalle" pakastamaani suolasenpiiraan palasta mitä viel pakkasein syövereistä kenties löydän.
Tänään oli tilanne sellainen, ettäs yhdestä tilaisuudesta jäi ruoka-ruokaa hivenen jäljelle sillä tapaa, jottas me kaikki työntekijät saatiin siitä itsekkin syödä ruokaa.
En tiedä uskotteko vahi ette Armaat Lukijain miun, muttas tippa linssissä sitä ateriaani söin. ( Hiirulaiset saivat siis toisenkin kerran jo täl päivää saunaansa vettä kantaakseen ja kylpeekseen.... ) Ihan vaine pelkästään se, että sain RUOKAA! Se, että se oli ruoka-ruokaa. Se, ettäs se oli syötävää ( Kaiketonta ) ja sainen syödä sitä! Piiiit-kästä aikaa - ruokaa!
  
   Näin kun tätä skriivaan nyt ja ajattelen kaikkea tätä ja montahin muutahin, niin en voine välttyä ajatukselta et hyvin voin samaistua kaikkiin heihin jotka ovat työtönnä ja todellakin pienituloisia - siis vielläkin pienempi tuolisia kuin mitä mie - niin mitenkä sitä ihminen kärsiikään siitä ahdingostaan silloin.
   Ei siis ole mikään ihme kuis ihminen tuntevi pienituoloisena itsensä vähäpätöiseksi. Olemattomaksi ja osaamattomaksi. Arvottomaksi ja alempiarvoisemmaksi kuin muut ihmiset ja kanssa-olijansa. Kuin sitä ihmisen ihmis-arvo kuluukaan olemattomiin. "Takki tyhjenee." Elämän-Reppu käy hyvinkin kepoisaksi, Matti-Kukkaroisen tilallensa tullessa.
Masennut, tää vasiten pohjolan ja Suomalaisten ihmisten, perisynti, tulee kutsumati kylään ja asettuvi aloillensa lähimpään nurkkaukseen kuin se sen koti olisi ja kotinaan pysyisi. Ei se lupaa kysele, ei anele. Tulla tupsuttavai vaine, moinen vieras. Tai no, ei enää siin vaiheessa vieraskaan, kun jo taloksi ja tavaksi käynyt on...
  
   Niinpä sitä sitten tuntevi, tunnen issein, täsä, nyt ja näin, hyvinkin vähäpätöiseksi, vähempiosaiseksi. Olen olematon, olen ihminen jolla ihmisarvoa ei ole.
   Ja se jänskä juttu: kun sitä on tällainen vähäarvoinen, olematon, niin sitä aivot sitten kääntävät ihmisen uskomaan samalla ettei sitä osaa mitään! On kuin tuon rahattomuuden, pientuloisuuden, köyhyyden, myötä katoaisi ihmisen koko osaaminen. Kaikkinainen, kaikki se mitä ihminen on elämänsä siihen astisen aikana hankkinut, oppinut, ja osanut - se kaikki haihtuu kuin kuulu "pieru saharaan" sen sieltä minnekkään sen kummemmin löyhkäämäti, näkymäti!
Vaikkas miulla olisi nyt juuri takataskussain plakkarissa jonkun insinöörin, lekurin, professorin, tahi jonkun muun vastaavan "herran et narrin" peprut ja meriitit, ja mie olisin täsä samaisessa tilanteessa silloinkin, NIIN se olisi aivan varmasti samainen tilanne silloinkin: ei tuloja - en osaa mitään! ( ja masennut - tere tulemast, silloin....? )
   "Mitä tästä opimma", sie Mummero harmaja hapsinen?
Opimma sen, ettäs vaik kuin sanotahan, jottas ei rahna onnelliseksi tee, niin kummasti se vaine vaikuttavi ihmismielehen olemasa olollansa. Kuin myöskin kanssa-ihmisten katsontakantoihinkin, muuten; moni katsoo ja ajattelee et kun on köyhä, niin silloin ihminen on saamaton, vätys, osaamaton, oppimaton, tekemätön, jotenkin "vajaa"... Ja ettäs häntä saa silloin arvostella, arvioida, syrjiä, jopa suoraan äänehen ja hänelle itsellensäkin ilmi tuoden väheksyä!
Tästä taasen "oravaisen pyörä" on "valmista kauraa": "Minua väheksytään, olen olematon, osaamaton. En siis osaa mitään - kandeeko miun edes yrittääkään...?" Ja täten se kuva miusta itsestäin tulee muille et en yritä, en tee, en osaa, jne... ( Loputon kehä siis.)

   Se mikä isseäin harmittaa suuresti nyt ( tätä, nyt ja näin ) on se et olen kokenut itse olevani jonkin sortin "tukipylväs", huojumaton, horjumaton, tuki ja pilari suuntaan et toiseen sekä ain kaikille tarvihtijoille, kanssaeläjillein, ja -kulkijoilleni, kenkä sellaista vaine on tarvinnut, niin nyt, nyt miulla ei olekkaan sitten rahkehia tällaiseen toimintaan. Elämäni-Reppu on aikas tyhyjä. Ei sieltä ole paljoa ammentaa täl haavaa issellein, saati sitten muille.
   Olemma aina ollut se joka on järjellinen ihminen. Ihminen joka ottaa kaiken ensin tietoonsa ja sitten vasta tuntee syövereissään. Olen ihminen joka on huolehtinut, kantanut, hoitanut ja hoivannut, toisia. Olen ollut olkapää johka nojata, syli joka vastaanottaa. Olen ollut ihminen jolla korvat on, ja sydän sykkiväinen. Ihminen joka tuntee toisten tuskan ja lohduttaa.
Koen siten nyt itsein riittämättömäksi, ja osaamattomaksikin, kun en voine nyt avittaa muita kun kamppailen itsein kera ominen onkkelmineni. Olen itse se taakka jota toiset kannattelevat - jos joku nyt kannattelee....

   Muttas positiivariseksi lopuksi tähän kuitenkin:
Vaikkas kuis tuntuvi, nottas...
"Joskus tunnen olevani
      kuin teepussi,
jota kukaan ei viitsi enää
      liottaa,
vaikka siitä vielä helposti
      saisi kupillisen.", niin....
"Ystäväni, vielä minä nousen tästä.
Paikkaan itseni viiden tuuman parsinneulalla,
ja näyttäydyn sinulle!"