"Sano kielin, puhu mielin,
luihkase riemu rinnastasi ulos!
Vuoret roikkaa, metsä kaikaa
ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa,
hetki pyhä ja lyhykäinen."
- Aleksis Kivi -
.... siis, ettäs hyvää ISÄINPÄIVÄÄ kaikille teille Armahat Lukijain miun ja vasiten te kaikki sielllä sfäärien toisessa päässä jotka olette isiä, isoisiä tahi tulossa iseiksi. Teille kaikille jo ollehille ( jälkipolensa jostahin syystä menettäneet.... ), nyt olevaisille ja tulevillekin siis.
Isse kuulun "joukkoihin"; oma isä aikoinaan ollut, nyt äiti lapsillein joista osa kenties on tulevia isiä tahi jonkun isän puoliso, äitinä lapsille joilla on jo itsellänsä isän virka arvokas.
Siltikin, aina ja iäti, näköjään olemma taasen aikas ristiriitaisissa tunnelmissä itse. Ne ovat nää Isäinpäivät aina ollehet, ovat ja tulevat varmahan olemaankin miulle itsellein sellaisia "pakollisia", muttas eivät niin mieleisiä juhlapäiviä.
Ok, kyllä sitä tykkäsin juhlistaa näitäkin päiviä silloin kun puolisoin eli, kun oli väkeä pirttinen täysi ja oli juhlijoita tään perheemme isän.
Muttas sitä ennen ja sen jälkehen - nijet. Ei ni mitään "täkyä", ei intoa, juhlia tahi juhlistaa. Ei edes silloin aikoinaan lasna ollessain. En ainakaan muista et olisin kauheasti tykännyt tästä juhlapäivästä; pakollinen kortin teko koulussa ja sekin ihan niin sanotusti hammasta purren ja vääntäin tehtynä. Myöhemmin sitten pakolliset kakulla käynit lastemme ukkien tykönä ja kotona juhlistaminen lasteni biologisen isän nimissä - muttas ei syvämen "kyllyydestä", ei, mitään näistä.
Mietinkin, ja miettinyt olemma jo kauankin, et miksi näin, mitä tässä on, ettäs tää ei oikein luonnistu miulta - nää Isäisten päivät? Mikä siinä onkaan, ettäs se on yhtä riivinrautaa, miksi se on pakkopullaa, miksi se on - vastenmielistä?
Mietin aina, ettäs millainen suhde sitä onkaan ollut omaan isääni, ettäs tää tällaista on ollut, on, ja tulee olemaan? Mitä onkaan tapahtunut nuorna ollessa sellaista et se on tällaisen "momenton" antanut? Vahi jäänyt tapahtumati.....
Sillä tiedänhän ettei miulla mitkään läheisimmät välit isääni ollut vaikka perheemme poikana kuljinkin monessa kohtaa mitä töitten tekoon tuli... ainakin miun mielestäin. ( Vahi sekö se kaihertaakin mielein perukoilla; tyttö jota pidettiin poikana? )
Oliko sitten se, ettäs isämme oli sen ajan mukaisesti perheenpää ja täten se ylin auktoritteetti jonkan sana oli viimeinen sana, ja ensimmäinenkin, monessa kohtaa, jota ei passanut mennä kyseinalaistamaan ( varsinkin nuorempana, teininä ollen vasiten )? Oli hän se jonka sanaa vastaan ei saanut pulikoida, ei kyseinalaistaa, ei loukata, ei arvostella, jne. vaikkas olisihan sitä varmaan ollut kysyttävää monesta asiasta, ettäs kuin tää toimii, mitenkä jos se olisikin nuin - olisiko mahdollista? "Voisiko tehdä näin....?"; jonkin asian joka on vuosikymmeniä tehty tietyllä tapaa ja itse näkisi, ettäs sen voisi toimittaa jo toisin, kenties nykyaikaisemminkin.
Vahi oliko sitten niin, ettäs kun isämme oli itse ns. puoliorpo jo varhaisesta vaiheestaan, isäpuolen kasvattamakin osin ja sota-ajan kokeeneena, sen jälkeisen uudisrakantamisen tehneenä, eikä ollut oppinut sen aikaisen tavan mukaan hellyyttä liijemmälti jakamaan, ei lasta hyvittelemään/helllimään, syliin ottamaan, kehumaan, jne., NIIN sitä oma isä sitten jäi sen verta kaukaiseksi, ettäs sitä ei ole mitään hyvää sanottavaa tahi kokemusta hänestä?
Mitenkä sitä tää ihmis´elon kokemukset muokkaavatkaan meitin kokemuksia jotka kulkevat sitten lävitse elämämme mukana? Tiedostamati ja tiedostainkin.
Tiedostain siin suhteessa, ettäs sitä olemma esim. mie yrittänyt aina ko vaine olen tajunnut, nähnyt, ja ymmärtänyt, tehdä kaiken toisin kuin mitä itse oppia olemma saanut. Vaikkas näin yks´lahkeinen olenkin, niin siltikin ihan tiedostain ja muokaten kaikkea sitä mitä kuuluu lapsen ja isän väliin.
Yrittänyt olen puhua jälkipolvellein isästänsä aina positiiviesti, niin biologisille kuin puolisoin muksuillekin, vaikkas molemmat ovatkin eroperheitä, eromuksuina olemasa olon kokeneita. Olen yrittänyt olla mollaamati heitä ( isiä näiden perheidensä ) toisille, olen yrittänyt kehua heitä ja nähdä ne positiivariset puolet heistä. ( Aina ei niin helppoa, vasiten tuosta ekasta puolisoistain.... )
Yrittänyt olen muokata itseni saamaa perintöä, perimää, perintötietoutta, perittyjä tapaoja, uusiille urille. Positiivarisempaan suuntaan.
Jospa sitä tää ihmis´ elon kehitys tapahtuisi vaikkas vaine näin pikku hiljaa, vähän kerrallansa, sukupolvi sukupolveltansa? Kukin muokkaa, petraa, parantelee, sitä ja niitä perimiään huonoja kokemuksia, tapoja, tottumuksia, tyylejä, yms. aina hivenen enempi positiivarisempaan suuntaan. Pikkuisen.... pikkuisen...
Ja ilollain voinen kertoa, sanoa, ettäs sen mitä olemma saanut seurannut tuota miun jälkeistä sukupolvea, sen uusia isiä, äitejä, ja lapsia vasiten, niin onpahan vaine riemulla, ja ylpeydellä, sanottava et onpa muuten siemen itänyt. Ovat tavat muuttuneet paljon, tyylit kasvatuksissa, suhtaumisissa omiin ja vierahinkin lapsiin, muuttuneet paljon, paljon.... lot of.... positiivarisempaan suuntaan!
Se miten nyky -polvet kasvattavat lapsiaan, suhtautuvat lapsiinsa, ja siin sivussa puolisoihinkiin, on todella erilaista ja muuttunutta, verratessa siihen mitä aikoinaan itse koin ja sainen!
Jospa sitä jo joskus oltasiin siin vaiheessa et kaik´ olisi hyvin. Kaikki tiedostas, ettäs olemma me KAIKKI, vauvasta vaariin ja mummeroonkin asti, IHMISIÄ. Olemma tuntevia, ajattelevia, tasa-asrvoisia ihmisiä vaikkas vaine olemme aina jonkun tyttäriä ja poikia, lapsia "omia". Ihmisarvo meillä kaikilla on ja toivottavasti tulee olemaankin.
Syntyy paljon läheisempiä suhteita kuin mitä itsellin oli "onni" saada. Olisi hyväksyntää vanhemmalta lapseensa nähden. Olisi kannustusta kaikkeen mitä jälkeläisensä tekee ja saa aikaseksi ( tietty huonot teot, yms. ovat tuomittuja - niitä ei saa kenkään hyväksyä! Eivät edes vanhemmat. ).
Olisi rakkautta.
luihkase riemu rinnastasi ulos!
Vuoret roikkaa, metsä kaikaa
ja taivaassa ollaan äänettä hetki aikaa,
hetki pyhä ja lyhykäinen."
- Aleksis Kivi -
.... siis, ettäs hyvää ISÄINPÄIVÄÄ kaikille teille Armahat Lukijain miun ja vasiten te kaikki sielllä sfäärien toisessa päässä jotka olette isiä, isoisiä tahi tulossa iseiksi. Teille kaikille jo ollehille ( jälkipolensa jostahin syystä menettäneet.... ), nyt olevaisille ja tulevillekin siis.
Isse kuulun "joukkoihin"; oma isä aikoinaan ollut, nyt äiti lapsillein joista osa kenties on tulevia isiä tahi jonkun isän puoliso, äitinä lapsille joilla on jo itsellänsä isän virka arvokas.
Siltikin, aina ja iäti, näköjään olemma taasen aikas ristiriitaisissa tunnelmissä itse. Ne ovat nää Isäinpäivät aina ollehet, ovat ja tulevat varmahan olemaankin miulle itsellein sellaisia "pakollisia", muttas eivät niin mieleisiä juhlapäiviä.
Ok, kyllä sitä tykkäsin juhlistaa näitäkin päiviä silloin kun puolisoin eli, kun oli väkeä pirttinen täysi ja oli juhlijoita tään perheemme isän.
Muttas sitä ennen ja sen jälkehen - nijet. Ei ni mitään "täkyä", ei intoa, juhlia tahi juhlistaa. Ei edes silloin aikoinaan lasna ollessain. En ainakaan muista et olisin kauheasti tykännyt tästä juhlapäivästä; pakollinen kortin teko koulussa ja sekin ihan niin sanotusti hammasta purren ja vääntäin tehtynä. Myöhemmin sitten pakolliset kakulla käynit lastemme ukkien tykönä ja kotona juhlistaminen lasteni biologisen isän nimissä - muttas ei syvämen "kyllyydestä", ei, mitään näistä.
Mietinkin, ja miettinyt olemma jo kauankin, et miksi näin, mitä tässä on, ettäs tää ei oikein luonnistu miulta - nää Isäisten päivät? Mikä siinä onkaan, ettäs se on yhtä riivinrautaa, miksi se on pakkopullaa, miksi se on - vastenmielistä?
Mietin aina, ettäs millainen suhde sitä onkaan ollut omaan isääni, ettäs tää tällaista on ollut, on, ja tulee olemaan? Mitä onkaan tapahtunut nuorna ollessa sellaista et se on tällaisen "momenton" antanut? Vahi jäänyt tapahtumati.....
Sillä tiedänhän ettei miulla mitkään läheisimmät välit isääni ollut vaikka perheemme poikana kuljinkin monessa kohtaa mitä töitten tekoon tuli... ainakin miun mielestäin. ( Vahi sekö se kaihertaakin mielein perukoilla; tyttö jota pidettiin poikana? )
Oliko sitten se, ettäs isämme oli sen ajan mukaisesti perheenpää ja täten se ylin auktoritteetti jonkan sana oli viimeinen sana, ja ensimmäinenkin, monessa kohtaa, jota ei passanut mennä kyseinalaistamaan ( varsinkin nuorempana, teininä ollen vasiten )? Oli hän se jonka sanaa vastaan ei saanut pulikoida, ei kyseinalaistaa, ei loukata, ei arvostella, jne. vaikkas olisihan sitä varmaan ollut kysyttävää monesta asiasta, ettäs kuin tää toimii, mitenkä jos se olisikin nuin - olisiko mahdollista? "Voisiko tehdä näin....?"; jonkin asian joka on vuosikymmeniä tehty tietyllä tapaa ja itse näkisi, ettäs sen voisi toimittaa jo toisin, kenties nykyaikaisemminkin.
Vahi oliko sitten niin, ettäs kun isämme oli itse ns. puoliorpo jo varhaisesta vaiheestaan, isäpuolen kasvattamakin osin ja sota-ajan kokeeneena, sen jälkeisen uudisrakantamisen tehneenä, eikä ollut oppinut sen aikaisen tavan mukaan hellyyttä liijemmälti jakamaan, ei lasta hyvittelemään/helllimään, syliin ottamaan, kehumaan, jne., NIIN sitä oma isä sitten jäi sen verta kaukaiseksi, ettäs sitä ei ole mitään hyvää sanottavaa tahi kokemusta hänestä?
Mitenkä sitä tää ihmis´elon kokemukset muokkaavatkaan meitin kokemuksia jotka kulkevat sitten lävitse elämämme mukana? Tiedostamati ja tiedostainkin.
Tiedostain siin suhteessa, ettäs sitä olemma esim. mie yrittänyt aina ko vaine olen tajunnut, nähnyt, ja ymmärtänyt, tehdä kaiken toisin kuin mitä itse oppia olemma saanut. Vaikkas näin yks´lahkeinen olenkin, niin siltikin ihan tiedostain ja muokaten kaikkea sitä mitä kuuluu lapsen ja isän väliin.
Yrittänyt olen puhua jälkipolvellein isästänsä aina positiiviesti, niin biologisille kuin puolisoin muksuillekin, vaikkas molemmat ovatkin eroperheitä, eromuksuina olemasa olon kokeneita. Olen yrittänyt olla mollaamati heitä ( isiä näiden perheidensä ) toisille, olen yrittänyt kehua heitä ja nähdä ne positiivariset puolet heistä. ( Aina ei niin helppoa, vasiten tuosta ekasta puolisoistain.... )
Yrittänyt olen muokata itseni saamaa perintöä, perimää, perintötietoutta, perittyjä tapaoja, uusiille urille. Positiivarisempaan suuntaan.
Jospa sitä tää ihmis´ elon kehitys tapahtuisi vaikkas vaine näin pikku hiljaa, vähän kerrallansa, sukupolvi sukupolveltansa? Kukin muokkaa, petraa, parantelee, sitä ja niitä perimiään huonoja kokemuksia, tapoja, tottumuksia, tyylejä, yms. aina hivenen enempi positiivarisempaan suuntaan. Pikkuisen.... pikkuisen...
Ja ilollain voinen kertoa, sanoa, ettäs sen mitä olemma saanut seurannut tuota miun jälkeistä sukupolvea, sen uusia isiä, äitejä, ja lapsia vasiten, niin onpahan vaine riemulla, ja ylpeydellä, sanottava et onpa muuten siemen itänyt. Ovat tavat muuttuneet paljon, tyylit kasvatuksissa, suhtaumisissa omiin ja vierahinkin lapsiin, muuttuneet paljon, paljon.... lot of.... positiivarisempaan suuntaan!
Se miten nyky -polvet kasvattavat lapsiaan, suhtautuvat lapsiinsa, ja siin sivussa puolisoihinkiin, on todella erilaista ja muuttunutta, verratessa siihen mitä aikoinaan itse koin ja sainen!
Jospa sitä jo joskus oltasiin siin vaiheessa et kaik´ olisi hyvin. Kaikki tiedostas, ettäs olemma me KAIKKI, vauvasta vaariin ja mummeroonkin asti, IHMISIÄ. Olemma tuntevia, ajattelevia, tasa-asrvoisia ihmisiä vaikkas vaine olemme aina jonkun tyttäriä ja poikia, lapsia "omia". Ihmisarvo meillä kaikilla on ja toivottavasti tulee olemaankin.
Syntyy paljon läheisempiä suhteita kuin mitä itsellin oli "onni" saada. Olisi hyväksyntää vanhemmalta lapseensa nähden. Olisi kannustusta kaikkeen mitä jälkeläisensä tekee ja saa aikaseksi ( tietty huonot teot, yms. ovat tuomittuja - niitä ei saa kenkään hyväksyä! Eivät edes vanhemmat. ).
Olisi rakkautta.
Kommentit