"Nukkumaan käydessä ajattelen:
Huomenna minä lämmitän saunan,
pidän itseäni hyvänä,
kävelytän, uitan, pesen,
kutsun itseni iltateella,
puhuttelen ystävällisesti ja ihaillen,
kehun: Sinä, pieni, urhea, nainen,
minä luotan sinuun."  - on Eeva Kilpi sanonut
... ja näihin sanoihin mie monesti olen luottanut ja luotan iellehenkin monesti muttas kun nytten vaine tuntuu ettäs eivät edes nämäkään sanat lohduta yksinäistä "Nyytiä".
Ei vaikkas kuinka sitä yrittäisi valaa uskoa itseensä. Vaik´ kuin pohtii että elämä nyt on tätä näin ja sil viisiin.
   Tiedän näin yssin assuissain ettäs olen sitä yssinäinen noin muutoinkin elämässäin. Sosialisuutta tietystikin on ollut, on olemasa ja tulee olemaan. Senkin tiedän ja tiedostan. Totta kait.
Se vaine ettäs aina kun on alkanut ahistaa "neljä seinää, lattia ja katto pään päällä" niin on voinut ottaa ja lähtiä tuulettumaan jonnehin. Istahtamaan toviksi johkin kaffioon, kauppaan ostoksille, niille pakollisille tahi pakottomille, ns. "ikkunaostoksille" vaine. Kuhan nyt jonnehin vaine.
   Nyt kun tuo sellainen on evätty "ulkonaliikkumiskiellon" turvin ( tai no, ei ole kieletty vielä muttas kehotettu on välttää turhia liikkumisia yleisillä paikoilla ) niin tuntuu ettäs sitä on kuin "olisi vanki oman maan"! Ei voi, ei saa, mennä kuljeksimaan ihmisten ilmoille ja edes näin nähdä ja tavata erinäisiä ihmisiä. Edes kasvotusten, nähden. Huomata ettäs on täällä vielä muitahin jotka stallade päällä tään Telluksemme! Nyt tätä mahdollisuutta ei enää ole - tahi ei siis saisi olla.
   Ainoat mahdollisuudet nytten toteuttaa tuota olisi menhä ulos jonnehin lenkille. Kävellen, käyskennellen, juosten taikkas vaikkas matellen, muttas joka tapauksessa ns. happimyrkytystä jollahin tapaa saaden. Jonnehin jossa et todennäköisesti törmäisi toisiin ihmisiin. Ei naamoja, ei kasvoja, ei siis ihmistä toista joka stallede kahden tassusen päällä. On kuin emme oliskaan samalla Telluksella toistemme kera. Olemme kuin rutto-tautisia olisimme toisillemme. "Kirerä mahd. kaukaa." "Älä astu reviilillein." "Pysy kaukana." Tää tällainen perin Suomalainen "hajurako" tulee ihan niin kuin käytännössä nyt toteen käymään. Eikää kukaan enää kummeksi sitä!

"Jos olisin Mörkö,
piiloutuisin sinun sänkysi alle.
Kuuntelisin hiljaista kursaustasi,
katselisin nukkuvia varpaitasi
ja hukuttaisin sinut märkiin Mörkö-pusuihini." - on taasen joku nuoruusaikani ns. känny-tekstiviesti skriivaus
... joka olisi niin paikallaan nyt kun ikävä tää tällainen raastaa toisen tykö.
   Se kun elää näin yssin. Se kun joku tahi jotkut sitten taasen elävät toistensa kera, enempi tahi vähempi. Joko parisuhteessa, parissa suhteessa, perheellisenä tahi muutoin jonkin sortin ryhmissä niin sehän on aivan jotahin muuta kuin tää tällainen yssin eläminen.
Sitä saapi silloin tällaisenakin "tautisena aikana" kun tähän "tautiin voi kuolla" ( vaikka niitä pusuja antain ja toisiaan "nuollen" kuten taanoin tänne vanhasen värssyn kirjasin ) olla kuiteskin toisen ihmisen, toisen tällä Telluksella stallustavaisen kera jotenkin olla tekemisissä, kun nyt sattuu asustamaan sen jonkusen kera SAMAN KATON ALLA noin niin kuin vakituiseen! Se on luvallista ( ja suotavaakin siinä tilassa ja tilanteessa ) olla sosiaalinen tuon jonkusen kera. On joku toinen siinä vierustalla jonka kera rupatella, hupatella ja jos niikseen tulee niin vaikkas intellä, väitellä, vaihtaa ajatuksiakin, puolin ja toisin. On joku jonka kera olla jopa ihokontaktissa, olla liki, pitää hyvänä!
   Voi ettäs mie olen kade kaikille TEILLE jotka tään tällaisen "ominaisuuden" omaatte ja saatte osaksenne! Mitenkä se onkaan mukavaista että on joku toinen siinä liki. Olkoon se suhde sitten vaikkas vanhempi ja lapsi. Kaksi aikuista. Eri ikäpolvet keskenään; isovanhempi, lapsen lapsi. Olkoon siinä soluasunnon asukkaat keskenänsä. Olkoon siin - no, ketä vaine muttas että siinä on nyt joku toinenkin kuin vaine mie ja nää miun "lattia, katto ja neljä seinää". Silloin siinä saapi ainaskin jotenhin "hoitaa" tätä kauhiaa sosiaallisuuden akipuuta jota yssin eläin kokee ja vasiten nytten kun nää omat seinät yhä edelleen vaine toisiansa lähenevät ja isse tuntee jäävänsä niiden keskelle nalkkiin aivan auttamati!
   Ei, eivät voi tulla kylään tyköni miun ERI KATON alla asustavaiset muoskain omat. Ei vanhempanikaan - yssin eläjäinen hänkin. Eivät Ystäväiseni, Hyvät, Rakkahat, vaik kuin nyt olisi aikaa puolin ja toisin olevaista; kun ei muutoinkaan "mihkään pääse" harrastamaan, kulkemaan, olemaan... niin edes ystävän tykö?
Eikää voi Rakkaanikaan, Kultain miun, tulla tyköin kun hänkin nyt sattuvi asustamaan aivan toisen kattosen alla kuin mitä mie! Ei voi, ei saa, vaikkas kuin tekisikin mielein miun "hukuttaa" hänet "märkiin Mörkö-pusuihini miun...