Elämäni eka kerran laittelen talvikenkijä yksin pois, kesäksi varastoon. Siinä on laiteltavana vain omani kengät. Ei muiden. Ei edes sinun. Ei kahden ihmisen kengät kuten tähän asti. Tuntuu orvolle ja aika hassulle. Niitä on nyt tosi vähän. Oli aikoja, oli vuosia, kun laittelin keväisin (ja syksyisin tietty kesäkengät talveksi pois) ns. sen kymmenet kengät pois. Putsasin ensin kaikki ja sitten laittelin ne pois odottamaan uutta syksyä ja talvea. Siitä ne ovat vähenneet niin ettei viime syksyllä enää ollut kuin meidän kahden kengät. Nyt ei sitten enää sinunkaan kenkiä. Vain miunun muutavat orpo-poloset.

   Kevät tulee ja meidän kahden reissut on nyt reissuttu. Kummasti kuitenkin tää kevät saa mielen taipumaan suuntaan että kohta, kohta lähdetään. Mihinkä mennään? Toi valostuva auringon kajo saa ajattelemaan että olisipa kiva mennä nyt sinne tai tänne. Lähettäskö vaikka mökille saunan lämmitykseen jos ei muuta keksitä? Tai huomaan suunnittelevani että missä reissattaisiin kesällä? Olisiko ne Lofootit nyt jo vuorossa?

23.-27.7.2008.Vaasa-Kokkola%20%2834%29-n

Vai Hanko ja sen tuuliset rannat auringon valossa ja lämmössä? Minne haluaisit? Tyly todellisuus iskee vastaan - mene yksinäsi, jos haluat! Sinä et ole siinä vierellä.

   Iltaisin varustan edelleen kännykkäni tuohon vierelleni sängyn seutuville. Havahdun ajatuksiin että muksuni ovatkin jo niin isot että tuskin he yön aikaan minulle soittavat (jos ei sitten tule jokin oikeen iso hätä ja pakko!). No, miksi sitten näin, miksi känny vierelläin? Seuraavaksi tulee mieleen että jos sinä vaikka laitat hyvän yön toivotuksen - kuten meillä on ollut tapana aina kun ei olla samassa paikassa, vieretysten yötä: "Ytä, Kultsi." "Ytä, Tupsuleuka." Sitten tajuankin että  herää pahvi! Eihän se ole enää mahdollista! Et sinä enää toivottele öitä, enkä minäkään. Olen yksin. Känny turhaan vierellä. (Jos ei oteta lukuun sitä että aamuyön tunteina kun havahdun unistani hereille niin voin tarkistaa siitä kellonajan - missä vaiheessa yötä nyt mennään...)

   Tämä talvi on ollut kummajainen Luojan luomin luonnon ihmein. Todella vähä luminen, säätilat ovat olleet leudot muutamia kovempia pakkasjaksoja lukuunottamatta. Syksyllä sinun siirrettyä paremmille maille, tuskastelin talven tuloa. Tuskastelin että kohta lunta on niin että tupaan tulee - entiseen malliin. Kuinka mie huonoilla voimilla ja käsillä saan kolattua koko pihan maan? Kuinka saan pidettyä sen auki? Mitenkäs sitten kun katolle tulee lunta ns. metri tolkulla ja miun pitää sitä mennä sinne vajuuttamaan vähemmäksi? Kuinka mie kolaan ja työntelen kevään peltikaton pinnasta, lumikerroksen pohjasta, sulattamia ja katolta alas tipahtaneita lumia (jotka hyvässä lykyssä yöpakkaset ovat kerenneet yön aikaan jäädyttää ja kovettaa, pihanmaahan, räystään alle, kiinni) pois ovien edestä? Kaikki tälläinen mahdottomuus, mutta pakollinen tehtävä, tuli silloin mieleeni. Mutta kuis onkaan käynyt? Luoja on joko seonnut, ajatellut toisin tai... jotain kummaalista on joka tapauksessa tapahtunut.

Lahtela-tilan%20ranta%20Martikkalan%20ri

Lunta on ollut todella vähän. Ei ole näin kevään tullen, (tai talvellakaan ei ollut), räystään alla ikkunan alareunaan ulottuvaa lumivallia. Ei ole tarvinnut katolta puotella lumia. Ei ole lunta missään - jos ei oteta tätä nyt maaliskuussa tullutta "takatalvea" lukuun... Helpolla olen päässyt.

Huomaan havahtuvani aika ajoin ajatukseen että nappaampa valokuvan tuosta ja tuosta lumettomuuden ihmeestä. Tai ajattelen että kylläpä hämmästyt kun kerron sinulle tästä lumettomuuden ihmeestä. On kuin odottaisin että kohta tulet kotiin - ja pääsen kertomaan sinulle nämä kaikki. Kunneka havahdun että et tule. Metrit multaa, ja tätä lumetonta lunta, päälläsi. Voi kumpa sinulla olisi siellä, missä nyt olet, hyvä olla.

Tiedän - järki sanoo että siellä mullan alla, maan povessa sinä olet. Siellä ruumiisi mätänee, haprastuu ja maatuu. Silti ajattelen että voi kumpa sinulla olisi siellä lämmintä olla - on tuo talvi sen verta kylmä. Voisin jopa kuvitella sinne sinulle lukulampun vierellesi, mukavan nojatuolin olla istut ja jonkun hyvän kirjan käsiisi. Siellä sinä istut ja luet jotain... Eli sieluni ja henkeni kuvittelee ettet sinä siellä mullan alla ole. Olet jossain paremmassa paikassa. Tai ainakin henkesi ja mielesi ovat - josko ruumiisi on arkussasi ja maatuu. Sinulla on varmaan nyt hyvä olla. Ei paina maalliset murheet, ei rasitu polla. Sinulla on hyvä olla. Vihdoinkin.

2013.9.28.%20Maunon%20hautajaiset%20%288