Jälkikirjoituksena jälkeen "kotiin" paluun.

   Aamunen jo ajat sitten auennut, tapahtui kuuden maissa itselläni. Toiset kävin hereille pukkimassa tuntista myöhemmin.
Aikas sujuvan sutjakkaan me saatihin kaikkinensa kimpsut-kampsut kasahan, siivottua jälkemme ja Hepo Hopia kaikella kamallamme täyteen lastattua. Aivan täyteen vaikkei nyt mitään uutta lisää sinne ängettykään menoomme verraten.
Yhdeksän-lautalle me oltiin salmen ylitsen menossa ja sitä tietä sitten sujuvasti, todella vähäisessä liikenteessä, pinkaistiin yhtäkyytiä kotikonnuillemme. Ei siin mennyt nyt ko sen nelisen tunteroista. Toki tiedän et jos ajaelisi viel hivenen nopsempaan, silleen lakia ja rajoituksia rikkoen, niin kyl tyon pätkäsen kolmeenkin ajaa...




   Nyt tapahtui Luodonseljän ylitys isommalla lautalla. Ei ole miul muistissa et olenko sattunut koskaan liikkumaan sellaiseen aikaan et olisin tällä tään -selän ylittänyt. Nyt ylitettiin!




   Koti....




   Valkiat vaahtopäät, nuo meren kynnön viilujen harjanteet.











   "Kotipuu." aivan tyhjänä oli - kuten sydämeni miun...




   Koti ja juuri kieretty Kotipuu.




   "Vapaus."


   Kirjaan tätä todellakin jälkikäteen ja sen mitä muistiini jäi. Ei paljoa varmaankaan vaikkas sen tsiljoona ajatusta varmana tuolla matkoillain olikin ja seilasi kuin myrskyssä merenkäynillä lainehet. Sen miljoona-tsiljoonaa ajatusta.
   Mennessä jo, ja vasiten sit tänne asuinsijoille palatessain ajattelin et tällä hetkellä miulla ei ole mitään sovittua, ei mitään pysyväksi tarkoitettua, mutta siltikin jäi ikävä taaksein mennessäin tuonne... Tullessa sitten sitä toivossa suuressa oli, että jos jotakin nyt kuitenkin...miullehin?
Jännä miten sitä jo muutamankin kerran jälkeen tunteensa asettaa aloilleen ja toisen mieleensä?
   Aina on yhtä riemullista, iloista, tunteellista vuotosta kussa tuonne on tiedossa meno, kun pakkailen, kune menen sinne - yhä edelleen.
Aina on yhtä haikiaa jättää hyvästit paikalle tuolle, Luovolle. Aina on kuin koti sinne jäisi ja miun "Maailmalle Avaralle" sieltä lähdettävä olisi; koti jää sinne.
Sillä eikös sitä sanotakkin: "Koti on siellä, missä sydän on."?
Eikä "sydämellä" tarkoiteta mitään toista henkilöä - vaikkas kyl se joskus sitäkin on ja merkitsee... vaan sitä TUNNETTA jonka ihminen kokee josain paikkaa ollessansa. Sitä tunnetta kun tuntee et on tullut kotiin, täsä se on - miun paikka.
   Mietin aikoja menneitä kun Georgen kera tuolla käytiin ja oltiin, monestikin. Mietin kaikkia niitä tuttuja, tutuksi tulleita, paikkoja ja ihmisiäkin. Mietin, voi miten ikävöinkäänkään kesämme viimeisen uintiretkiämme tuolla! Se kesän lämpö ( kuten nytkin nuo muutamat päivät tuolla ollessamme ), ne kakden kesken uimiset, ne tunteet; me.
Ne hetket kun toinen soitti että tule, nyt on sattunut vakavia; ambulanssi kävi ystävän tykönä. Kun toinen otti mukaan saunareissuille, kun ystäviensä tyköinä reissattiin, käytiin, iltaa istuttiin, päiviä vietettiin, öitä nukuttiin, jne..
Nyt ne kaik mennyttä ovat. Muistot vain nämä surulliset, lämpimät, kaihoisat, jäljelle jääneet vaine ovat. Toivon niistä irti pääseväin vielä joskus.
"Kerranhan se vain kirpasee" - niinpä. Toivon, että ensi kerralla on jo helpompi mennä, olla, ja kokea jotahin uutta. Luoda omia, uusia muistoja ihania. Sillä taatustihan mie tulen tuonne iellehen menemään jos vain ei Matti Kukkarooni asetu aloillensa pysyvään?!
   Katselin mie jo reissumme jälkeen taasen sieltä myytäviä asuntoja ja mökkejäkin... Ei ihan muttas melkein jo.
   Valokuvasin reissullain tällä jälleen, ja osasen jo luovutin myös muillehin niistä. Kaikille heille joille lupasinkin niitä lähettäväin sähköisesti kussa kotio tulen.
Ihanaa on antaa toisillekin niitä mitä itse kuvaan. Tosin olisihan se kiva tehdä leipäin eteen tätä tällaista, siis saada niistä jotahin maksuakin, muttas ei se silloin tuntuisi samalta ja eihän kukaan niistä varmasti mitään maksaisikaan...
Muttas nyt on ( juuri tänään löin lukkoon ) sovittuna Luovolla kahteen eri paikkaan, kahtena eri aikana, valokuvanäyttelyni miun! Haa! Ne ovat sit ensivuonna kevään korvalla ja kesällä. Muttas ovat kuitenkin. Jee! Hyvä mie!
( Nyt on tuolla Lapinlahden kansallismaisemissa yksi näyttely tään kesän ja syssyllä sit laittelen samaisen pitäjän kirjastoonkin toisen näyttelyn! )
   Funtsin: mie "opin" tään Luovon jolta-kulta ja rakkahaksi se onkin miulle tullut. Sankkevan rakkahaksi.
Nytten olen toisen polven kera tehnyt jo muutamiakin reissuja tuonne. Sen verta et tietävät mitä eri vuodenajat ovat tuolla, ja mitä siellä kaikkinensa on - siltä osin kuin itse sitä tunnen siis.
JA sit tään kerran jälkeen sai osa ensimmäisestä polvestain miun kokea kaik  sen myöskin. Sen mitä itse heitä osaan lukia, mitä heitä ymmärrän - ei tule olemaan viimeinen kerta heillekkään tuo.
Tuttavat, ystävät, kyselevät et mikä siellä vetää tykönsä?
Enhän mie heille voi kertoa et kun sitä aikoineen joku miut sinne veti... en. "Jokainen löytää sieltä omansa miksi mennä." "Jokainen tietää et tykkääkö vai eikö tykkää." "Joillekkin se on SE paikka, ja joillehin "tusinatavaraa"." Jne., ovat olleet puheeni miun.
Pohdin itsekkin noin muutoin et mikä siinä on.... mikä vetää verta tuonne yhä vaik toista ei enää ole? Mikä se onkaan se Luovon-tenho, Luovon-lumo? Mikä puhuttaa minua?
Enkä mie osaa sitä kertoa sen kummemmin kuin ennenkin: se MERI! Se on vain erilainen kuin tuolal muualla kulkeissain on ollut, vaikkakin on samaa merta lävitse Pohjanlahden-Perämeren. Ne maastot kera hiekkaisten dyyniensä. Ne puustot, metsät, rannan sannat ja suotkin - sen mitä sivunnut niitä olen... Meri kun on miulle se pääasia aina tuolla ollessin. Eli onko se luonto ja meri, meri ja luonto? En tiedä ( vaik juuri vasta yhdelle lapselle äitinsä kera juteltiin et "En tiedä."; ei ole mikään vastaus. ).
   Jos pankki luottas lainaa... jos olisi pääomaa... jos olisi tervehenkinen asumus... jos olisi työpaikkaa tuolta... jos olisi miussa vielä virtaa... tuonnehan mie menisin. Sinne miun jälkipolvein tulisi. Joko käymään tykönäin tahi tiedä vaikka asumaankin?

   Ensi kertaa jääden vuottamaan; Mummeli Humisevanharjun.