Kävin eilen lenkillä pitkästä pitkästä aikaa. Siinä kemujen valmistelujen lomassa... Lenkillä ollessa sitä ajatukset virtaa kuin taakse jäävät kilometrit. Siinä kerkii tuumailla itsekseen asiasta ja toisestakin sitä ja tätä.

Eilen kiersin noin 5km. Osan juosten, osan kävellen. Kummasti ei juoksu kulje ihan tuosta vain kun on väliä siitä että on viimeksi käynyt lenkillä. Vai ajattelenko vain näin? Onko asia tod. näin? Mutta tuntuu että itelläni (en tiedä kuin muilla on) ei keuhkot anna periksi. Happi loppuu (ja pierettää: hah, hah <- toi oli vitsi!). On kuin en saisi ilmaa... kuin happi ei menis ihan perille keuhkoihin. En rohise, ei ahista mut ei vain jaksa haukkoo lisää happee sisälle.

Mietin että kun tavoitteena on esim.5km ni on kuin siinä viimosilla kilometreillä alkaisi vasta juoksu kulkea - saan happea. Lenkki maistuu. Jos taasen esim.9km niin takana pitää olla jo vähintään toi 5km kunne alkaa happi menee sisälle. Mutta pieni "kuje" on siin että 3km lenkillä joko happi kulkee viimosilla metreillä tahi ei ollenkaan. Miksi näin?

2014.9.13.%20J%C3%A4rven%20ymp%C3%A4ri%2

   5km lenkkini varrella on näin ihania maisemia...

Nää lenkkini ovat täällä assuissain olleet 3km, 5km, 9km, 10km, 11km, tai 13km. Joskus "vain kävellen" toteutettuna näitä yhdistellen jotain vajaa 20km. Nämä kilometrit on siksi olleet nämä kun en tykkää kulkee samaa reittiä ees taas. Joten ain lähden sellaiselle reitille joka kiertää jonkin lenkin. Kuljen siis ain etiäpäin: ensin poies kotoa sitten kotia kohen. Kiertäin kylämme jotain kautta. Tai sitten maaseutua... jonkin kylämme syrjemmistä kolkista, osista. Vaihtuvat maisemat ja ajatusten aiheet kivasti. Ja kun näin keskustassa asun (vaik ain puhunkin "korvesta") niin siten pääsen ain tuolla syrjemmässä käydessäni näkemään et hei mis mennään? Mitä nyt tehdään vuoden kierrossa maatiloilla? "Ai, nyt on jo kolmas rehun teko." "Nyt on muuttolinnut jo ´Laurilta laumaan`." Tai vastaavasti keväällä, kesällä omansa asiat. Omat vaiheet näkyy.

Itse mietin ain myös sitä kuin pitkiä lenkkejä tekevät muut "lenkkeilijät"? Tällaset ns.ei vakavasti, päivittäin, ja jotain tavotetta kohti menevät? (Hei, sanokaa kuin pitkiä tahi lyhyviä teette?) Sillä esim.eilen kun oli kemut ja juttelin yhden naapurini kera joka on noin 30-tienoolla iältään, niin kävi ilmi että hän oli tehnyt eilen ns.vakio lenkkinsä: 3km. Haloo! Ja mie kun luulin että hän kun ain lähtee tuosta naapuristani lenkkitamineet yllään niin hän vetäsee vähintään jonkun kymppi-kilometrisen! Vähintään! Käy kuntosalilla, jne. Joten luulin että näin. Olenko luulossain vain?

Miten asiat ovat? En ole koskaan jutellut tahi kysellyt naapureiltani jotka tiedän lenkkeilevän, et mitä he heittävät? Olen vaine kadehtien ain kattonut akkunastain että taas joku menee! Kui paljon hän juoksee? Ja enhän tuota tiijä et juoksevatko he koko lenkkinsä - vai kävelevät kokonaan - vai sekä että? Arvotukseksi saa myös jäädäkkin koko homma. Mitäpä se miulle kuulluu (tai kellekkään muulekkaan) mitä he kuntoilevat, tahi eivät kuntoile?

   Mutta se tästä. Eilen valkeni miulle siellä matkaa tehdessäin että on se oikiasti hyvä että sain tään majani matalan myytyä vasta nyt. En esim.viimo syksynä. Nimittäin olen tässä vu´uen aikana saanut käydä tään ensimmäisen vuoden puolisoni pois menon jälkeen kokonaan läpi tässä, kotona. Paikalla missä elimme yhdessä. Mis kaik muistot ovat. Kaik vuodenajat sain/olen saanut käyvä läpi. Kaikki juuri ne tietyt muistot, hetket... juuri ne tietyt valot (ja varjot - joist ain juttelen ainakin valokuvauksessa... ja näytän elävän muutenkin noiden Luojan luomien valojen mukaan: tunnustellen niitä, kattoin maailmaa niiden läpi peilaten).

Olen saanut siis surra ja muistella ajan kera. Eikä siten et asusin muualla ja sitten muistelisin (tai yrittäsin muistella) että oli sitä, oli tätä. "Miltähän se tuntu, tahi näytti?" Nyt saan... tai siis voin ajatella kaikkea aivan toiselta kantilta. Olen käynyt kaiken läpi muistellen ja samalla luoden "oman mallini". Tavan ja tyylin mitä elämäni on yksin eläen. Mitä teen tai miten teen? Olen päässyt tavallaan "paikkaamaan" elämääni. En oikein kyl tiedä onko toi oikee sana tähän mutta en osaa oikein muutenkaan tätä kertoo.

Koti%20%286%29-normal.jpg

Olen elänyt tässä majassani matalassa nyt puolet elämäni ajasta. Joten olen tässä samalla saanut hyvästellä ajan kera tämän kotini. Olen oppinut hyväksymään että elämä muuttuu tässäkin suhteessa ja muutto on edessä. Tää kaikki jää taakseni. Tää paikka, nämä ihku-ihanat naapurini-miun. Kaikki, koko tienoo, koko kylä. Olisi varmaan kurjempaa ja satuttavampaa jos olisinkin "joutunut" ja viime syksynä "yks-kaks" lähtemään, muuttamaan tästä. Järkytys, itku ja huutohan siitä ois seurannut ihan het´ sillään. Nyt olen pikku hiljaa muutellut ajatuksiani lähön suuntaan ja olen oppinut hyväksymään tään kaiken. Huomaan tässä samalla että on näköjään aivan päivän selvää mist tyttäreni-miun on perinnyt autisminsa? No, miulta tietty! Autistinenhan (kuten tyttärenikin) vastustaa kaikkee muutosta. Hänelle on kaikki muuttuva ja uusi kauhistusta. Ja niihin hyväksyminen on vaikiaa. Kaikkeen tällaseen täytyy varata heille pitkä, pitkä aika - sitten se voi kenties onnistua ilman millastakaan reaktiota (ainakin päälle päin näkyvää reaktiota - toinen juttu on se sitten mitä he tuntevat sitten sisällänsä...). Aivan kuin miekin!! Olenko autistinen?