"Sydämeni löi haljetakseen,

kun se tapahtui.

Hehkuin punaisena vartalosi painon alla

ja toivoin,

ettet lopettaisi vielä.

Odotin että puristaisit minut rintaasi vasten,

mutta katsoit vain ihanan sinisillä silmilläsi

ja sanoit:

- sori, taisin astua varpaillesi."

 

   Sovimme päivänä muutamana tässä että tulet käymään luonani. Et tosin miun tähteni vaan sen masinan taatta joka mukaasi tänään lähti... Viestittelimme puolin - toisin, ja soititkin muutaman kerran. Voi kumpa ne soitot olisivat olleetkin tähteni eikä sen kylmä pintaisen masinan.

Odotin tätä tapahtuvaksi. Odotin ja odotin. Hyvä etten tunteja laskenut. Saisinhan siut eka kerran kotiini - mie Pöhkö-Kustaa.

Saapuvi aamu päivän tään: aamu "suuren päivän". Valmistuin kuin parhaimpiinkin treffeihin vaikkakin tiesin et saavut kera toisen ihmisen kun et yksin hommastasi muuten selviäisi. Uskomus miulla oli että tulette aamutuimaan, aamupäivästä. Kello kävi tunnin ja kiersi toisen sekä kolmannenkin. Tunteja en laskenut mutta sitten huomasin et jo puolipäivä lähestyy. Kymmenen meni ohi, yksitoista myös. Ei kuulu ei näy hakumiehiä. Missä viivytte?

Soitit. Tulemme kohta... Arvaa oliko mieliala mitä siinä vaiheessa? Vasite kun viimotteeksi muistelen siun puhuneen kymmenettä käyven saapuvanne... Tuntui että jos olisit ollut yksin niin olisin antanut tulla täyslaitasella tai himpun yli senkin! Jeeru et suututti! Etenkin kun tiesit että miulla oli kiirus lapsenlikaksi menoon.

Tein laskelmat sukkelaan ja sovimme muoskain kera että pikkulikat tulevat miun tyköni - enkä mie heille. Näin on helpompi kaikin puolin tässä vaiheessa päivää.

Saavuitte. Olisitpa ollut yksin! Olisin heittäytynyt kaulaasi, syliisi! Mut ei, ei ollut mahdollista haaveeni tää. Rupateltiin, seurusteltiin. Juteltiin sivistyneesti niitä-näitä. Ihan asiaa siis. Kuikkailitte Majani Mahtavaisen läpikotaisin. Ihan kivan arvosanan taisi tämä Majani siultai saaha. Vai mitä? Sen pistin silmääni et kuikkasit jopa "Hoteli helpotukseen" jonka moni automaattisesti jättää katsomati kun tutustuu kenen tahansa uuteen kotiin. Eli kysynkin nyt täs et miksi? Miksi katsoit sinne?

Unohtui siulta myssykkä-pyssykkä sisälle kun masinan kannoitte ulos. Kipaisit sen ennen lähtöänne hakemaan. Ojensin sen käteesi. "Heippa." "Moi." Ei halausta, ei rutistusta. Olemmeko vain tuttavia enää? Olemmeko tulleet tähän: "Sori, taisin astua varpaillesi."?