Pesiäinen oli ja meni. Ihanhan tuo hyvin meni. Ei siinä mitä. Sukua kasassa pienen tyttösen synttäreillä, tyttäriäin miun yökylässä tykönäin.... Nyt sitten tiistai ja arki. Arki joka palajaa "kylmänä" ja totuutta mukanaan tuoden.

   On se vaine kumma kun näin ehtoon saadessa mieli palajaa ja halajaa ihan muuta kuin mitä sitä päivän aikaan miettii ja tauhuaa.

Nytkin päivä upposi sutjakkaan ja sujuvaan kukkiain suihkussa käyttäin, akkunoita kaihtimineen pesten ja sit kaiken sen takaisin laittain. Verhoineen kaikkineen. Ei tarvinnut päiväsyönnä miettiä jotta mitähän tekisin. Tunnit vain loppuvat kesken. No, jos sitä huomenissa jatkaisin. Odottavat nimittäin suihkutetut kukkaset tuossa lattialla akkunalle pääsyään ja akkuna tuo pesijäänsä tomeraa. Kun nyt ei antas sitä vähän isomman sorttista myräkkää mitä huomiseksi säätiedotuksissa luppailee... saisin noi viimoset lasit pestyä. Voi kumpa saisin. Sit joutusin jo toisiin hommiin: takatonttini kukkapenkissä kukkaset jo päätänsä nostelevat kohti kevättä.... sinne pitäs joutua.

Mutta nyt ehtoolla, nyt ajatukset ovat taasen ne jotka ajan vievät.  Mietin edelleen miksi? Ja samaan syssyyn mietin et olenko juuttunut tähän? Olenko läheisriippuvainan? Olenko "tapojeni orja", siis silleen et juutun yhteen kiinni vaik irti päästä pitää?
Vai onko kysymys siitä että immeinen nyt vaine on tehty silleen et yksin ei osaa olla? Vai olenko mie sellainen, eivät kaikki?

Kuin sitä haluais et olisi joku tossa kanssani. Istuisi iltaa, juttelisi ja keskustelisi.  Olis toinen samanmoinen hupakko joka hupattas. Ja viel paree suikkais pususen silloin tahi tällöin - kuin myös ottaisi niitä vastaan. Tiijä vaik ehtoon tummuissa, yön saapuissa sit vällytkit tuuletettais. Olisihan se kiva peuhata välleen...

Onko siis väärin että kaipuu iskee? Onko väärin et halajan sitä mitä miul ei oo? Tahi halajan ielleen sitä mitä en voi saada?