...ja tapahtui ( näin kun ajankohtaista juurikin tänä pänä on ) tänään 25 vuotta sitten ns. kauheita. Kaikki me tämän varmaan tiedämmekin, vasiten nyt kun sitä jokahisesta "tuutista" toitotetaan taasen näin neljännes-vuosisatasen tullessa tästä tapahtumasta kuluneeksi.
Estonia upposi silloin -  mennä yön aikana meren syviin, tummiin aaltoihin, vieden mukanaan monen ihmisen elämänhengen ja ruumiin.
   25 vuotta sitten olimma mie tänä aamuna juuri herännyt ja kuuntelin silloisellaa lasten tutkimusosaston käytävällä kuinka siellä televisiosta ja radiosta "kaikui" tietoa tästä tapahtumasta. Muistan sen syssyisen aamun tunnelman, muistan sen misä kohtaa käytävää tuota seisoin. Muistan sen hyvin sillä se oli sen verta kauhea tapahtuma silloin - ja vielä nytkin, tietenkin.
Muttas aina näin jälkikätehen, aikainkin kuluttua, kuitenkin "kategoroin" sen isse, ja muistan sen "parhaiten" "yhteydestä", siitä että juurikin silloin olimma tyttärein 24/7 kera tuolla tietyllä osastolla viikon mittaisella tutkimusjaksolla ( hän viellä tuolla hetkellä ollen huoneessaan nukkumassa ) että mikä hänellä on kun ei ihan kaik´ ole kohdillaan? Puhe on viivästynyt, toiminnat takkuaa, eikä kaikistellen "lanttukaan" taida "leikata" ihan kuten pitäisi?
Ja tämän osastojakson viimeisenä päivänä sitten saatiinkin diagnoosi et misä mennään, mikä takkuaa, mitä pitäisi tehdä.
Muistan sen kuinka silloin tulokset nuo saatuamme en ns. reagoinut mm. itkien vaan ihan ekat ajatukset, ja hätäni olivat mielessäin että hän ei sitten "pääse" kouluun normaaliin. Ei perusta perhettä; ei saa lapsia.
Itku, se tuli sitten myöhemmin kun soitin eräälle ystävällein-tärkiälle sieltä osaston puhelinkopista. Silloin tuli konkreettisesti, ihan siis "fyysisesti", kaik tällainen hänen "saavuttamattomuutensa" mieleeni ja - se itku.
   Tytär tää oli silloin 3-vuotias, mie 25-vuotias kun sain hänet!