Aikanaa joko luonto siementää yksinänsä pienten pörriäisten avulla taimenta alulle tai sitten ihminen isolla kourallansa sitä aikansa koulii jossakin puutarhassa ruukusta toiseen toivoen sen varttuvan isommaksi ja tanakaksi taimeneksi.

   Aikansa siellä tarhurin taitavissa käsissä mesottuaan taimen myydään tulevalle puun omistajalle - metsänhoitajalle, taimena tai taimipaakkuna oikeammin. Vuoteisena, kahtena tai kait isompanakin.

   Tämä immokas ja reipas tulevan metsänsä omistaja, metsämaanhoitaja, innosta ja ilosta puhkuen sitten kevään helakkana, kuulaana, päivänä päättää lykkiä ostamansa pienen terhakkaan taimenens maanpoveen.

   Taimen varttuessa metsänsä omistaja (tässä vaiheessa kylläkin aukkonsa omistaja pikemminkin - siitä sitten aikanaan kasvaa sankka, synkeä, tuuhea metsä - tietenkin) käy vähintään kerta vuoteen sitä taintaan katselemassa, kiertelemäsää ja kaartelemassa. Nätisti heinimisveitsellään heinän alut ja muut "roskakasvit" alkavan puunsa ympäriltä poistaen.
   Puu varttuu, terhakaksi kasvaa. Vuodet kuluu ja aika kasvattaa.

   Maanomistaja, anteeksi, metsänsä omistaja jo tässä vaiheessa... tekee harvennukset taimikossaan. Jos onni suosii on tämä meidän pieni taimemme onnekas ja häntä EI kaadeta pois, ei harvenneta. Mutta snif; hän saa sen sijaan heittää hyvästit vieruskumppanilleen, siskolleen tai veljelleen, joka tapauksessa tutulleensa siinä vierellään: taimikko harvenee.

17.-22.5.2012.%20Kumpulassa.%20%2826%29- 

   Aikojen saatossa on tullut päätehakkuun aika. Tyly kohtalo käy läpi sankan, sakian metsän. Mutta ei auta. Kasvava Suomen teollisuus (hah, kasvava tosiaan <- kirjoittajan kommentti) tarvitsee paperiinsa, talouteensa selluloosaa, vientiinsä kapasiteettia ja talouteensa rahaa. Ja metsälleen näin hyvästi jättävä metsänomistaja, puun istuttajan pojanpoika tai -tyttönen aikaimmeisenä, kaipaa kukkaroonsa täytettä, pankkitiliinsä lihottajaa. Ei muuta kuin mettää nurin ja sillä sipuli!

   Puuhan kiertää. Osansa saa sahateollisuus, osansa se paperiteollisuus ja osansa joku muu. Mutta saahan se metsänomistajakin. Hän saa sitä rahaa mutta saa hän jotain muutakin. Hän saa polttopuuta! Jee, huutaa ja hihkuu omistaja - naapuri kateellisena kattoo omakoti-asutusalueella kun naapuri se vain aina kuskaa, vetää ja vääntää peräkärryllänsä uutaa polttopuuta tontillensa. Voi, voi tuumaa tämä naapuri.
   Tässä vaiheessa "meidän" puu-parka on jo koulittu sieltä metsästä joko vanhan perinteen mukaan sahalla kaadettuna, propsipinoon laitettuna ja sieltä jollain ihmeen kyyvillä johkin puulaaniin. Sieltä sitten omistajan kyydissä tontillensa. Tai vastaavasti joku suuri ja mahtava mettäkone on pinonut kaikki metsän puut kuin halvat tulitikut ainai poikki ja pinoon suurella kourallansa suureen kyytiinsä, ja sitten kulettaa hyttyyttänyt ne sinne puulaaniin. Josta sitten omistajansa...
   No, kun omistaja sitten rankapuunsa hiellä ja tuskalla on vääntänyt kyytiinsä helteisenä heinäkuun päiväna laanistansa ja kulettaa kittuuttanut pieniä, mutkasia mettäpolkuja pitkin isommille teille ja omaan pihaansa alkaa tämä omistaja säälimättä pahoin piellä ja raadella puutamme. Puu voihkii ja vänisee kohtaloaan. Saa se kuitenkin onneksensa laitettua hikiselle ja immokkaalle polttopuuklapin tekijälle himpun vastahankaankin uumeniinsa kätkemänsä hirvenmetsästäjän haulin karahtaessa sahurinsa terään laittaen sahan ketjun uusiin puihin...
Näinpä sahuri sitten viilaa ketjut uuteen terään tai vaihtaa ketjun kokonaan uuteen, uljaaseen versioon. Hän viskelee klapit kasaan ja tuumaa jo olevankin tupakkatauko ajan. Tai no, eihän nykyään saa tupakasta edes puhua saati polttaa - eli kahvikupposen aika siis.

  Kupposet kumottuaan ja monen monta muuta puuhaa tässä välissä hoidettuaan, päivien vieriessä ja kuukausien vaihtuessa on puumme omistaja (puhutaan nyt jo polttopuun omistajasta) kerennyt peitellä puunsa kesän sateilta. Mutta annas olla. Kun syksy saa ja minä en... on polttopuun omistaja havahtunut karseaan todellisuuteen ja havahtunut että hertti-leijaa ne puut! Hän ottaa työnsä ohessa itselleen karsean urakan ja aloittaa hikisen mutta ah, niin palkitsevan homman. Hän aloitaa "haban" kasvatuksen: nyt polttopuut klapeiksi ja äkkiä. Talven edestä pinoon tuulettumaa ja kuivumaan.

  Tämän jälkeen vaihtuvi taasen vuoden ajat ja vuodetkin. Saapuu uusi syksy ja polttopuullemme tulee maiseman vaihdoksen aika. Voi puuparkaa - hänhän pääsee näköjään elämänsä aikana reissaamaan "sen miljoonasta paikasta" aina uuteen ja uuteen paikkaan. Ei muuta kuin postileimaa persuuksiin ja menoksi.... sanoi entine postinjakaja.
Polttopuiden omistaja aloittaa puidensa siirron talven kynsistä suojaisaan liiteriinsä. Tai suojaisaan ja suojaisaan. Onhan siinä lautaa nimeksi ympärillä, tuuli vetää ja ujeltaa nurkista läpi sen minkä ehtii mutta omistajansa mielestä sehän on liiteri kuitenkin. Kyllä siinä polttopuiden kehtaa olla-öllötellä tuleva talvisyön, katon alla itteään kuivatella..

  Taasen vaihtuu elon vaiheet. Kiirivät vuodet ja aika. Tai siis todellisuudessa hät hätää yksi vuosi. On meinaan polttopuiden omistajalla himpun kiirus. Laiskotteli yhden vuoden välissä eikä "viitsinyt" olla siellä metässään roudaamassa uusia rankoja, sahata niitä pätkiin, pilkkoa klapeiksi... joten nyt puut saavat kyllä olla jo KUIVIA! Hän tarvitsee niitä NYT. Tupa tarvitsee tulen tekijää, kamarin kamina kuumottajaa ja kullannuput pirtissä pienten varpeidensa alla lämmintä lattiasiltaa.
   Joten nyt polttopuumme, sen meidän rakkaan puuntaimenemme, kohtalo sinetöidään yhtenä herran-ties-vuonna-minä. Mutta joka tapauksessa yhtenä monista sateisista syksyistämme, tuulen tuivertaessa tanhuviamme, kierellessä tupiemme nurkkia, ulvoessa ja vaikertaessa pihojemme puissa.
   Tämä uurastaja, tämä omalla hiellään ja verellään polttopuunsa tehnyt perheen pää, raaka klapimme pätkijä, onnellinen puuliiterin omistaja kantaa klapinsa kauniissa, suvussaan perintönä kiertäneessä puunkantokorissansa puita sisään pirttiinsä, sievään somaan ja - murhaa puuntaimenemme!  Hän nimittäin ottaa ja rumauttaa sylistänsä oivan klapipinkkansa tupansa leivinuunin etehen lattialle ja alkaa mättämään klapi-parkojansa suuren suureen leivinuunin ammollansa olevaan kitaan. Ah, kuinka se lämmittääkään paatunutta ja Suomen karskissa, syksyisessä metsässään raatanutta puunhakkaajaa. Oikein syvämessä ailahtaa pirttiin pieneen leviävä leuto ja lämmin henkäys

   Polttopuun, armaan klapimme, sen pienen pienen puuntaimenemme joka sikisi joskus kauan, kauan sitten, pienen pienestä siemenestä, sen tarina päättyvi siis näin. Hänen kohtalonaan onkin päättyä jonkun julman ihmishahmon leivinuunin ammollaan möllöttävään kitaan. Päätyä jonkun lämmöllä perhettään ajattelevan, todennäköisesti miespuolisen, käden kautta viimeiselle matkalleen: haihtua pitkän ja mutkikkaan piippuhormiston kautta savuna ilmojen teille, vienona, läpinäkyvänä henkäyksenä Taivastenvaltakuntaan. Luovuttaen näin samalla viimeiset jäämistönsä tuhkansa muodossa tämän uuden, uljaan metsänsä omistajan uusien ja vankkojen (tulevien) puidensa lannoiteeksi - jahka hän ne sinne mettänsä pohjalle asti kerkiää kiikuttaa.... mutta se onkin sitten jo toinen tarina se...

   Kiitos sinulle rakas puuntaimenemme. Kiitos matkastasi ja elämästäsi jonka saimme kulkea kanssasi.

                Sinua kaivaten, lämmöstäsi nauttiva, pienen pirtin emäntä.