Spencer Tunic ja hänen taiteensa valokuvaten alastomia ihmisiä.
    Alastomuus on ihmisen luonollinen olo ja tila jotenka miksi useimman ihmisen pitää tehdä siitä häpeällinen juttu. Jos ihminen suhtautuisi siihen luonollisena olotilana ilman mitään häpeää tahi siihen liitettävää erottisuutta, seksuallisuutta, niin normijuttuahan nakuna oleminen olisi. Eli ajatukset ne ovat ne jotka muuttavat luonollisuuden sopimattomuudeksi.
  Nykynormien mukaan ( kun nakuilu ei ole mikään normi ja sitä pitää peitellä, hävetä, salata, jne. ) koemme tällaisen rohkeamman teon, taiteen nimissä vaikkas, hyvin arvosteltavaksi, uskalijaaksi, ja hivenen epäilyttäväksikin kenties. Tyyliin: "Hävettävää. Kuka nyt tuollaiseen ilkiää lähteä mukaan? En minä ainakaan menisi! Mitä - tuollaistakin joku tekee! Ei koskaan, en koskaan lähtisi mukaan. Jne.."
   Hattua nostelen tuolle taiteilijalle ja varsinkin heille jotka siihen hänen taiteen tekoon osallistuivat ( halusivat lähteä mukaan, pystyivät lähtemään mukaan/oli mahdollisuus matkustaa paikalle ). Hyvä kun osa ihmisistä kokevat alastomuuden luonnollisena. Jopa nuin ventovieraiden kanssaolijoiden keskuudessa ollen.
Jos ja kun katselee teoksistaan julkaistuja kuvia, eikä suhtaudu niihin muutoin kuin luonnollisena nisäkkäitä esittävinä kuvina, vartaloina raajoineen kaikkineen, niin eihän niissä ole mitään ihmis´mielen mukaista hävettävää, seksikästä, tms..
   Jos sallitaan, niin laitappa vertaukseksi vaikkas lauma lyhytkarvaisia hevosia massana kuvaan, delfiiniparvi vedessä telmimään - ei ihminen sitä/niitä kummaksu ja esitä niistä muita mielipiteitään ja vastalauseitaan. Nisäkkäitä ne nuokin ovat, yhtälailla kuin ihminenkin - ilman vaatteita.

   Mätäkuu; 23.7.-23.8.
   Mätäkuu on nimensä mukaisesti kuukauden pituinen jakso nykykalenterien mukaan. Aikoinaan tämä aikajakso on mitattu jollahin tapaa Sirius-tähden liikkeistä kun kyseinen tähti on alkanut näkymään Taivahanrannalla juuri ennen Aurinko Armahan nousua horisontin takaa. Tätä Siruksen ilmestymistä on muinaisessa Kaksoisvirranmaassa pidetty merkityksellisenä hetkenä sen aloittaissa ns. koirantähden päivät. Tuolta kaukaisuudesta tää tällainen tieto ja ajanjakson seuranta on kulkenut ihmisten mukana Eurooppaan ja sieltä Saksan kautta Pohjoismaihin joista Tanskan sekä Ruotsin kautta sitten Suomemme maahan. Ja Suomessamme tämä Mätäkuu on ollut sittemmin almanakassamme merkittynä vuoteen 1995 asti.
   Mätäkuun nimitys on onnettomien sattumien summana, käännösvirheenä, tullut nimitys tälle ajanjaksolle. Alkujaan tiedetään sen olleen kaskeamista tarkoittava sana; rodenmonata josta Tanskassa se on kääntynyt råddenmåned elikkäs mätäkuu nimeksi.
   Yhä edelleen meistä moni suomalainen uskoo omalla tavallaan vieläkin tähän ajanjaksoon vaikkas se tosiaankin on poistettu Alman Akastakin jo vuonna 1995. Siltikin moni elää yhä iellehen tämän Mätäkuun "mukana".
Moni katsoo tämän mukaan, ettäs milloin on otollisin hetki vesakot niittää mailtaan poies, milloin rantansa kaislikot laolle laittaa. Puutarhassa perennat kitkeä, taimenet metsämaillensa istuttaa.
Yhtälailla moni muistaa olle tekemäti teurasta tällä ajanjaksolla.
Ennenmuinoin leipääkin vältettiin tekemästa tällöin. Nyttemminhän se ei enää päde jos on jääkaappia/pakkasta mihkä laitella leipä talteen. ( Nykytietämyksien/kokemuksieni mukaan leipomoalalla työskennellessäin: esim. kreta ei todellakaan vatkaannu hyvin tällä ajanjaksolla! ).
Yhä edelleen jos Mätäkuun aikana saat haavan ihoosi, joudut leikkaukseen, onnettomuuteen, tahi mihkä vaine haveriin - siitä paraneminen kestää usein pidempään ko muina aikoina vuoden kierrossa. Joskus jopa epäonnistuen koko paraneminen; sananmukaisesti tulee mätänemistä, ajosta, ems. hankaluutta näihin mukana.
  Mätäkuun ihollisten onkkelmien todennäköinen aiheuttaja on se, ettäs juuri tähän aikaan on kesissämme ( kuten aikoinaan myöskin tuolla Kaksoisvirranmaallakin ) ilman suhteellinen kosteus korkeimmillaan, on lämmintä suhteellisesti paljon ja oleskelemme suht´ vähissä vaatteissa. Näin jos havereita sattuu, niin naarmut yms. ovat mitä todennäköisemmät. Ja niiden paraneminen suuremmassa kosteudessa ja lämmössä, kuin muina vuodenaikoina, on täten sitten kosteudessa sekä lämmössä hankalampaa.
Sama koskee esim. elintarvikkeita; kosteus ja lämpö luovat onkkelmia jos ei huolella, todella huolella, huolehdi nopeasta jäähdytyksestä sekä kylmään laitosta.
    Mätäkuulla on täten monia ikäviä seuraamuksia ( varmaan viel enempikin ko mm. nämä miun mainitsemain ), muttas Mätäkuusta jos etsii jotahin positiivarista sanottavaa ja asiaa, niin se on juurikin tuo, ettäs rikat eivät kasva, vesat eivät very pituuttaan; on todellakin otollista aikaa käyskennellä, työskennellä, maaperän kera erinäisten muokkausten ja istutusten kera.

    Ja sitten aivan muihin sfääreihin: muutto.
    Sillon tällöin mieleeni putkahtava ajatus josta olen varmahna jo pakissutkin: täällä, nyt ollessain, asustelen Humisevallaharjulla. Täältä Kulmakunnilta siirryn sfääreihin toisiin ja mikähän sen "kuppikunnan" nimike sitten onkaan - entäs sitten itse sen kodin johka menen asustamaan? 
Asustanko ensin kotvasen, tovin, tuossa kodissain uudessa ja kuulostelen minkä se kertoo nimekseen? Kuten aikanaan tännehin muutettuain asustelin täällä ja aikain saatossa sitten tämä asunto itsenään, kotvasen kupaitansa kuulosteltuain,  kertoili huminoittensa erinäisten kera, paikan tään nimen.
   Ja toinen mitä pohtinut olemma: täsä nykyisessä asunut olemma nyt sen kohta yhdeksän vuotta ja meni kauan aikaa, vuosia siis, ennen kuin kodiksi tohdin tätä sanoa - ja harvemmin viellä nytkin.
Tuleekohan tuosta toisesta miulle kotia? Löytyykö sieltä se jokin joka laittaa mielein asentoon " koti"?
   Mitä se vaatii, mitä pitää olla, mitkä kaikki "tähtien ja kuiden asennot" häätyy olla kohdillaan kunne paikka joku ihmiselle on ja tuntuu kodilta? Vaatiiko se vaine mielen "kääntämistä"? Vaatiiko se jotain erityistä - mitä se sellainen voisi olla?
Voisin kenties väittää äkkisiltään, ettäs toisen ihmisen, muttas kuten varmahan kaikki tekin, Armaat Lukijain miun, tiedätte, niin ei koti ole ihmisestä toisesta kiini, sillä moni asustavi yksinänsä ja siltikin tuntee tunteen "koti".
Olisiko se puitteet kodinomaiset? Täällä Humisevallaharjulla olen mielestäin rakennellut: maalannut, sisastanut, yms. - kaikin tavoin koonnut kotia kodinomaista ja mieleistäin, muttas siltikin... ei, tää ei vielkään ole SE koti joka kodin miulle antaisi.
   Pohdin myöskin yhteyksiäin ihmisiin täällä olevaisiin sekä nyt olevaisiin tuttavuuksiini.
   Kuka tahi ketkä tulevat olemaan rinnallain jälkeen muuttoin tuon? Onko joukossa ihmisiä jotka eivät pidäkkään yhteyksiä - tahi mie en pidä heihin? Mikäs se sen sitten määrittää; pysyvätkö yhteydet vahi eivät? Mikä laittaa yhteydet lujittumaan, mikä höllääntymään? Ja mitä se sitten vaatiikaan ihmisiltä itseltään, ettäs yhteyttä voi ja jaksaa ylläpitää? Tahi mikä sitten taasen väsyttää ne voimat yhteydenpitojen?
Luulen, uskoisin, ettäs suurin tekijä on varmaankin ensinnäkin sukulaisuus. Sitten toisena tulee yhteiset intressit, yhteiset mahdolliset, asiat jotka vetävät toisiaan puoleensa, joitten takia pitää ja haluaa pitää yhteyttä toiseen ihmiseen. Ja kolmas... niinpä, olisiko se jo sitten se erottava puoli, se?
   Pohdin mielessäin mitenkä arkein sinne muutettuain tulee muuttumaan?
   Miltä tuntuu esim. aamut kun siellä herään? Miltä näyttää päivän tahi iltapäivän Aurinko Armahan kilo juuri sillä tietyllä hetkellä, juuri tuolla paikalla? Onko siellä sitä tiettyä "valon kulmaa"? Entäs sitten ehtoot yksinäiset? Vasiten kun ei tuttuja seutuvilla, ei ystäviä kulmilla, ei tuttuja ympärillä, vaine tuntemattomia turuilla noilla?
Pärjäänkö yksinäin? Ihan jo arjellisesti; esim. sairastaissain, kenties leikkausten jälkeen, talonhoidollisten toimenpiteiden kohdalla, ja entäs sitten talvisin pihanmaan lumitöiden osalta? Polttopuiden ( tekojen ) kantamisien kera, talon erinäisten koneiden ja kojeiden huoltoin kera; olen tosin entisessäin Majassain Matalassa ja täälläkin Humisevallaharjulla, koneita sekä kojeita käyttänyt ettäs huoltanut/huolattanut.... et silleensä nyt kuitenkin.
    Entäs sitten työt?
    Saanko niitä sieltä ja jos saan ni mistä sieltä sekä millaista? Jos sellaista saan, niin onko se läheskään omaehtoista, omaaloitteista, "vapaata" kuten nyt Töissä? Vai onko se "kahlitsevaa", paikallaan oloa ja etenkin ns. pakkopullaa ja tehdasmaista tekemistä josta en tykkäisi, en sitten YHTÄÄN! Mitkä tuntimääreet; "puoli"eläkelläisenä en kylläkään saa tehdä ko puolikasta päivää... Ja löytyykö "puolikasta" työtä sekä vasiten yleensäkään töitä tään ikäiselle?
Pitääkö sen työn perässä matkustaa kuin pitkälle tuosta tulevasta asunnostain, pitääkö alkaa millaisten tieolosuhteiden armoille tuolloin ja millaisilla tieosuuksien takaa se työpaikka sitten löytyisi? Kuinka piiiit-kät työmatkat tulisivat olemaan?
   Ns. tyhyjän päälle tulen hyppäämään.

   Kesä.
   Kuten aina nyt viimeisimmät vu´uet, niin nytkin olemma tään kesäisen ajan enempi tahi vähempi ollut kiini Töissä.
   Kesä alkaa ajallisesti, Alman Akkasen mukaan, tuolla joskus toukokuun korvilla - viimeistään kesäkuun alussa, riippuen siitä kun se tuo Ukko Ylimmäinen säätää nuo sää ja tilat päällä tään Telluksen.
   Tuolloin keväällä sitä vuottavi, miekin siis, ensin kesättä tulevaista ko "hullu puuroa". Sitä vuottaa et koska se tulee; pääsisi kunnolla kevääseen kiini ja siitä sitten sitä myöten kesäänkin jo!
Kevään tulon aistia saanen kun stalladen Töihin. Näen kaiken sen luonnon puhkeamisen kukkaan - ihan fyysisestikin kukkaan kun ensin ilmestyvät hiirenkorvat puihin ja pensaisiin, nurtsit vihertyvät, kukkaset alkavat kasvaa ja lopulta puhkeavat väriloisteensa moninaiseen.
   Kesä tulee silloin kun lehtivihiriä "painuu" mattaisemmaksi väriksi. Kukkia on jo sen tsiljoona ja niistä etenkin Lupiinit ja Rentunruusut, alias Maitohorsmat, ovat kukinnassaan suuressa pitkin maita ja mantuja. Kesä on tullut kun on ylitettu Jussi ja ilmain lämpötilat alkavat olla aikas tukahduttavan kuumat, jopa tuskalliset näin meikä-flikan kantilta ko se tuo henkkevä ei tahdo silloin enää hyvin kulkea; "ikä-lisä" ottaa jo vastaan sen verta....
    Syssyyn käänytään kesän jälkeen - ylläri, ylläri! Syssy alkaa siitä et päivät lyhenevät ja pimiä, pimiä alkaa olla yöllisten aikojen vakiovieras. Sataa enempi ko on poutaskaa. Ekat lehtivihiriätvärit luovuttaneet Koivujen lehdet leijailevat maankamaralle rassujeni alle stallattavaksi ko mirs-marssin Töihin. Aamuihin ilmestyy kosteutta utuista, usvaa kaiken syliinsä sulkevaa.
Töihin stallatessain huomaan et päivät käyvät taasen vähiin ja sitten ne loppuvatkin kokonaan; kesän Työt ovat tapautellut kasaan. "Tuli kevät ja syssy - mihkä se kesä hävisi, sitä nähnyt en?"
Pidemmälle mennessä syssyn syleilyyn, lehtipuut karistelevat värikäät Äiti-Luonnon punastuessaan yllensä pukeneet pukineensa, muuttolinnut kailottavat Taivahankansilta viimeiset "heippansa" ja hyvästinsä, Pakkas-Ukko nipistelee poski- ja sormenpäitämme sekä jarppejamme jos erehdymme liian hepposissa kamppeissa teitämme taittamaan luonon syleilyyn.
    Talvi tulee kussa tää kaikki edellä kertomain on jälleen kerran jo lävitse käyty.
Puut, lehtipuut, on riisuttu kesäisistä asuistansa aivan nakuiksi ( miksi muuten ihminen ei esim. tätä "prosessia" käsittele, ajattele, tunne, ja ajattele seksistisenä juttuna?! ), jäiset rimpit jäätyvät läpeensä, järvien seljät kattaa kansi kestävä ja vankka. Kasvillisuus heinäinen ja hentoinen taittuu, taipuu, kumartaa edessä talven tullehen ja maatuu maita pitkin päälle maan tuon matosten.
Talvella on pieni "piristys" välissä välleen: talvinen Työ-jakso jokahinen vuosi - tähän asti ainakin. Silloin käyskentelen Töihin syssyn lehtien maahan painuneiden seassa, vuotan ekoja lumisia sateita tahi sit noidun niitä ekoja sateita lumisia koskapa se tietää aina lumitöitä joita inhoan viimeiseen asti...
Syvemmällä talvea alkavat hiipiä hiljaa hiutaleet hentoiset Taivahankannelta päälle maankamaraisen. Laskeutuu viti valkia valkeus päälle Tellukemme tään osan pohjoisen. Tulee hiljaisuus - keskelle Pohojolan perukoiden. Asettuvat ihmiset aloillensa, eläimet kömpivät koloihinsa, kasvit nukkuvat nutuissansa valkoisissa.
    -------------------------------------
    Kaikkien näiden keskellä, vaihtuvien vuodenaikojen, mie tuoksuttelen!
    Käytän klyyvariain tuoksuyliherkää joka reagoi jokahiseen tuoksuun enempi tuoksuvaiseen, antaen singlaalit epämielyttäväiset, aiheuttaen pahat kivut päähäni sekä sen onteloihin, niillä tuoksuillaan "ah, niin ihanilla"!
Näitä ikäviä tuoksuja ja kipuja en nyt ruotimaan ala, muttas kertoa tahdon ma mitä se on ne ihanaiset ilmojan lävitse leijailevaiset tuoksut.
Keväällä tuoksut keväiset tavoitan ekat varmahan tuossa jo huhti-, viimeistään toukokuun paikkeilla; tiedän, tunnen, ettäs sieltä se kevät jo saapuu, entehet hentoiset ilmojen teillä niistä jo kuiskii nokkaani miun!
Kevään tunnen nenussain piskuisessa viimeistään kesäkuussa, syssyn nyt näin heinäkuussa ja talven... niin, talven tunnen vasta josahin marraskuussa.
   On meitä tällaisia "tuoksuttajia" varmahan muitahin ko vaine mie täällä päällä Telluksemme tään, muttas miusta tää on tosi kivaa, tää et tuntee tuoksut eri vuodenaikojen. Se kun voit aistia ilmojen teillä, ettäs sieltä se jo tulee, pikku hiljaa hiipii likemmä ja likemmä - miepäs tiedän sen jo!
Ja se, ne tuoksut - voitteko, Armaat Lukijain miun, edes ajatella mitä ne ovat!
Ei, en osaa kuvailla niitä varmahan mitenkään. En sanoiksi pukia taida.
Ne ovat... sellainen pieni, täyteläinen, juuri ja juuri nenuun yltävä henkäys, muttas sieltä se vaine leijailee, viekoittelee, kutsuu omakseen. Kuiskii pienesti, paljon lupaa, omakseen pyytää. Makia, muttas samalla "suolaisen" suloinen; kertoo tulevasta "kymmenestä hyvästä", muttas samalla muistuttaa kaikesta siitä hyvästä joka aivan kohta jo taakse jää.