"Kirjoittaminen on suvutonta lisääntymistä.": Eeva Kilpi on joskus viisaasti todennut ja mie olen parhaani mukaan yrittänyt sitä toteuttaa mm. näin tätä blogiain hyväksi käytellen. Kuten vaikkas nytkin kun skriivailen tässä...

   "Elämä ei ole ruusuilla tanssimista.", "Istuta puu, niin elämäsi ei ole mennyt hukkaan.", jne., jne, mitä näitä nyt onkaan näitä sananlaskuja ja sanontoja maailmassamme olemasa. Muttas täsä nämä tään päiväin kaksi tärkeintä jotka kolahtivat mieleeni ekas´ teks´ kun aika oli otollinen juurikin tään tyyppisille sanoille.

   Tänään kun oli sellainen päivä ( olenko maanis-depresiivinen - tai joku sellainen, mikä se nyt olikaan - henkilö kun näin menhään vuoristorataa täl´ haavaa elämässäin? ) ettäs Maailma Avara runteli oloa ja tilaa antaen tuta kunnolla, kysellen oikein vakavissaan ettäs meinaatko sie tosiaankin tällä Telluksella viel tallustella ihan oikeesti?
Ei tosin, en mie mitään sellattiis ajatellutkaan... en todellakaan - poies se miusta kokonansa! Tää päivä vaine alkoi sil viisiin jotta tuntu et onkoo nyt tuota AIVAN pakko aloittaa päivä uusi jälleen? Enkö voisi kulauttaa aamupalain vaine kurkustain alas ja sit kömpiä takaisin sänkyin pohjalle, vällyin lämpimien väliin ja perustaa sinne pohjalle sellaisen mukavan, pehmeän, oman oloisen, pesän?
   Muttas ei, ni ei. Ei, sellainen ei tule kyseeseen tällaisen Durasell-Mummerolle; luovutaminen!? Ei tod.. 
Näimpääs kun aamupalaset olin kitusiini vejellyt, tähystellyt sen millonat kukkain miun kertaalleen lävitse, jne., niin sitä sit jo hivenen mielekkäämmällä ololla ja tilalla olimma.
   Aloitin ensimmäisen Aurinko Armahan piskuisen pilkahduksen näyttäydyttyä pilviverhoin lomasta meidän Maan Matosten iloksemme, istuttamaan "puun" uuden kasvamaan:






Siihenhän se tuli "puu" istutettua. Kuten myöskin täsä sivussaan sit muutama muukin yssilö uusiin multiin...
   Mietiskelin vaine ettäs on se ihanaa kun on tällattiis kukkasia olemassa omanain: tulee näin ns. "pakko-pullana" sitten tehtyä kaikenlaista vaik ehken ei aina niin haluaisikaan. Ja sit kun ihminenhän on sellainen että kun kertaaleen on "käyntiin" pistetty niin se sit kerääntyy lumipallonlailla jatkumoa, sille aloitetulle hommalle. Niin nytkin; 
Tästään sitten pyykinpesuun, yms. pientä askaretta sieltä ja täältä kunne asioille läksin. Sitten kotia aikanaan ja hommat ei kun vaine jatkuivat ain tänne ehtoolle asti. Jee, hyvä mie! Näin taasen tuli päivä "taputeltua" kaikenlaista tehden vaik kuin aamu harmajainen ( Aurinko Armas kun ei viel herätessäin loistettaan suonut ylle Maankamaran tään ) sen meinasikin "ehkäistä".
   Tästä se huomaa kuin sitä ihminen ( miekin siis, ja eritoten mie itse! ) onkaan riippuvainen Aurinko Armahan kilosta. Ihan jo muutoinkin kuin vain aina puhumastani oikiasta Aurinko Armahan valon lankeamiskulmasta valokuvausta harrastaissain! 
Kyl se kummasti tuo mieli tarvihtee valoa, loistetta, ylle maan ja elämäänsä jotta saa sit mielen oikialla tavalla "hyrräämään" sekä täten tomimaan. Ei tulisi mitään jos "pimiässä komerossa" pitis alvariinsa olla.
Ja tarvihteehan ihminen Aurinko Armasta jo D-vitamiinin tuottamiseenkin - heureka!
   Samaten tästä näkee kuin elämä ei ole ainaista "ruusuilla tanssimista". Välleen se vaine mielen vetää oikein kunnolla Maanrakoseen vaikkei nyt mitenkään itsetuhoisuudesta olisikaan kyse. Se vain kuuluun elämään ettei ain onni potki persuuksille ja myötätuuli puhalla selkäpuoleen. Elämään kuuluvat niin sokeri kuin suolakin. Ilman tosita ei olisi toista - tai ainakaan emme tiedostaisi toisen poissa oloa tahi olemassa oloa!
   "Paistaa se päivä risukasaankin." - välleen.