...siinä vasta kymysys."


IMG_0001.jpg

   "Olipa kerran..." ja niin edelleen kulkevi satu tää ja moni muukin, päällä maan. muttas "tämä tarina on tosi":
   Syssy-puolla, tuolla alkavalla mennen kauden, olimma kerran perheellisen tyttärein kera liikenteessä ja satuttiin siinä sillä reissullamme sit paikalliseen liikkeeseen josa oli mm. tämä ihanainen pääkallo myynnissä. Meinasin sen sieltä matkaani kopata muttas ei sattunut juuri silloin rahnan-puolikasta olemaan matkassain.
Eipä hätiä mitiä - tyttärein tää saneli että hänpä ostaa sen siulle joululahjaksi! Saat sen sitten aikanaan issellis...
Aika kului ja mie koko asian unhoitin vaik olinkin silloin niin täpinöissäin jotta MIE saan tällaisen KAUNIIN kallon itsellein! Wau!
   Tuli talvi, tuli joulukuu ja joulun aika aattopäivän sekä lahjain jaon kera. Availin pakettejain ja yllärini oli suuren suuri ja onneni vielkin suuremmoisempi kun tämän kallon sieltä paketistain kerros kerrokselta "vällyin" välistä kuorin! "Wau! Tässä se nyt on! Tämän mie jo olin täysin unhoittanut - mutta tässä se nyt on! Ja MIUN omain! Wau!".

IMG_0007%20%E2%80%93%20kopio.jpg

   Kallo tämä, ja kallo toinenkin, on nyt sitten hallussain. En olisi iku-kuuna osanut arvata ettäs mie joskus jonkun kallon omistaisin. ( Itse asiassa onhan miulla yssi kipale eläimenkin kallon mallinnainen! Kaunis sekin...

2018.5.11.%20Kallo..jpg

... täsä kuvassain viel lattiapinnalla; ei viel seinälle ripustettuna johka mie sen sit loppuin lopuksi lykkäsin. ) Ja sitten ettäs viel näin useampana kipaleena. Oh-hoh!
Muttas niin se vaine on nyt sit käynyt pikku hiljaa hiipien: ensin tuli sellainen värikäs, pienen, pieni, avaimenperä ( aivan ihanainen! ), sitten tää naudan kallon ja nyt sit toi "ollakko vahi ei olla"-kallonen. Tosin täytyvi kyl sanoa suoraan jotta jos nää olisivat oikeita kalloja tahi ihka oikeiden näköisiä eivätkä täl viisiin ruukattuja kaiverruksineen ja koukeroineen kera kukkain ja muiden taiteiden, niin tuskimpa nämäkään olisivat pesäänsä miun tykköin tehneet! Ettäs sen verta mie kyl "kunnioitan" kuolemaa ja sen "merkkejä" ettäs en ihan mitä vaine uskaltaisi ja haluaisi kotiini ripustella ja laitella.


  
2018.10.14.%20ja%2029.12.%20Iiris%20%281

   Piirsin täsä siksollein 50-vuotis kortin ja väkersin erään värssyn lainaten sit tuonne taaksensa: Tänään käväistiin juhlistamassa hänen tulevaa synttäriään.
   Mietiskelin aamutuimaan näille synttäreille lähteissäin jotta miltähän se tuntuu vanhemmasta kun nuorimmainen täyttävi "jo" 50-vuotta? Tuleeko mitä mietteitä ja aatoksia mielehen? Mitä sitä sit aikanaan isse ajattelee jos ( ja KUN ) aikanaan tulee aika jolloin omain nuorimmainen samaisen numeron ikäänsä saa? Kyllä tiedän jo mitä on kun vanhimmainen pyöreitä 30 täyttävi ja kun nuorimmainen aikuiseksi 21-vuoden iässä tulee muttas ettäs nuorimmainen ja 50-vuotta?
Luulisin jotta siin alkaa pyörimään aika monenlaista ja monenmoista aatosta mielen päällä? Jos ei muuta niin sitä varmaan summaa että hyvänen aika sentään - itse olen jo NÄIN vanha! Tai:"Mihkä se aika onkaan kulunut ja mennyt?" Tahi jos ei muuta niin ainakin sitä kertaa jälleen kerran ( täsä tapauksessa tämän kyseisen henkilön, kyseinen, silloisen vuorossansa olevan synttärisankarin/ttaren ) kyseisen henkilön syntymän tarinan. Käy lävitse hänen syntymäajan tapahtumia, ja näin äitinä mitä oli synnytys silloin, sillä hetkellä? Kuin sinne mentiin, mistä lähdettiin ja mitä tuleman piti?
   Mietin myöskin ettäs täsä joulunaikana kussa kaik muoskain miun tapasin niin tuli sitten "jälleen" "päivitettyä" heidän "statuksensa" tilanteet. Kuka oli eronnut, kuka aloittanut seurustelun uuden.  Täsä tuntee eittämäti itsensä jo aikas vanhaksi hömelöksi kun kuuntelee jälkipolven ottamuksia ja tapahtumia... Ei meinaan oikein pysy enää mukana että kuka ja kenenkä kera? Mitä tapahtuu ja kenelle? Kuka menee kuka tulee ja mihkä? Kuka eroo kuka ei? Kuka on ja kenen kera; ollakko vahi ei olla? Mitä, misä ja milloin?
Mietiskelin aikaa entistä kunne itse olin heidän ikäinen. Mitä se silloin oli?
Mielessäin on sellainen "pointti" ettäs ei sitä olisi uskaltanut siihen aikaan alkaa seurustelemaan ensin yhden kera ja sitten laittaa poikki ( ainakaan vanhempien tieten! ) sekä kohta uutta kokelasta riijata. Ei misään nimessä. Sitähän olisi vähintään saanut lutkan maineen tahi ainakin vanhemmiltaan paheksuntaa kun "nuin vaihtaa kumppania"!
Mielestäin se oli siihen aikaan sil viisiin että se piti tietää kun alkoi seurustelemaan että se on sit tässä tämä ja piste. "Ei se vaihtamalla parane." Jos menit niin pitkälle jonkun kera et menit hänen kera sänkyyn asti niin se oli sit "taputeltu" se. Ei enää "vaihto oikeutta" ollut olemasa kuten nyky nuorisolla näyttäisi olevan.
Tietty - olen kateellinen? TOTTA helkutissa olen! Olisihan se ollut itsellekkin varmaan paree silloin jo jos olisi tiennyt että onkoo tää nyt se oikia jonka kera hamaan tulevaisuuteen eikä että kun se ns. ensimmäinen tulee ja sen kera seurustelee niin se on sit siinä. Papin aamen ja perhe. Piste.
Voi, että sitä olisi varmaan ollut viisaampi monessakin suhteessa aikoinaan jos olisi ollut mahdollisuus, jos olisi yleinen mielipide ollut siihen aikaan, että voi riijata useammankin kera ennen kuin asettuu aloilleen. Wau, rispektiä nykyajalle ja nykyajan ihmisille, nuorisolle, kun heillä on tällainen mahdollisuus ja he käyttävät sitä oikeuttaan ja mahdollisuutta surutta!
Saavat ihan rauhassa mietiskellä ensin et "ollakko vahi eikö olla" ennen kuin asettuvat aloilleen. ( Ja toivottavasti näin sitten välttyvät monet karikot siinä tulevaisuutensa parisuhteessa...? )



2018.12.29.%20Eijan%2050v.%20nyytt%C3%A4

   Hovinkoski, Alapitkä, Lapinlahti, 30.12.2018.

   Näillä synttäreillä tuli viesti tutun tutulta tutullein jotta jollakin ovat kenties sitten päivänsä luetut näin jo etukäteen. Enää ei tarvitse hänen kenties miettiä jotta "ollakko vahi eikö olla" päällä tämän Telluksemme... Leukemia-Pahulainen oli otteen saanut hänen liepeestään kiinni - pah!
Sitten on tällä hetkellä yssi läheiseni kehenommassa kondiksessa ja pelottaa jotta josko hän on "lähdössä" jo! Toivottavasti ei sillä hän on miulle niin TÄRKEÄ ihminen että ei, en halua ihan itsekkäisistä syistäni hänestä viel luopua! En misään nimessä, en! Toivon hartaasti että hänelle apu löytyy ja hän porskuttaisi viel vuosiKYMMENIÄ etiäpäin päivästämme tästä.
   Mietin ettäs on se kumma... jänskä juttu... sitä itse potee vaivojansa. Pahojakin kuten täl haavaa olen tehnä tämän yhden "kylkijäiseni" kera kaikkine kipuineen ja särkyineen. Voivottelen, valittelen, itkeä tihruutan ja pyydän selvityksiä ottamaan jotta mistä moiset vaivat johtuvat... niin sitten kunne saapi kuulla tällaisia "uutisia" toisista ihmisistä niin sitä kummasti palajaa maan kamaralla ja tajuaa että ei he-le-katti, sitähän on Meikä-Mummero hirmu hyvässä kunnossa! Eihän miulla mikään ole, ei mikään rassaa! Ei sit mikään. Pystyn kävelemään, pystyn tekemään ( lähes ) kaikkea. Voin nukkua ( sen mitä vähä-uninen sukuperimä periksi antaa... ), syömään, juomaan. Pissa lirisee, kakka kulkee. Hengitän, puhun.
Mikäs on olla olemassa meikäläisen; ei tarvihhe mietoksia mietellä - "ollakko vahi ei olla"?