"Herra-mu-jee, kun häikäisee." kulkevi kera aamuisen sätehen tään, mielein päällä täl haavaa. Ei sen puoleen; Aurinko Armas kuikkavi juurikin nyt tuolta Taivahankanneltansa täydeltä terältänsä jälkeen eilisen pilvisen sää ja tilan, jolloin hivenen vettäkin käytti - kuin sanoakseen et tällaistakin täällä kyl olisi muttas eihän sitä nyt enemmälti TEILLE anneta, ei.
   Mietin täsä aamusella kaikenlaista puuhetessain tääl Humisevallaharjulla, ja tuon pirpa-parvein viel hirsiä pitkin lattian pintaa vetäessä ( nukkuvat siis viellä ), ettäs on se tää elämä-mätä aikas ovelata jutskaa ( Sori muuten kirjoitus-häröt; en niitä nyt ala sen kummemmin täsä setvimään ja oiko-lukemaan. ) kun se tällaistakin kamaa miullehin näyttää.
   Kerrottakoon sekin viel täsä samaan syssyyn anteeksi pyydellen täten, jottas teen nyt näin: kirjaan sen minkä ehdin täsä ennen Töihin orjentoitumistain, kussa toi pirpa-parvi nukkuu viellä, jne. sekä jatkelen sit seuraavan kerran kussa kerkiän, tätä. Meinahan, nottas sen verta on kiirusta ollut ja pidellyt etten ole muutoinkaan kerennyt tänne mitään nakutella kun alvariinsa on jotahin. Ei vaine kerkiä pysähtyä nytten aloillensa.
Olenko tullut vanhaksi; en vaine kerkiä vaik kuin yritän, tehdä kaikkea?
Olenko sen verta miel masennuksen-koukussa, etten vaine kerkiä kun en jaksa kaikkea?
Olenko muuten vain taitamaton organisoinneissain, etten vain osaa enää klaarata montaa asiaa yhtäaikaa kuten ennen muinoin?
Olenko muutoin vaine laiskistunut, kun en vaine kerkiä jokahiseen kohtaan enää - katsonko mihkä aikain laitan ja muutoins it vedänkin lonkkaani?
En tiedä - kaikkeni vaine yrittelen siltikin.... Nytkin aamuiset puuhat jo takana kello yhdeksättä käydessä ja kohta Töihin. Ei täsä paljoa aikaa jää sit muuhun enää. Ehtoolla tulen Töistä rättiväsyneenä, henkisesti kuin ruumillisesti varsinkin ja sittenpä sitä ei jaksakkaan enää mitään muuta. Sitä se tää elämäin-mätä on nyt tään kesäisen ajan ollut.
   Sitä pohdin, tahi olemma pohtinut täsä ajan aikana tään kuluneen, et mitä se tällainen elämä-mätä onkaan? Onko niin, ettäs olemma vihdoinkin "löytänyt" se paljon puhutun, puheissa olevaisen, olo ja tilan josa ihminen on sinut itsensä kera? Siis silleen tarkotan et miulla ei olisikaan ns. kiirusta mihkään. Teen asian ku asian sit kun kerkiin, mitään siitä huolta pitämäti tahi siitä mitenkään huolehtimati erityisesti? Kun tuntuu, ettäs olemma tajunut et tehtävää on kyllä vaikkas kuin jonossa olemasa... Silti en hirveää hoppua pidä... en mielestäin terssaa mitenkään... muttas tiedostan et on tehtävää... ja kaik on kuiteskin ( ainakin päällisin puolin ) reilassa yleisestiottain.... ja kohta tulee jo uutta tehtävää... Huusholli huutaa siivouksiaan, parit huonekalut rustaajaansa, leivät leipojaansa, ja siltikin....
   Mie voinen täsä taanoin vaikkas kaiken tään jättää tähän paikallensa näin ja lähteä reissade ystäväin kera?! Hei, haloo! Koska, konsa, milloin, olemma kyennyt sellsiseen tekoon? Tosin eipä tuota ole ollut konsa varmaan mahdollisuuttakaan edes tehdä sellsista jutskaa; ei ole ollut tilaisuutta, ettäs joku olisi noin vain sanonut et nyt menhään! Tahi sit itse suunittelemati tehnyt nuin; lähtenyt reissade!
Muttas siltikin olipas kiva huomata "ettei maailmain siihen kaadukkaan" vaik en suunittele pitkän kaavan mukaan. Ei maailmain siihen kaadu vaikkas en hoida kotiain tätä suunitellen et mitä sitten, ja sitten. Ei kaadu vaikkas ei kaik olekkaan kohdoillansa tip-top. Ja siltikin kykenen elämään ja tekemään kaikkea täsä ynpärillään. Olemaan ja asumaan, mm., täsä kaiken tään seassa. Eikää se kummemmin terssaa mieltäin! Wau!
  
---------------------------------------------------
  ( jatkan muutaman päivän päästä edellisen skriivaukseeni jälkeen )
   Kiva myöskin huomata, ettäs on sitä emämätä-mätä tätä olemas paljon muutahin kuin vaine miun mielessäin.
Tarkoitan tällä sitä, ettäs se et jäisin tähän nyt ja näin, vatvomaan nuita tekemättömyyksiäin, keskeneräisyyksiä, yms. mielessäin ja kiiruhtaisin niitä "täyttämään", niin ei se sen kummemmin "täyttäisi" miuta tahi miun mieltäin.
Sen sijaan se et katsonkin nokkaani kauemmaksi, avaran maailmaani ja "maailmankatsomustain" tätä nykyistä, tuonne sfääreihin moninaisiin, niin huomaan todellakin, ettäs on sitä elämää olemasa ja miekin mahdun sinne joskus aina mukaan. Otti ja tuota, senkusta vaine otan ja lähden, menen. Kyllä se kantaa ( jos vaine rahkehet riittävät; Matti pysyy poiessa Kukkarostain ).

2021.6.25.%20Majakassa%20%288%29.jpg

   Elämä siis välleen hymyilee.
   Elämä-mätä tämä - siihen voinen suhtautua, sitä voinen katsella, näin vaikkas kaltareiden takaa kuten täsä taanoisessa valokuvassain kassoin tuota kaunista maisevaa levittäytyvää tuolla edessäin.
Siihen voisin suhtautua myöskin sulkien simmuin piskuiset kokonansa, laitelle lappuset simmuillein näille omille, ja antaa elämän tään-mätän vaine matella edestäin.
Muttas taito on olla sulkemati simmujain näitä näkeväisiä, taito on nähdä lävitse nuiden rajoittavien kaltereiden ja katsoa Maailmaa Avaraa avoimin simmuin; mitä huominen tuokaa tullessansa?
Onkoo elämällä tällä ihanaisella jotahin positiivarista, kenties ihan ihanaistakin, miuta varten varattuna? Olisikohan....?
   Mik´ onkaan tunne tää kun on onnellinen, mik´ onkaan kun "hyvä on olla, ei huolet paina, ei rasita polla"?
No, onhan sitä aina huolia ja murhehia jonkusta vertaa ja jonkusen kokoista, on - sitä kiellä en muttas....
Myönnän, myönnän, ihan avoimesti nyt ja täsä; elämä hymyilee - miullehin!