23.6.2016. ehtoolla.

   Päivän sanat, päivän kohokohta: "Meillä on ongelmia tiedonkeruussa.", "Palvelinta ei löytynyt."
Ollaan siis mökillä jossa on tämä nykyinen teknologia kyllä käytössä mutta sitten kun se ei toimi... Ei sit millän. Vaik kuin yrittäs.
   Usein yritämme yhteyksiä "ulkoavaruuteen" mökkimme sisältä käsin ja sitten kun olemme oikein epätoivoisia niin käppäilemme ulos pihanmaalle...
Niin sisällä kuin ulkona teemme "kaikki temput" jotta yhteyksiä saisimme. Liikumme pitkin mökkimme sisusta, "laukkaamme" pitkin pientarieta. Heilutamme kännykkäämme, mokkulaamme, tahi joskus jopa tietokonettamme siinä rikkaassa toivossa että jospa se jostain heiluriliikkeittensä välistä singnaalin nappaisi. Mutta kun ei niin ei. Ei singlaalia mistään. Ei pienintäkään toivon kipinää.



Samainen "tariffi" voi toistua ulkonakin... vaine sillä erotuksella et silloin olemme liikahtaneet jo hivenen kauemmaksi tontiltamme ja huidomme läheisen tiemme tienhaarassa: mutta vain silloin kun siellä ei ole ohitsemme kulkevia autoja tahi muita seudullemme "eksyneitä" kulkureita. Ollaan me sentäs sen verta häveliästä sakkia...  
   Mutta auta armias jos meistä joku sen yhteyden jostain abraktisesta liikekulmasta nappaa! Silloin alkaa ruuhka kuin pahinta iltapäivän töistäpaluu-liikennettä olisi havaittavissa. Silloin siihen paikkaan änkee het´sillään toinen, kolmas ja neljäskin yhteyksiä halajava hemmo. Siinä sitten heilumme joukoltamme puolelta toiselle kuin "heiluvat heinämiehet" tai jonkin hulluuskohtauksen saaneet kaistapäät. Kyl siinä olisi naapureilla katsomista ja ihmettelemistä kylliksensä mutta onneksemme tääl ei niitä näy eikä kuulu laisinkaan sillä naapureita ei ole olleskana.
   Silloin kun tämän tällaisen onnen kantamoisen yhteyden ulkomaailmaamme jostain syystä saamme täältä mökkipahasestamme niin pistämme kyllä sen paikan "koordinaatit"  tismalleen nielemme sopukoihin ja sitten ENSI kerralla kun sitä välitöntä yhteyttä taasen tarvitseisimme ja toivoisimme saavamme, astelemme vakain askelin samaiseen paikkaan: "Kun se tässä viimeksikin toimi...".
Ja pettymys on SUUREN SUURI kun se ei sitten toimikkaan. Kaik "kaatuu"; ei pelitä netti, ei pelitä zäppi. Ei yhteyttä anna puhelimet eivät ilmoille lentää halua tekstarit. Hyvä kun edes tämä ns. tavan tietokone ymmärtää "ystävyys, yhteistyö ja avunanto sopimusta" niin että edes tällaista tekstiä voi suoltaa mustaa valkoiselle.
   On se onni omistaa toimivat ja nopeat bittiyhteydet ja näin olla osanen nykymaailman.


24.6.2016. aamulla.

   Aamutuimaan kun muu väki mökillämme veteli viel autuaallisesti hirsiä niin ettäs hirsirunkoinen mökkimme tutisi kuin huokaavan Mesikämmenen masunen, Mummero tää ottiva jalkansa alle ja läksi pihanmaalle käppäilemään, kamera kaulassansa killuen.
   Siellä kuvasin kukkasta yhtä ja toista. Kuvasin erinäisiä näkymiä tienoolta tältä, mökkimme ympäriltä. Kuvasin myös aamun timangeja noita - eilisen satehen jälkeensä jättämiä kauniita vesipisaroita.



   Pienoinen problematikka vaine mukanani kulki, kaiken muun mielestäni sulki... ( nuin se "runosuoni" taasen pyrkii kuplimaan pintaan sieluni syvyyksistä... ) Siel kun oli "Ystäviä, Hyviä, Rakkahia" mukanani ihan "omasta takaa" - vaikkas muille olisi ollut vara niitä jakaa... ( ja taasen - voih ei... ). Oli nimittäin korvanjuuret täynnä katkeamatonta, jatkuvaa, yhtenäistä, ininää! Yrittäppäs siin sit kuvata jotain. Saati että olisin "joutanut" säätelemään ihan ajan kera jotain kuvakulmaa ja sitten tähtäilemään kuvattavaani :(
   Mietinkin siin sitä pientä "lintukuoroani" kuunellessain että miten tää voi olla mahdollista? Miten voikaan tuollainen pieni, juuri ja juuri korvilla kuultava ääni, inhottaa aikaimmeistä-kin? Ja varsinkin aikaimmeistä sillä kun täsä taasen päivän jo valjetessa ja muoskieni mukeloihin herättyä sekä uloskin jo käydessä, huomaan että he tuskin ovat moksiskaan moisista pienistä höppiäisistä!
   Muistellessain lapsuuttani jonka täällä nykyisellä sukumme mökillä vietin ( asuimme ja elimme täällä ), niin en muista että olisin itsekkään näistä pienistä "ystävistä" mitenkään harmissani ollut. Niistä ei ole mieleni syviin sopukoihin jäänyt yhen yhtä harmituksen aihetta muistiin. Näinpä sitten pähkäilen tälleen "kypsemmällä iällä" että kerta ei ole muistikuvia niin kaik on varmaankin ollut silloin ihan ok. Sillä immeinenhän pruukkaa ain muistamaan TODELLA hyvin vasite ne kehenoimmat muistot...
Miksi sitten näin aikuisena se alvarinen "lintukuoro" ininä häirittee ja haittaa Kulkijaa Maankamaraisen? Onkoo kyse siitä että sitä tiedostain tietää että mis ininä, siel itakoita? Ja mis itakoita niin siellä on TOOOOSI suuri vaara saada pistoksia. Ja nämä pistokset kun eivät olekkaan mitään kivoja kun ne sit kutisevat armottomasti... Eli onkoo niin että aikaimmeinen tiedostaa alitajuisesti tälläisen ininän ikävään asiaan ja siksi se pruukkaa häirittemään kahta kauhiammin?
   Lapset ( kait ) tietävä myös pienten ystäväisten "ketjureaktion" lopputuloksen mutta se ei vain lapsen mieltä "jaksa" paljoa vaivata...


   24.6.2016. myöhä iltapäivästä...

   Mökkielämä ja tatska eivät kuulu yhteen. Vasiten juuri äskettäin otettu tatska, ja mökki.
Meinaan että tänne kun suorsin kera muoskain mukeloihin niin olihan se jo alkujaan, jo ennen lähtöä, tiedossa että se olisi sitten reissu ja mielellään useampikin, uimarannalle. Puhumatikkaan mukeloihin kera saunassa käymisestä...
Mutta kun tämä Mummo-pahulainen ei osannut arvata että sellasen "pottikiellon" molempiin saan mukaani tatuointiliikkeestä... kun se nyt sellainen avohaava on... joka voi tulehtua jos hikoo, jos käy saunassa tahi uimassa... on tulehtumisen vaara.
Ollappa tällainenkin tieto etukäteen hallussain niin arvaatte vaine ettäs en moista jutskaa olisi näin kesä syönnä ottanut itteeni roikkumaan! Olis kait tuota ihan hyvin voinut vuottaa talven tuiskuville keleille ja sitten "uhrautua" moiseen "rääkkiin"; ilman saunaa, ilman uintia ja kaikkinaista hikoilua. Eikäs tällaisesta "onnen kantamoisesta" kukaan tuttunikaan etukäteen kertonut...
Nyt sitten kärvistellään täällä mökillä viiden mukelon kera jotka kaik vähä välleen "muistuttavat" et tahtoo uimaan... Kielläpä lapsilta sellainen ilo ja riemu... Oi Mummoa auttamattomain!
   Toisen samanmoisen - tai siis ei samanmoinen muttas kuiteskin mukeloihin ja Mummoon liittyvä juttu kävi ilmi myös täsä kun päivä tää kovin sateisen enteileväinen ja tumman puhuva, änkeskin kesken päivän mitä kauneimmaksi kesäiseksi päiväksi kera porottavan Aurinko Armahan.
Par´ aikaa tuolla kedolla ( pihanmaan tantereella ) kellottaa viisi kaunista neitokaista pötköllänsä kylpypyyhkeidensä päällä ja "ottavat Arskaa"! Niiiiin, mukelot iältänsä alakoululaiset ja sen alle...
Muttas "ei täsä viel kaikki..." vaan äskettäin yksi heistä tuli kyselemään aurinkovoidetta kupeillensa - ja toisillensa! Siin vaiheessa tokaisinkin siksollein miun että nyt tuntee Mummonen tää olevansa IHAN VÄÄRÄSSÄ paikassa... Oi, voi...
Sillä en tosiaankaan tiedä kuka ne rasvat sitten ehoon korvalla heistä poies pesee tuolla saunamme pesutuvan puolella kun Mummonen tää ei sinne hiostavan, höyryisen lämpimään tilaan voi mennä moista hommaa suorittamaan. Eikä siksoin välttämäti jaksa sitä tehdä...



( Saunamme edustalla kasvaa tällainen Raparperisaniainen : )  )

Saati että jos ne jätetään pesemäti niin sitten pitää tämän HAJUYLIHERKÄN Mummon kyetä ( tai pitäisi kyetä... ) nukkumaan heidän kera ensi yönseutu läpeensä tupamme lattialla siskonpedissä jossa herkkään klyyvariinsa leijailevat mukeloihin iholle levitettyjen aurinkovoiteiden "tuoksut". Voi kauhistus! Mitä mie teen?


   25.6.2016. aamusta.

   No, niin. Nyt on sitten Yöttömän yön juhla pidetty ja jälleen kerran todettu suomalaiset hulluksi kansaksi.
Hulluksi sen taatta että miksipä muuten jokin kansa, ihmisryhmittymä, valvoisi yön läpeensä, joisi itteensä kaatokänniin ja sitten siin sivussa viel poltteleis jotain yhteen paikkaan kasattua risukasaa? Siis nämä kaik, ja varmaan viel lisäksi monen monta muuta hullua juttua, yhdessä todistavat tään hulluuden.
   Näin sitä miekin tein mennä yön aikana - paitsi etten ryypännyt. Se ei kuulu juhannukseeni saati sitten elämääni muutenkaan... Mutta valvottua tuli taasen. Noin viitisen tuntia unta pollaan - kuteen ns. normaalistikin, ja sen poltettavan risukasan katsontaa sekä ihailemista yömyöhä.

   Yksi vain oli joukosta poissa... ikävä hiipi, hissukseen kulki ja miut syliinsä sulki. Etenkin kun kokkorannassa näki erinäisiä pariskuntia kahdestaan käyskentelemässä ja käsitysten kuljeskelemassa...
Mieli palasi aikaan menneeseen ja sen myötä useampaan menneen juhannuksen aikaan kun oltiin puolisoni kera täällä mökillä juhannusta vastaan ottamassa. Joko päiväseltään käymässä tahi sitten yökunnissa. Mutta joka tapauksessa täällä ja yhdessä.
Miten se onkaan haikiaa kun ei toista ole enää olemassa? Miten se on tavallaan surullisen masentavaa juhlia yssin jotain sellaista kuin Suomen yhteistä kansallisjuhlaa jolloin kaikki ilakoi, kulkee pareittain tahi perhekunnissa? Toki miullakin oli viimo yönseutuna ns. perhettä menossa mukana ja sukua ympärilläni mutta kun ei se ole aivan samanlaista kuin jos puoliso olisi ollut siin vierellä, liki, lähellä... Paljosta jäin paitsi - paljosta jäi puolisoni paitsi...
   Mutta "ei auta itku markkinoille" ( vaik koko tään aamun on mielessäin soinut Nipa Neumanin biisi "Mennään hiljaa markkinoille... kun aamu sarastaa..." ) ; se on vaine elettävä etiäpäin ja mentävä päivä, ja vuosi kerrallansa.
Olenkin "jo" tässä vaiheesa huomannut että nyt kestän jo puhua puolisostani immeisten kera niin ettei aina tule itku kurkkuun ja tipat linssiin. Ja että mielessänikin miun on helpompi ajatella ja muistelle mennyttä yhteistä elämäämme niin ettei se enää silleen pahaa tee. Jäljelle ovat jääneet vain muistot ihanaiset - ja tietty myös kehenommatkin, mutta joka tapauksessa "aika on parannellut haavoja" niin että ne eivät enää kirvele joka kerralla kun mieleeni tulevat.
   Liekkö siitä johtuu vahi mistä mutta olen tässä täällä mökillä näin nyt ollessain päättänyt että ensi Jussina en ole suvun kesken jos vaine sen voin välttää. Tahi en ainaskaan kulje heidän kesken, en ota muoskien mukeloita hoteisiini huollettaviksi, vaan teen ihan niin kuin itse halajan. Olkoon se sitten reissaamista jossakin, jonnekin, tahi vaikka omassa koissa neljän seinän sisällä "mököttämistä" - TAHI sitten tänne suvun keskelle tulemista mutta se tapahtuu sit miun osaltain miun itteni ehdoilla ja vain miusta ittestäni huolehtien ja hultain. Piste. "Ei siis huolet huomisesta" vaan olla ja eleä niin kuin mieli sanoo. Kulkea tahi olla kulkemati, sinne minne virta vie. Mennä, tulla ja olla oman mielensä mukaan.
Toivottavasti muistan tään mielipiteeni ja päätökseni ensi suvenakin...


   25.6.2016. ehtoolla.

   "Olen rento kuin Rentukka.": totesi kait Nalle Puh lasten sadussa ( jos oikein muistan eilen kuulemani kerrontaa muoskani mukelon suusta ) ja I-haa -aasi siihen vastasi että; " Minäkin haluan kokeilla..."
   Samoin voisin miekin nyt tuumata: haluan olla rento kuin Rentukka - tai ainakin haluan sitä kokeilla...
...rentoilua meninaan. Se vain ettei se taida IHAN juuri nyt osua kohdalleni...
   Tänään lähdimmekin muoskain mukeloihin kera mökiltämme poies yhtä yötä aijottua aikaisemmin, ja ajelimme kotiini tulevan yön ajaksi. Täällä jatkuivat hommat samanmoiset kuin mökilläkin; perään katsomista, huolen pitoa, ru´uan tekoa, pesulla käyntiä, yms..  Ja huomenissa meinaamme viel käväistä lähimmässä isommassa taajamassa vähän hurvittelemassa.
Sitten onkin tämä meitin yhteinen lomamme ollut kaikkiaan aikas kattava seula kesäistä, suvista, touhuamista: mökkeilyä...



... satamaravintolassa luonaan syönnistä, rantalaiturilla näksien nauttimista, isomummon luona kyläilyä, leikkipuistossa tuokio "riehumassa", rantamaisemissa juhannuskokolla käynti, valvomista yöttömässä yössä pitkin yötä aamupuoleen asti, serkkujen kera leikkimistä, toisen kokon tuikkaaminen tuleen, ja kaiken muun touhuamista yhdessä.
   Mietin että olen mie jo vanha? Siis ihan vain YK-SIN-kertaisesti vanha kun tuntuu että tällainen jakso ( kolme yönseutua ) näihin pirpanoihin kera kyl imee miusta kaiken mehun poies. Mitenkä sitä on aikoinaan jaksanut omien muoskien kera touhuta, olla ja eleä?
Onkoo se että sitä olin silloin "himpun" nuorempi kuin nyt? Nuoruuden voimalla jaksaa?
Ja sekin että ain välleen muoskat olivat joko yhdessä tahi yksiksensä - tai jollakin muunlaisella kokoon panolla ( kun heitä nyt vaine on himpun useampi "kappale" ), isovanhempien tykönä...Tahi sitten joku avulias sukulainen kävi lapsenlikkana kotonamme illan tai yönseuvun... Ja erilaisen lapsen osalta sitten aikoinaan sain ns. lomittajan kotiimme joka hoisi niin erityslapseni kuin siin sivussa myös muutkin lapseni ja koko huushollimme....
Olisiko siinä myös osa "ratkaisuun" miten sitä muistelee että sitä nuorempana jaksoi isommankin "lapsilauman" kera ihan kuin tosta vaine?
   Tänä päivänä, nykyään, mietin että kuis sitä ovat isovanhemmat ( miun tahi lasteni isän vanhemmat ) silloin  jaksaneet hoitaa ja pitää huolta muoskistani kun lapseni olivat heidän katsottavissaan? Vai onko se ollut vain sellainen "sukupolvien jatkumo", ketju, jota ns. tavan takaan tahi automaattisesti tehdään ja noudatetaan? Onko se sellainen perin suomalainen tapa ( tahi jopa yleismaailmallinen tapa? ) että isovanhemmat avittavat "aina", jaksoivat tahi eivät? Halusivat tahi eivät halunneet? Eli onko ollut niin että he eivät kenties olisikaan joskus halunneet ottaa lapsiani katsottavakseen mutta kun eivät ole ilenneet ( osanneet ) sanoa ei, niin ovat vaine "kiltisti" ain avittaneet?
   Itse olen opetellut nyttemmin kun nuo mukelot ovat jo olleet maailmassain pitempään "mukana" ja olen heitä jo kauemmin katsonut perään, hoidellut, ain silloin tällöin, sanomaan ihan reippaasti ja ilman ihan hirveitä tunnontuskia että nyt jos ette pahastu niin ei nyt. En jaksa nyt. Nyt on ollut sen verta touhukasta ja kiireistä omalla osallani tää elämäni että tarviin itsekkin välleen huokaista tovin.
En tiedä osoittaako tämä taasen sitä ettäs olen kursailemati itsekäs tyyppi vahi onko tämä vain terveen järjen käyttöä? Sitä että osaan huolehtia myös itseni hyvinvoinnista jotta sitten taasen jaksan avitella muoskaani hänen lastensa kera;



 osaan "ottaa rennosti kuin Rentukka" jotta sitten myös vuoroltansa nuorempi polvi pääsee halutessaan "kokeilemaan..." miltä "rentona kuin Rentukkana" -olo tuntuu?