...tähän että "Ihana päivä" muttas kun mie olen sen jo kerran "käyttänyt" täällä skriivauksissain niin epäs tuota niin nyt sit tee. Sen sijaan voisin vain tyytyä kertomaan päisästäni tästä, päivästäni eilisestä ihanaisesta josta tuntui kuin siin olisi mahtunut sen toiset 24 tuntia lisää mitä päivässänsä yleensä on!
   Oli niin ihana ja piiiiiiiit-kä päivä. Siis ei tietty tuntimääreinä, ei tuntemuksena että "pitkästyt-tä-väääääää" vaan silleen et näin jälki käteen kun sitä muistelen niin tuntuu kuin eilinen päivä ja vasiten sen aamutuima ovat jo nyt kuin olisivat olleet ja tapahtuneet josain viime vuosisadalla eikäs eilennä. Tuntuu et päivääni tuohon mahtui sen verta paljon tapahtumia ( oikeesti yksi, kaksi... kolme vain ) ja sen verta paljon ajattelujen aiheita antavia ettäs tässä tällainen Mummeroinen jok "yssinäsä kotonasa kiikkustuolissaan kiikkasee", ihan ymmyrkäisenä-pymmyrkäisenä on. On niin paljon ajatuksia, asioita ja ihanuutta näin kun niitä katselen omasta kulmastain. Omasta näkökulmasta, omasta mielestä ja siitä kaikesta mitä olen tähän astisessa elämässäni nähnyt ja kokenut.
 
   Päiväin eilisen aloitin ( taasen ) kreippaasti kreippailemalla muutamia kiloja ja metrejä. Siellä ylhäässä yssinäisyydessäin ( vain kaksi ohitseni ajavaa autoa ja kaksi kaukaa näkemääni maitoautoa oli liikenteessä kun ihmisistä puhutaan ) mie taasen ajatuksiani heittelin sinne ja tänne, niiden järjestykseensä pikku hiljaa tullen.
   Samalla siellä ihanan luonnon keskellä ( asfalttitien pienarta pitkin mirs-marssiessain ) huomasin kuin se on nyt jo KESÄ! Siis ehta kesä ainakin näin luonnon kasvillisuuden ja kasvamisen puolesta: Mäkitervakot kukkivat jo. Siis ne kukkaset jotka MIE miellän VAIN kesään kuuluviksi. Ja jokin muukin kasvi... sellainen keltainen, pieni kukallinen... nimeänsä ei tiedä enkä kuvaansakaan mukaani napannut kun en kännykkäni kera kreippaile olleskana. Mutta se on joka tapauksessa sekin kesäkukkasiin kuuluvainen tapaus. Sellaien jota esiintyy kautta koko Suomemme maan ja se kukkii kaikkialla - siis esintyy, kasvaa kaikkialla...
   Samaten huomasin sitten päiväni piiiit-kän tämän edistyessä ettäs Norjanangervot, Tuomet ja Rentukatkin ne kukkivat jo!

2016.5.15.%20Jorma%2080v%20%2838%29.jpg

Wau! Siis ihan KESÄ! ...
... Jos ei sit oteta lukuun sitä ettäs näin mie eilennä myös ihan oikiaa jäätäkin vielä! Meinaan ettäs kun päivemmällä surautin Poika Poloisellani eräässä paikassa ohitse kallioleikkusten niin sielläpä kupehellla oli viel kalliossa kiinni talvisia jäitä jotka sinne ovat kiinnittyneet kun Maa Äidin vesisuoniston pulppuaa niiltä kohin maan pinnalle ( tai siis joku Tien-Raivaaja Raakalainen on pätkässyt POIKKI sen vesisuoniston siin kohtaa sitä tietä tehdessään! )
   Ja kaiken lisäksi juuri tänä aamuna täsä töllöstä rativota kuunellessain sain kuulla ettäs sitä ollaan sitten JUURI TÄNÄÄN siirytty Polaaripäivään. Siis Yöttömän yön puolelle, Keskiyön auringon omaksi. Jotka taasen meinaavat ettäs tuolla kaukana, kaukana, Pohjois-Suomessa on sellainen paikkakunta kuin Nuorgami ja SIELLÄ Aurinko Armas ei tään päivän jälkeen sit olleskana laskeudu horisontin alapuolella! Ei ennen kuin joskus kaaaaau-kana heinäkuun 29. päivänä vasta.
Ettäs nyt tästä päivästä lähtien sit Auringon Armahan kiloa riittävi jakaa itsekullekkin täällä pohjoisen Telluksemme puolella kuin "kystä kyllä". Wau - ja hyvä niin sillä onhan tätä riemua jo ihan tarpehen kauan vuotettukin. Läpi pitkän Pohjolan tumman, synkeän, loskaisen, lumisen, kylmän, pakkas talven!

   Sattuipas päivänä tuona, eilisenä että olimma mie silloin aamupäivän tunteroisina lähdössä erään sukulaisen 80v. sydäreille. Lähteissäin siinä noin kahden tunteroisen ajomatkan päähän, tein lähtöäin JO kaksi ja puoli tuntia ennen H-hetkeä sillä vakaana aikomuksenain oli ettäs kamerain kippahan mukaan ( kuinkas muuten ) ja kuvailen kaikenmoista mitä vastahan tulevi siin matkallain. Ja poikkeen ainakin lammellain...
Matkaani suorsin. Kävin ensteksi ostamassa sydärisankarille kukkasen viemisiksi onnentoitotusten kera. Sitten pistäydyin apetta Hepo Hopielle ostelemassa jotta matkan tään jaksavi ravia painella loppuhun asti ( ja senkin jälkeen viel monia, monia muita reissujamme ).
Näihnän sen alkumatkani pitikin mennä, ja menikin, mutta se mikä miun suuni täsä virnehen vetää aatoksissain on se kun sitten aikanansa sieltä lammeltain ilelleen jousin niin huomasin mie kuin täsä noin 10 kilometrin matkallani olin aikaani hupeloinut jo yhden kokonaisen tunteroisen! Oh-hoh! Kummasti se vaine aika siel lammellain ain hurahtavi... Ja kun mie olevinnaan sitä aikaa taskuuni lähteissäin koppasin ihan reilunlaisesti... Tulipas miulla kera Hepo Hopiain, pieni-sievä kiirus loppu matkallemme... kaasujalka painava oli - rajotusten mukaan tosin... Tietty, kuis muuten! ( On se tää ikä jo tehnä siinkin tehtäväsä: harvoin - tosi harvoin - tulee enää pedaljonkia paineltua niin että vauhtinsa olis sen kummemmin ylitse lakien ja pykälien mukaista ylemmät. )  Näin mie sit onnekseni kerkesin kuin kerkesinkin nippa-nappa, juuri ja juuri ajoissa näiden kemujen alkuhun.
   Sekin oli oikeestaan ihan hyvä... tai siis kaksikin asiaa oli siinä hyvää...
   Ensinnäkin se ettäs sinne yleensäkin ajoissa ennättäydyin. Onhan se ihan korrektia ja hyvää ( jopa suositeltavaa ;)  ) että en saapunut paikalle kesken juhlatilaisuuden. Olisihan se toisten ja vasiten sydärisankarin kunnioitusta loukkaavaa niin tehdä. Ei millään muotoa korrektia. Vasite kun ilmoitetaan jo etukäteen että juhlat alkavat silloin ja silloin KOSKA ohjelma alkaa silloin ja silloin. Törkeetähän se olis sinne keskelle mennä kun toiset juhlivat ja kenties juuri silloin esim. pitävät puheita!
   Toisekseen kun lähteissäin meinasin ettäs otanko kameratain olleskana mukaani: olisin kerrankin kemuissa kuvaamati. Olisin vaine juhlija tavanmoinen. Osaanottaja iloinen ja juhlivainen. Eläisin täsä ja nyt. Enkä linssini läpi kattoin.
Muttas minnekkäs sitä "seepra raidoistansa pääsisi" joten kamerani luonnostani nytkin mukaani koppasin ja hyvä kun päätöksein tällaisen tein sillä perille päästyäin, siin kemujen alussa, kyseli talon emäntä miulta että kuvaanko heille? Oli isäntä talon tuon kertonut hälle että kun "xxxxx" tulee niin hän voisi vaikka kuvata juhlia näitä... "Joo. Voin kuvata.": mie siin loineh lausumahan vastahan, ja tein sit "työtä käskettyä".  
    Jos en olisi ennättänyt ajoissa perille niin olisin sotkenut heidän aikataulunsa. Jos en olisi perille ajoissa ennättänyt ( ja kameraani mukanain killuttanut ) - en olisi kuviani nuita juhlista näistä ottanut.

   Asiaan... taas mentiin "mettään" kirjotuksessain; poikkesin asiani ytimestä toisaalle, sinne "asian viereen"... :

   Lammellein jouduttuain ja sen rannalle käppäiltyäin huomasin ihmeekseni ettäs näinkö täsä on nyt sit käynyt? Olenko mie menettämässä/menettänyt tämän lampeni herruuden?

2016.5.15.%20Jorma%2080v%20syntt%C3%A4re

   Äkkäsin nimittäin sieltä kaukaa, kaukaa, lammen päästä Joukkahais pariskunnan! Tiesin siinä että tämän matkani aika "kortilla" on mutta silti en malttanut... en milläskää... asettua "toviksi vaine", ihan "pieneksi hetkeksi vain"... seuraamaan ettäs mitä ne sielä puuhailevat? Mitkä ovat aikeensa niiden? Levähtää, huo´ahtaa, tovi matkallansa jonnekkin? "Väli-tankata" matkansa? Vaine perustaa pesä pienoinen jonnekkin tuonne lampeni pään heteikköön - vai peräti vallata KOKO se lampi MIULTA poies?

2016.5.15.%20Jorma%2080v%20syntt%C3%A4re

   Tovin siin niitä linssini läpi kiikaroidessain ( Aikaraudan tyystin mielestäin unohtain ) hokasin kuin nekin olivat utelijaita miuta kohtaan: pikku hiljaa, hissun kissun ajallansa, ne siin lähenivät ja lähenivät miuta. Ne tulivat aivan liki. Niin liki kuin uskalsivat. Olivat nimittäin ns. nuoripari joilla oli vie osaksi harmajat höyhenpeittehet. Olivat kuin eläimet ainai varovaisia ihmisten suhteen mutta kuitenkin nuoruuden utelijaisuus sen verta voitti että niiden oli ihan pakko hiljalleen "valua" sieltä päästänsä miun tyköin. Katselemaan ja kummastelemaan et mikä kummajainen se TUO oikein on?
Siin niiden "käyskennellessä", uiskennellessa, hiljalleen lähestyessä, ne ain vähä välleen karauttivat ilmoille iloksein ( ? ) miun töräyksiään kuin juoruten keskenänsä miusta. Kuin varottaakseen toisiansa ettäs elä mee sinne. " Tule tänne." "Kato kun on typerän näköinen otus." " Tuollanen kumma hemmo." ""Älä mee sinne." " Tule. Tule tänne."...

2016.5.15.%20Jorma%2080v%20syntt%C3%A4re

    Loppuin lopuksi miehän se siin ole sen ensimmäinen poies lähtijä. Totesin että mistäs se miulta on muka poiessa, mitä mie siin muka menettäsin, jos he nyt sinne pesueensa perustaisivatkin? Emmeköhän tuota ihan sovussa sinne mahuta? He vakituiseen ja mie näin vain sillon tällön siellä käyden. "Olkoon, pesiköön, ihan rauhassansa."
Toivottavasti ihan rauhassa sillä jos toden kerron niin eihän tämä lampi piskuinen miun ole olleskana. On vain jonkun tahi joidenkin muiden omistama jossa käy miun lisäksein monia, monia muitakin ihmisiä. Vasiten kesä helteillä sillä täällähän on tään tienoon yhteinen ja yleinen uimaranta. Toivon ettäs jos ne perustavat pesueensa tänne niin ne kestävät sen yleisen hälyn ja melun joka meistä Ihmisistä Käymäläisistä sinne aiheutuu, ja että vastaavasti ME ihmiset annamme niiden olla siellä omassa rauhassansa.

    Päiväni tästä ielleen joutui miun "kaasutellessa" synttäreille mukaville.
   Perille päästyäin, ja matkaani sinne tehdessäin, ajatukseni "hajalleen harhasivat" ottain kiinni jostakin... jostakin sopivasta tarttumapinnasta.
Mietin ettäs sillon kun täällä viimeksi kävin - silloin viel puolisoin eli. Vaikkas eihän siin mitä... sillä täällä kun viimeksi kävin niin siksoin ( enkäs puolisoni ) kera taisin silloin tänne saapua. Muta kun... puolisoin oli kuitenkin viel silloin olemassa rinnallain. Ja se taasen tarkoitti, johti ajatuksein siihen, ettäs ain kun oltiin kahelleen , ja vasite reissullamme, niin sitä mentiin yhdessä. Suuniteltiin reissumme yhdessä. Tiedettiin minne mentiin, tiedettiin mistä mennä. Ja jos toinen ei tiennyt niin toinen sit toistansa petrasi. Vaikkas usein se oli puolisoin se joka silloin kuskina toimi ja mie sit "kartturina"...
Nyt kun tälle matkallein tänne lähdin ja menin, on kuin nyt olisi ollunna ENSIMMÄINEN matka jonka itse tein. On kuin eka kerran olisin matkalla jonka teon ja määränpään ihan tiedostain tein ja älyllisesti tiesin. Suunistin itse: etsin ja LÖYSIN ITSE minne mennä. ( Vaikkas viime kesänä reissasinkin - mutta kun ne olivat MIUN matkojani, miun tahtoni mukaan meneviä. Mie yksin päätin minne mennä - ei ollut edes ketään vuottamassa siel toisessa päässä et tulenko ja millon tulen perille asti. Ei ollut Aikarautaa joka tikitti matkani teon kera "kilpaa". )
Olin YLPEÄ itsestäin että onnistuin, että osasin perille - vaikka kerran aikaisemmin siellä tosiaan käynyt olenkin. Itkin ja olin ylpeä itsestäni.
   Siitä on aikaslailla tovi kun viimeksi heidät kaikki siellä olleet olen tavannut ( osan tapasin sytäreilläin omillain ). Olipas kiva jutskailla, viettää aikaa - juhlia. Juhlia ja muistella menneitäkin.
Muisteltiin puolin ja toisin aikoja menneitä. Esim. kuin siellä olevat nuoret aikuiset olivat aikoinaan pieniä pirpanoita. Ikävuosiltaan jotain alle viiden ja silleen. Kuin muistan heidät niin pieninä ja nyt sit "pitää" totutella ajatuksiin että hekin ovat jo aikaimmeisiä. Huh! Jännä hommeli. Kuin he olisivat ihan vasta olleet pienen pieniä pirpanoita - nyt jo omien muksujensa vanhempia. Heistä on kasvanut isoja, vanhempia, aikuisia. Eli HE ovat vanhenneet aikaslailla! Emme suinkaan me muut siellä mukana olevat. Me jotka "jo" silloin heitä vanhempia olimme.
Tuntuivat siellä miuta vanhemmatkin polvet muistelevan yhdessä menneitä aikoja. Nuoruuttaan - kuin he tulivat rajan takaa tänne Suomeen evakkoina? Kuin he tänne asettuivat asumaan ja kuinka ne heidän elämänsä sen jälkeen kulkivat?

    Aikanaan pippelot nämä mukavaiset loppuivat ja mie valjastin Hepo Hopiain paluumatkalle kotia kohden.
   Tuumailin mielessäin ettäs mitäs teen: ajelenko hissukseen kamerain kera ja kuvailen, aikanaan siitä sitten kotia joutin? Vai - ajelenko lakien ja asetusten mukaan ihan kerippaasti kotiain, vaihdan vähän toisenlaiset kamppehet yllein ja painelen samointein Lavantautia parentelemaan?
Ka kummaa, hetki tuo oli "otollinen" tälle jälkimmäiselle ajatuksellein ja niin mie stten löysin ehtoon korvalla itteni erään tanssilavan kupeelta hämmästelemästä ja kummastelemasta nykyistä tanssikulttuuria.
Tanssien pyörteissä pohdiskelin että kuin se ennen muinoin luonnistu ihan tosta vaine, kaikki se mikä siihen lavatanssiin kuuluu? Mutta ei nyt. Ei sit millään. Tunsin itteni kuin oisin "Kanki Kaikkonen" tahi jokin muu kumma "tikku" siin "pask...ssa". Olin kuin "tönkkä suolattu muikku". Vähintään kaksi vasenta jalkaa omaava yksilö; ain väärään tahtiin tanssahteleva, ain väärällä jalalla tanssiva, kummajainen. Sitä se teettää tää liian pitkä "luovatauko" täsä välissä.
   Olipa kuitenkin ihanaa pitkästä, pitkästä aikaa päästä "laittamaan jalalla koriasti". Siitä kun tosiaan on noin 15 vuotta kun viimetteeksi olen alvariinsa lavoja liidunnut. Joitakin kertoja olen toki täsä välillä käynyt tanssahtelemassa mutta kun silloin ennen muinoin sitä tosiaan pruukattiin jokahinen viikko käydä ketaalleen tanssahtelemassa - parraimpana useampaankin kertaan. Kaikki tuo vaine jäi kelkastani poies kun puolisoin kera yksiin liityttiin. Hän kun ei tanssahdellut. Ei sit milläskää vaik me jokusella tanssikurssillakin käytiin. Tai siis aloitettiin jokunen kurssi mutta kun ei hän oikein "taipunut tangon tahtiin" niin nehän sit lopahtivat jo ihan alkumetreille ne. Nää tanssijutskat eivät vain oleet hänen "heiniään". Vaikkas hyvän sävelkorvan hän kyl omisti et olisi kait tuota luullunna et sitten tanssijalkakin olis "vipattanut" helposti.
   Siellä tanssien pyörteissä, vaik kuin iloista ja mukavaa se puuha onkin, mietin myös syntyjä syviä pohtien et en tuota olisi uskonut viel muutamia vuosia sitten että mie tämän ikäisenä "jo" leski olisin. Että toisen tie päättyy ennen aikojaan. Jään yksin.... On se vain kumma tää elämän lanka.
   Näin vaine pyörähdellen länteen ja itään, miun eilinen ehtooni siellä sit taittuvi yön mustan tunteihin, tautia tätä parannellessa tanssikumppaneiden vaihtuissa ain toiseen. "Haasteltiin ystävät, haasteltiin tutut." jne.. Olipas kivaa - sielläkin.

    Yö syleilyssä himpun viileässä mie sitten aikanansa tanssi-illan päätyttyä kömmin omaan lämpimään sänkyyni. Yssin.
Ei siin mitä. Mukavahan se oli yksin pötkähtää. Mukava panna maate, laittaa simmut kiinni ja simahtaa vuottaa taasen päivää tätä uutta.