... kun mieli maita mataa. Se päivä kun mikään ei luista eikä kiinnosta. Etkä saa mitään aikaseksi. Se päivä on tänään täällä miun kanssani. Mistä lie tullunna, mistä tänne kulkeutunna, sitä tiedä en. Liekkö seinän takaa naapurista salaa puikahtanut jostain seinän rakosesta.... Mutta joka tapauksessa täällä se nyt on majaillut koko tämän piiiit-kän päivän.
Mielelläni mie sitä potkaiseisin persuuksiin ja antaisin pikalennon jonnehin muualle mutta minkäs teet; ei se käskemällä poies lähde. Ei se toivomallakaan poies valu. Joten pitää nega vaine hyväksyä ja nyt vierahana pitää. Kaiken parhaansa mukaan sitä helliä ja hoivailla jotta se siitä paremmaksi muuttuisi.
Kylvettäisinkin tuon pahulaisen muttas sulaa hulluuttahan se nyt olisi kun meinasin vasta huomenissa sen "kunnian" itselleni suoda, enkä viel tänään. Hempeitä mie olen koittanut sille päivän pitkän jutella. Olen lepytellyt sanoin mukavin, antanut ajatusten virrata vapaasti ja rajattomasti ( se vaine et nuo ajatukset katalat meinaavat ain teille tiettömillä liidellä... vajeltaa valohäiveiden mukana kauaksi tykö toisen... ).
Jotain nassun täytettäkin olen sille tarjonut sil eikös se mennyt niin että "tie mielen ( miehen ) sydämee käy vatsan kautta"? Vai menikö se sittenkin niin että "parempi ruoka, hyvä mieli"... En nyt muista mutta näin mie olen ainakin yrittänyt puuhailla. Liekkö viel pitää sille kaivella tuolta kaappieni kätköistä "salakätkö" ja tarjoilla suussa sulavaa suklaata? Olisikohan sitten kaik hyvin? Olisikohan sitten sen mieli tarpeeksi suotuisa ja se suvaitseisi jo muutella maisemia jonnekkin aidan taakse jos "ruoho olisi vihreämpää" kuin täl puolella?
  
   On se vaine jännä jutska että tällaisia tulee ( ja menee ) ihmisen elämään ihan kutsumati ja sitä ( mahdollisuutta "vapaasta paikasta" ) sen kummemmin mainostamit. Miksiköhän? Mitä järkeä tällaisilla "matalapaine" päivillä on? Onko niillä jokin tarkoitus ihmis´elon tiellä?
   Itse tuumailen ja ajattelen ettäs olisikohan nyt kyse siitä että mie olen tään mennä viikon ja jo mennä viikon lopun  pusertanut yhden piirustus projektin kimpussa ( kaksi kipaletta jo tehtynä ) ns. täysipäiväisesti. Päivät pääskytysten. Sen ettäs olen huolen pitänyt jotta murusta rinnan alle saan, muttas muutoin olen olut kynän varressa hyvinkin ahkeraan kiinni.
Eilennä ehtoolla sain uuden levyn eteeni ( 90 x 190cm ) jotta siihen tänään alkaisin piirustaa uutta aihetta. Mutta taisi ollakkin niin että pitää pitää se "pakollinen" huilipäivä, "rokulipäivä" täsä välissä kuten pidin jo aikaisemmin nuiden kahden edellisen piirustukseni välissä, eikäs pakertaa toinen toisensa jälkeen kuin "viimeistä päivää".
Eli liekkö tuo Ukko-Ylimmäinen vaine järjestele tätä ihmis kehoa ja mieltä siihen tyyliin ettäs se pistää niin kuin luonnostansa ihmiskehon välleen latautumaan ja huilimaan jottas sit taasen ajatukset, ideat ja tekemiset, luistavat sujuvast ja sukkelaan?
   Mietin että onhan se ihan ymmärrettävää fyysisesti rasittavissa töissä. Siis sellaisten töiden jälkeen jotka ovat vetäneet voimat viimeiseen tippaan asti irti kropasta mutta ettäs näin ns. ajatustöiden-ki-kö osalla se on sama meininki? Onko tämä ns. ajatustyökin sen verta rasittavaa että se vaine yksinkertaisesti vetää pollan naatiksi?
Selvennykseksi lien saan kertoa teille Armaat Lukijani ettäs se et piirräänä - no, eihän se ole silleensä rasittavaa  jos piirustaa vaakasuoralla pöytäpinnalla tahi lievästi kaltevalla tasolla kuten esim. piirustuspöydillä muttas entäs silloin kun piirtää pystysuoraan pintaan kuten mie nyt? Ja viel silleen että pitää painaa kynäänsä pintaa vasten rutkasta fyysistä voimaa käyttäin koska kyse on lastulevypinnasta joka on kait vain muutamaan kertaan pintamaalattu ilman mitään pohjatasotteita ja pohjustuksia käyttäin; lyijykynän jälki ja terä uppoaa aikas syvälle pintaa. Mutta toisaaltaan siinä kovasti painamisessa on se etu... tai ei se olekkaan etu vaan se on pakko sillä jos ei painaisi kovasti niin siihen pintaan ei mitään jälkeä jäisikään. Piirtämäni viivat ja muut jutut eivät näkyisi lähes oleskana - saati ettäs ne pitää näkyä nimen omaan kaukaa katsottaissa hyvin eli piirustusjälki pitää olla sen verta näkyvää sorttia että sitä voi ja kykenee kaukaa katselemaan nähdäkseen mitä kuvassani on, ilman että sitä täytyisi mennä läheltä tihrustamaan.
Niin että onhan tää oikeestaan sittenkin ihan oikeesti fyysisesti raskasta hommaa...
   Tosin on tämä ns. henkisestikin "hengen päälle käyvää" hommaa koska ajatustyötä täytyy tehdä aikas tavalla.
Aiha josta piirän on jo etukäteen annettu valmiina miulle ( ja muille vastaaville piirtäjille/taitelijoille ) - siihen ei ole ajatuksia tarvinut "tuhlailla" mutta siten kun lähtee siitä eteenpäin ajattelemaan että mitäs siitä aiheesta piirtäisi? Minkä yksityiskohdan ja juuri sitä asiaa kuvaavan yksityiskohdan piirtäisi niin ompahan  vaine tarvinut pähkäillä aikatavalla aihetta perin pohjin läpi. On saanut etsiskellä mielensä syövereistä asioita ja aiheita mistä voisi piirtää. "Mitä jos piirtäisin tämän... ei kun tämämpäs?" "Ei kun sittenkin tään, ja nuin toteutettuna. Juuri tuosta kulmasta, täältä käsin, nähtynä."  Ja juuri kun olen päättänyt nämä kaikki niin sitten pälkähtääkin ajatuksieni syövereistä esiin kymysys joka kaataa kaiken jo päätetyn aivan päistikkaa nurin. "Ei ne käykkään päinsä."; tulee esille jokin ajatus joka tyrmää kaiken jo päätetyn aivan myttyyn, viimeisemmänkin roskiksen, viimeisempään pimeään nurkkaan. Ja ei kun vaine aloitat taasen sen koko rumban ajattelun ja pähkäilyn alusta uudelleen.
Sekin tosiaan luo omat haasteensa että pintansa on tosi "syövää" materiallia fyysisesti mutta sitten sekin viel että kun en ole ennen piirtänyt moiselle pinnalle ( pohjustamattomalle vanerilevylle - pohjustetulle olen kyl piirtänyt ) niin tarvii ain miettiä monessa kohtaa, eri viivoja vedellessä ja erilaisia varjostuksia tehdessä että kuinka tämä pinta suhtautuu minkäkinlaiseen kynän vetoon? Mikä näyttää juuri näin vejettynä siltä kuin sen haluaisin näyttävän? Millä tyylillä saisin luotua juuri sellaisen varjon tai sellaisen ajatuksen toisten silmillä nähtynä, kuin sen itse siinä kohtaa näen? ( Siis ymmärrättekö mitä tarkoitan? ) Ja viel kun tuo pinta ei anna yhtään "armoo": kun mie siihen jonkun viivan vejän, jotahin piirrän niin se on sit siinä. Sitä et saa kumitettua millään ilmeellä poies. Sitä ei saa siitä poies millään vaik kuin tahtosin. Eli kaiken minkähän siihen teen ja piirrän niin se on sit lopullista. Sen on kerralla onnistuttava loppuunsa asti. Erehdysten ja "ei-kun"-jutskien mahdollisuuksia ei ole.
"Eikäs täsä viel kaikki": sit kun piirrän ja ajatukset siin mukana kulkee niin saattaakin kesken kaiken pälkähtää taasen uusia ideoita esille... suunnitelmat täytyy muuttaa - saada jotenkin muutettua jo siinä vaiheessa aloitettu piirustus toisen oloiseksi ettäs se uusi idea sinne sekaansa mukisemati sulautisi.
   Että aikas moista ajatusten myllerrystä ja henkistä kapasiteettiä vaativaa työskentelyä tämä kyllä on. Ei siis varmaankaan mikään ihme että henkisetvoimat käy välleen vähiin. Vaatii muutaman ( edes yhden ) latautumispäivän väliin, ennen kuin aloittaa uuden hukin, uuden pohjan ja piirustuksen kera. Vaik mie kyl kuvittelin jo tänään jatkavani uuden kimpussa...

007.jpg

... saaden tään verran aikaseksi. En mitään muuta.