Kaipuu karsea kumppanille. Sellaiselle joka voisi olla matkassa mukana, kaffitella, jutella. Pitää kädestä kiinni kun kulkee, viettää aikaa. Jutella yhdessä .
   Se kun kuulee jonkun miehen äänen. Mitä se on, miltä se tuntuu. Ollappa se "minun" mieheni ääni. Minua "varten" juurikin "varattu".
   Mitä olisi "iskeä silmänsä" johon kuhun ja lähteä siitä rakantemaan suhdetta? Mitä on tutustua toiseen ihmiseen? Mitenkä nykyään tutustutaan, "isketään"?
Voinko esim. mennä tuosta vain kaffiossa jonkun pöytään, juttusille ja siitä sitten? Ja vaikka vaine ihan vain jutellakseen jonkun kanssa; ei vain ja ainoastaan isku-mielellä. Siis silleen sosiaallisella mielellä...
Kuten esim. nyt mennä sunnuntaina kun olin läheisellä huoltamolla ja menin sinne kuistille Aurinko Armasta tillottelemaan sen ihanaisessa loisteessa ja lämmössä.  Siellä ei ollut siellä terassiaika alkanut vaan tarjolla oli vaine yssi pöytä sekä sen ynpärilla muutama hassu tuoli vaine. No, mutta mie sinne joka tapauksessa meni kun halusin mennä. Ja nimen omaan Aurinko Armahan kiloon. Kysyin kohtelijaasti paikkaa yhtä siitä itsellein - saaden sen juurikin mukavasti kun heitä oli siin seurueessaan kolme kipaletta, kolmelle muulle tuolille.
Siinä me sitten juttuun tultiin. Ventovieraat ihmiset toisillemme - pidettiin sitä ns. "smool tookkinia" yllä. Vaikka he miuta nuorempia olivatkin ja kaik mies-puolisia niin silti juttumme luisti sujuvasti ja sutjakkaasti. Ihan mielestäni molemmin puolin sekä kummankin puolen aloitteesta. Ei mitään väkinäistä vääntöä.
Mitenkä oli kiva ja mukava päästä pitkästä aikaa ihan ventovieraiden ( ei aina näiden "entisten", samojan ja tuttujen naamojen - ei tarkoita, sori vaine tutut ja läheiseni, mitään pahaa tällä. Tämä vaine on totta näin tälläiselle Mummerolle jok yssin asustavi. ) kera juttusille. Juteltiin ns. puuta heinää mutta joka tapauksessa - juteltiin.
   Mikä on kun on kaipuu toista suunnaton! Toivon hartaasti että hän ei katkaise viimeisemme johdosta välejämme. Että hän vielä jatkaa suhdettamme. Haluan jatkaa.
Sillä tunne tämä on todellakin tyhjä, kun ei ole toista. Tuntuu että millään ei ole mitään merkitystä. ( Miten sillä, millään, on tähänkään asti ollut mitään merkitystä kun en ole kuitenkaan merkinnyt tähänkään asti hänelle muuta kuin... en ääneen lausu näitä "momentteja" - sorgy. ) En tahdo tehdä mitään - ei mikään tekeminen ole mitenkään merkityksellinen kun ei ole toista "toteamassa", katsomassa, näkemässä sitä mitä olen "saanut aikasiksi". Tämä on täysin typerä ajatus malli - mutta kuitenkin...
   Mitenkä sitä kulkiessaan katselee miehiä "sillä silmällä": tuosta voisi olla minulle. "Tuo on liian nuori muttas ompas komia - voisi olla miulle..." "Tuo nyt ei ainakaan! Kuinka joku ( kukaan ) voisi tuollaisen kanssa? Parisuhteeseen?" ( Niin kuin nyt jonkun ulkonäkö jotakin merkitseisi, sanoisi, kun ihmisestä nyt on kyse? Ihmisten luonnehhan se merkitsee, eikä ulkonäkö!  Ja siltikin sitä kiinnittää ensin huomionsa ihmisen ulkonäköön, olemukseen, tapaan liikkua, olla, elehtiä, ilmehtiä, yms.. )
   Kaffille. Minäkin - paras kaffittelija!
Pitkään olen ollut ilman kaffia mutta nyt olen "sortunut" moiseen paheeseen - taasen. Kuppinen silloin, toinen tällöin. Kuin varkain. Huomaamati. Pikku hiljaa, hissukseen. Hyvää on!
Tapahan se tämäkin on. Hyödytön jokahiselta kantilta ja rahnan tuhlausta. Yssi kupponen n.2e ja halvimman kaffiPAKETILLISEN saa melkein jo sillä rahalla! Kuis monta kupposta sitä kotosalla keittää siitä paketillisesta kafeejauhoja - kysyn mie vaine? Siksipä en ole raaskinut kotonani, kotiain, ostella edes kaffipaketteja uusia ettei tule kotona juotua moista "pahaa". Vaikkas siitä yhdestä nyt useamman kupposen saisi... Ja vaikkas nyt näin kaffioissa kaffeella olen nyttemmin käynyt.
Siitä on tulossa tapa ja sosiaalinen tilanne, tapahtuma: näen ja kuulen ihmisiä muita vaik en nyt silleen heidän juttusille pääsisikään kun näin suomalaisina, juroina, ihmisinä ollaan tuppisuita. Mutta saanhan nyt ainaskin silloin, juuri niinä hetkinä, "kuulua joukkoon" josa on toisiakin ihmisiä. Joskus jopa "vahingossa" siin sivussa päästä jonkun juttusille kuten mennä endinä.
Tosin... voihan sitä ottaa "vain" tuorememun ( kuten nytkin tein matkallain yhdessä kaffiossa ) ja sen kera sit olla "kaffeella". Tosin sekin nyt on yhtä lailla kallista ja kuin se kaffikupposeen "investointi"... ja ilmankin kun tulisi toimeen....
   Tankkasin autoni Fiksu neiti Cocoladin, nytten jo toisen kerran. Nyt se sujuin miulta ekaa kertaa paremmin. Osasin jo asettaa sen bensapunpun pistoolin oikeeseen kohtaan: ei liian syvälle eikää sitten taasen uloskaan jättäin. Se meni oikeestaan jo kuin vanhalta tekijältä.
   Menovettä pitää olla kun huomenissa taasen mökille on meno. Kallista ryöjä on - tämä autoilu ja sillä mökillä käynti. Mutta kun huomiseksi on taasen lupaillut tämän yhden sateisen, tumman, pilvisen ja muutoinkin nuhruisen "välipäivän" jälkeen "vihdoin" Aurinko Armaksen täyteistä päivää. Mikäs sitä sellaiselle ololla ja tilalla on mökkeilessä? Tosin huomenissa on "vain" ostettujen terassilautojen vastaanottaminen äitini kera ( ne tulevat mökkimme ulkorappustemme laudoitukseen, uuteen sellaiseen ) joten ei aikaa oleilla sen pitemmän päälle siellä koska hänen pitää jo aamupäivästä joutua takaisin kirkolle. Et se siitä mäkkeilyn riemusta ja siellä oleilusta!
   Käydä kaffilla Kaiketonna. Tämä tarkoittaa usein, useimmassa kaffiossa, sitä että vain kaffikuppi kaffia eikä mitään "kyytipoikaa" siihen rinnalle. Miksikö? No, kun, ei kaikissa paikoissa ole myynnissä Kaikettomia ( gluton, maidoton, sokton, hiivaton ). On vaine korkeintaan jotain näistä tyyliin gluton ja sitten nuita kaikkia muita sisältäin. Tai sitten tyypillisimmillään gluton+lakton - ei siis maidottomina!
Ei mitenkään nautinnollinen hetki kaffitella; vain kuppi kuumaa kaffia! Ei mitään muuta. Miksipä sitä "vaivautuu" olleskana kaffilla kaffioon kun ei ole mitä ottaa? Muuta kuin se kaffi....
On kyllä olemassa, harvoja ja "valittuja" paikkoja joissa on Kaiketontakin tarjolla. Se on useimmiten Karjalanpiirakan eli Sipanniekun muodossa. Ei siis kummallisempaa "kyytipoikaa" mutta olishan, onhan, sekin nyt jotahin emenpi kuin ei mitään - pelkkä kupillinen kaffia. Saahan sitä kaffia kupissa jo kotonakin. Ja kun tekisi niin mieli joskus ( vaikka vaine nyt näissä kaffioissa ) joskus saada jotahin muutain kuin mitä kotoaan saapi, ja mitä kotonakin osaa tehdä ja leipasta.
   Haluaisin soittaa, ottaa yhteyttä häneen. Kysyä että oliko se nyt sitten tämä täsä? Eihän ollut?
Voiko näin pienestä asiasta herneen klyyvariin vetää? Aivan älytöntä näin miun mielestäin.
Olen kait tuota monen monta kertaa mie tämän aikana niellyt mölyt massuun piskuiseen kun hän on sanonut tahi tehnyt sellaista että ei miun pirtain vaine mahdu. Niitä mitenkään erikseen hänelle sanomati, kertomati; vaine ollut hiljaa ja niellyt pettymyksein. En ole julistanut loppua, en virkannut mitään; kertoillut etten tykkää asiain laidasta.
   Mitä on elää tasavertaisessa suhteessa? Sellaisessa en ole vielä tähän ikään saanut olla. En kertaakaan. Ainakaan mielestäin. Olen joutunut ain joustamaan ( tosin aviopuolisoin; se ensimmäinen ja virallisin parisuhteeni - oli "altavastaaja". Kait. ) periksi antamaan, luovimaan.
Joten mitä olisi suhde jossa kumpainenkin päättäisi asioista - yhdessä? Kumpikin hellisi toistaan; ottaisi ja antaisi? Ei tarvihteisi "pitää mölyjä masussa", ei niellä sajojaan. Ei miettiä ensin mitä sanoo ja sitten "kaunistellen" kertoa juttunsa: peläten että toinen vetää herneet nenuunsa, loukkaantuu, tahi peräti suuttuu. Ei fyysisesti, ei välivallan kautta vaan silleen "verisesti".
Se taitaa olle miulle yhtä paha asia kuin väkivaltainen pahoinpitely ( en halua tällä nyt ketään "sorsia", tahi kenenkään väkivalta kokemuksia vähätellä, en ) sillä henkinen vähättely, "pahoinpiteleminen", loukkaaminen... ne/ne on kauheaa miusta! Ei tunnu mukavalta, ei. Se on kuin... mitä... kuin se fyysinen pahoinpitely. Se jättää jälkensä sieluun, sisuksiin. Ison lommon tunteisiin. Vasiten ihmisen minä.kuvaan.
Olen yrittänyt pyrkiä alhaisesta minä-kuvasta tieten tahtoin poies. Ylös päin, mutta vaikiaa se on. Varsinkin kun taidan itse toistaa tyypillistä läheisriippuvaisen "kuvaa": etsin, löydän, ain kumppaniksein juurikin sellaisia ihmisiä jotka "polkevat" toisen alas asti.
Ei kehuja, ei kiittämisiä. Ei sanaa minkään laista hyväksymisestä, toisen jotenkin parhaudesta, hyvyydestä, ylistämisestä. Ei todellakaan.
Miksi en löydä, etsi, toisen laisia. Onhan niitäkin ihmisiä olemassa ( toinen juttu sitten on että ovatko juurikin he vapailla marrkkinoilla.... )
Mutta kun... he ovat liian pliisuja! Näin tuntuu miusta. He myötäilevät, ovat "joo, joo"-miehiä. ( Olenko väärässä - sanokaatte? ) He tulevat perässä ja pokkuroivat. En tahdo sellaista, en.
Onko muun laisia olemassa? Onko tasavertaista kumppanuutta olemassa? Onko se vaine myytti maailmassamme? Jokin ihmisten sanoma joka ei pidä todellakaan paikkaansa? Vai enkä mie vaine löydä sellaisia, eikö miulle ole "varattu" sallaista suhdetta?
   Miksi ihmiset juovat kaffia? Eihän se maistu edes hyvältä! Ainakaan miusta.
Mutta se onkin esim. miulle enempi sellainen sosiaalinentilanne. Olen siis ( olenko? ) kaffi-addektionisti? Kuten esim. tupakoijat tupakan suhteen; sosiaaliset tilanteet ja se toistuva tapa? Mutta miehän voin olla vaikkas päivä tolkulla ilman kaffia - voinko olla.... enää? ( Toden sanoiks voin kyllä. Tällaäkin hetkellä on päiviä jolloin en juo kuppostakaan! )
   Se ottä on toisen oma... Mitenkä olisi mukava päästä puhumaan "me"-muodossa. Mitenkä kiva olisi olla "me". Kävellä, asioida, asua - olla me.
Tietää että jos käden ojentaa niin on toinen siinä, on me. Jos kuulee äänen, näkee toisen - tietää että on me, toisen oma. Ja että toinen on miun oma.
Se tunne mikä siitä tulee. Se että kuuluu jollekkin, on tärkeä. Toinen ei voi olla, elää, ilman miuta - enkä mie häntä.
   Kadun edelleen sitä kertaa kun pidin/pidettiin "silmäpeliä" silloin kerran, noin kohta jo kolme vuotta sitten, kolme kesää sitten ( Heureka - onko siitä jo niin kauan? ) matkallain Tampereelta kotiain Majaani Mahtavaiseen ( vahi oliko se Majani Matalainen silloin? Ei, ei ollunna. Olin mie kyl jo silloin Majassani Mahtavaisessa. ).
Miksi en silloin lähtenyt "peliin" mukaan? Miksi en "kopassut" sitä kertaa? Katsonut mihkä se olisi johtanut - vai eikö mihkään? Luulisin että johkin joka tapauksessa kun tuntuvi se silloin et se "pelimme" oli niin molemmin puollista.
Miten sitä ihminen osaakin olla jänishousu silloin kun se kohille sattuu, kun tulee kerrankin tilaisuus tarttua johkin kiinni? Vasiten niin molemmin puoliseen... Tietty olihan siinä silloin toisellakin mahdollista tehdä aloita... Niinpä... Miksipä ei hän sitä silloin tehnä? Miksi? Eikö se sittenkään ollunna niin "molemminpuolista" syttyä?