Täsä heitti Ystäväin, alias serkkuin Hyvä, Rakas, noin viikkonen sitten ettäs joskoo, tuota, me... nyt... täsä... kohta - mitenkäs olisi?
Mie hälle siihen: "Tottahan toki - kospo...?"
Ja siitä lähin ollehan sitten soviteltu aikojamme yssiin jotta "edes" jostahin löytyisi molemmilta suunilta piskuisen piskuinen rakonen josa me voitas... Voi, mitenkä voikaa olla kahden aika-ihmisen aikataluin sovitteleminen yksiin, VAIKIAA! Jos toiselle passaa, ni toiselle ei - ja päinvastoin. Muttas onneksi nytten ollahan jo siin vaiheessa ettäs tänä ehtoona... Niinpä - ihan tänä ehtoona se sitten tapahtuisi! Me kaksin...
   Soittelimma tuossa aamutuimaan äskettäin ja jutskattiin ettäs siitähän on jo kauan kun me viimeksi? Oltihin silloin nuoria, nättiä ja kauniita - eiks vaine? Silloin sitä kopastiin hivenen... eikä se pitkään kestänyt, se juttu silloin.
Joskoo sitä sitten tänään uudemman kerran, uudella onnella, ja pitemmän aikaa samoin tein kun nyt jo näin aika-ihmisiä ollahan - aikuisia siis?
   Samoin tein suuniteltiin - ei kun mie kyselein häneltä, jottas mitä puen yllein? Mitä hän haluaa, mitä on paree laitella? Mimmottiis pukeutua että hyvä tulee, on mukava olla?
Hyvät suuntaa antavat "viivaukset" sain häneltä, ja nytten sitten vaine jännitys lisääntyy ehtoota kohden mennessä jotta osaankos mie olla? Mitenkä päin olen? Olenko oikein, olenko hyvä, osaanko asettua? Kuis meikä Mummeron nyt käy - se kun silloin nuorna jäin siihen vähäiseen, pikaiseen...?


 Jatko-osa jälkeen tämän tapahtuman:

   Do-niin, nyt se sitten tapahtui! Se tapahtui sittenkin vaikkas sitä kuin olisinkin epäillyt, kyseinalaistaunut tahi muutoin funtsinut ettäs tokkopa meistä enää tällä iällä olisi kahteen pekkaan, kuten ennen vanhaan, nuorna likkana ja poikana...?
Pitikin epäillä tätä? Eikös sen vanha sanonta jo sanokkin ettäs "minkä nuorena oppii - sen vanhana taitaa"? Tahi: "Kun kerran oppii polkupyörällä ajamaan niin se taito sit pysyy koko iän. Olkoon sitten vaik vällehen ajamati sillä."
Elikkäs kun olet kerran hypännyt hevosen selkään niin sitten osaat sen ratsastuksen taidon koko ikäsi... vaikkas et ratsastaisikaan vuosikymmeniin olleskana!
Niin - niinpä mekin, kahtehen pekkaan sitten eilennä ehtoolla....

   Ei kuulunut, ei näkynyt, päivän tuon eilisen mittaan, serkku-pojasta mitään. Ajattelin ettäs hän olisi nyt varmuuden vakuudeksi "edes" viestitellyt varmistaakseen jotta "menhään sitten..."
Puhuttu oltihin kyl silloin aamusella ettäs josko Töihini hän tulee tyköni hakemahan miuta tahi sitten kotiini ajeleepi hän menopelillänsä... muttas siltikin sitä niin kuin vuottavi ettäs toinen ilmineeraisi jottas eikös me tänään kahelleen? ( Nykyajan "helppoutta" kun puhelin on jokahisella; sitä oppinut on ns. helposti tavoitettavaksi ja -viestiteltäväiseksi ihmiseksi! )
Päivä oli, päivä meni ja Työpäiväinikin aikanansa loppuvi. "Ei nävy, ei kuulu.", ja mie läksimmä stallade kohti kotiain omaani, Majaani Mahtavaista.
Pirahti puhelimein ja serkkunihan se siellä kyseli jotta joko töistäin päässyt olisin? Kertoilin par´ aikaa stallaavani kohti kotiain - misäs sie? Saneli vuottavansa miuta JO kotonain! "Pistäppäs serkku-likka nyt sitä askellusta reippahasti toisensa eteen...."

   Hyvä kun kotiain kerkesin niin sittenhän sitä kahtehen asetuttiin aloillemme ja...

   Mentiin!

109547715_1014513482338088_7519757482277  

   Allamme Suzuki, vs intruder 1400 kuutioinen. Iältänsä... serkun sanoin: "Ei ihan nuori, tai kokenut, tai sopivan kypsynyt." "Sellainen sopivan ISO, muhkea, mahtava ja sopivan pehmiä - näin takatarakalla istuissa."; sanoisin mie.
Ihanat olivat tytinät, jyrinät, ja mahtavat äänet tään menopelimme oivan. Ei paha, ei. En yhtähän moitetta keksi näin äkkisiltään sille ajokille, en.
Ottaisin issekkin sellaisen HETI jos ja kun, vaine olisi mahdollista. Jos olisi muutakin kuin Matti Kukkarossain ja jos vaine tää kroppain myöte antaisi.
   Sillä kotiain palattuamme totesin ( ja välleen matkallammekin tuolla ) ettei tämä tällainen ole kyl suuniteltu vanhoille luille olleskana! Eikää nivelillekään vanhoille. Sillä tämhän on mitä parhaista "harjoitusta" ankkakävelylle! Tahi siis tarkoitan ettäs kun tätä tällaista pruukkahais tehdä alvariinsa niin sitähän olisi sitten sen jälkehen kuin valettu muottihin josta poistettuaan sit hallihteis suorilta jaloilta ( MILTÄ "suorilta" - saanen kysyä sillä jalathan ovat tuolloin aivan selvästi valmiina LÄNKIsäärinä! ) oivallisesti tämän ankkakävelyn!
   Ja sekin viellä jotta vaik kuin hyrrää persiin alla ja jalkojen välissä hyvinkin mukavasti - silleen pikku hiljaa hieroskellen ja tytinää antain ( paskanmarjat; kerron kohta lisää "paskanmarjoista" näistä... ) niin se kiva ja mukavan kuuloinen ISOmman kisun kehräys, sekä ohitse viiuhuvainen Tuulen Tuiteroisen humina, ne yhdessä tekevät sen ettäs sitten kun asettuvi aloillensa niin saapikin korvaset itsellensä jotka soittavat tuota samaista "sävelmää" viel kotvasen aikaa. On kuin tillikoita soittelisi korvillansa; jatkuva ääni kiertävi korvakäytävien sopukoissa noissa sokkeloisissa ja antavat tuntehen aivan kuin yhä olisi moisella matkalla loputtomalla.
   "Paskanmarjat": Oikeestaan yssi ja ainut ihan konkreettisen huono ja keheno puoli oli se kun jätin juuri reissullemme lähteissämme simmulasini nokallein sinne suojalasieni alle. Se ei ollukkana yhtään hyvä sillä kun pyörä tuo oivallinen otti jokahisen asvalttipinnassa olevaisen kuopan ( vaik serkkuin ne taitavasti kieriskin - niistä ne näkyväiset ja huomattavasiset ) ja routineen tienalustan aiheuttaman poikkijuovasen, tien tuon pinnasta, niin JOKAHINEN sellainen piskuinenkin heitto pyörien nuiden alla, ikään kuin kertautui takapuolein ja vartaloin kautta juurikin nenänvarteeni! Ja tämähän sitten sai aikaseksi sen jottas klyyvarini tää piskuinen, sen kaiken sai tuta. Kipua vihlaiseva jokahinen kerta. Ei hyvä, ei olleskana. Jätimmäkin nämä kakkulain poies jo alkumetreiltä nenultain, pujotimma ne taskuuni taltehen. Sen jälkeen meno ei kun parani vaine.

   Yhden "jaloittelutauon" ja yhden tankkaustauon, pidimme tällä kokonaisella noin kolmen tunteroisen ajun ajallamme, joka oli täältä Humisevaltaharjulta Varpaisjärvelle, Nilsiään, Juankoskelle ja sieltä samoja polkuja sitten takaisin kotio.
   Kertoili serkku-poika ettäs hänen oli alkanut tehdä mieli menopeliä isselleen noin 30 vuoden tauon jälkeen. Oli ajatusta tuota ensin hautonut aikansa ja sitten alkanut jutella jälkipolvensa kera ettäs josko... tarviisko hänkin... jospa vaikkas yhteistä - tarviisitko?
Ja olihan tarvista sielläkin suunalla.
Näinpä sitten yksissä tuumin tämän ajokin olivat katselleet. Yhdessä kun on aivan tarpeeksi kuuleman heille: ei ole Maan Ilmeilijöillä liiemmälti aikaa laitella moiseen "huvitukseen" töittensä ohella. Ja se mitä Suomemme maasa on kesäiseen aikaan ajokeliä, niin se sitten sanelee viel lisäksi omat rajoitteensa näille mahdollisille Maa Ilmeilijän vapaa-ajoille ja mahdollisuuksien ajoreissuille. JOTENKA ajelevat täten samaisella pyörällänsä ja vuorotellen... jos kerkiävät töiltänsä.

   Ajon tämän aikana, siinä kun ei paljoa keskenämme voine jutella, kun ei mitään kypärän sisäistä kuuloyhteyttä ollunna, kerkesi ajatella monen moista, ja vasiten moista monta ajatusta:
   "Onpas hyvät kypärät. Tällaiset ilma-aukotkin joista puhkuu ja puhaltaa koko ajan uutta, verestä, ilmaa henkkittää ajon aikana." "On hyvät suojalasit simmuille niin ei simmujakaan haittaa jos, ja kun, tulee "päin pläsiä" kaiken maailman Ökkö-Mönkijäisiä." "Sitä on täten tää koko päänuppi suojattuna..."
Vahvat ja suojaavat kuten pitääkin. "Toista se oli ennen muinoin jolloin suojana oli vaine sellainen nahkainen "reuhka", sellainen kypärämyssynen vaine.
   Serkkullain ihan ehta ajotakki yllään - miulla vaine tuultapitävät ulkoilutakki ja housut, sekä kengät samaisen tarkoituksen. Serkullain oikiat ajokengät. Miulla normaalit sormikkaat ja serkullain - ei mitään! Hän kun ajoi koko tään reissun AVOkäsin!
Kyselin ettäs eiköö tuo palele, käy käsille? Ei kuuleman. Varmuuden vakuudeksi sain kopasta käsiänsä ja totta tosiaan; ne lämmä olivat kuin mitkä. Oikeestan MIUN kätösein kylmemmät olivat kuin mitä hänen!
   Tosin mietin ettäs nää miun kätösein eivät muutoinkaan antaisi periksi jos esim. haaveileisin joskus itse laitella pyörää. Ne kun ovat muutoinkin alvariinsa kylmät. Ja siks toisekseen nämä puutuvat, varsinkin pitemmän ajan jos joutuisin näitä käyttämään staattiseen juttuun. Vaikkas nyt vaine nuin kaasua ja kytkintä varten, ajossa moottoripyörän.
Puhumatikaan näistä kehenoista lonkistain, polvistain ja selästäin... Eivät nekään periksi antaisi olleskana. Ei, Mummero tää ei ole luotu "kulkemaan" tällaisella menopelillä.
Siinä pian kävisi niin ettäs tuon mainitsemain ankkakävelyn lisäksi huomaisin hyvinkin pian ettäs sitä ei toimi "enää" edes se ankkakävelykään kun koko elimistö, kroppain ja luustoin kera nivelten, ei toimisi ollenkaan.
   Toista se oli nuorna likkana. Vaikkas eihän sitä tuota silloinkaan päässyt tarakalle saati sitten ajamaan itse. Siitähän on nyten sen noin nelisenkymmentä vuotta kun juurikin ME kahteen pakkaan ajoimme ihan vaine sellaisen piskuisen harjoituspätkän hänen pihanmaitaan pitkin. Jälkeen sen ajan kun hän ajokorttinsa sai...
   Voi kunpa sitä isse pääsisi ajamaan ( ja omistamaan tällaisen menopelin.... ) ja ohjastamaan! Paljon mieluummin mie itse ajaisin kuin mitä tarakalla olisin näin.
Pääsisin itse, eikä näin toisen kera, toisen "turvaksi", kallistelemaan jokahisessa mutkassa ajokkiain allain. Pääsisin viel elävämmin kokemaan sen riemun, sen ihanuuden, sen mutu:n persuuksein alla kera käsien kääntäväin ja koko kroppain myötäeläväisen, kun ajokki tottelee käskyäin, kun menopelini oiva kallistuis milloin oikiaan, milloin vasempaan, tien tuon vievän mukaan. Pääsisin itse siis ohjaamaan, tuntemaan ettäs olen "herra" tämän tilanteen. Voi kunpa...
   "Tosin eihän tää tää tällainenkaan mitään pahaa ole." "Mukavalta tuntuu tuntea, elää ja toimia näin takatarakaltai käsin kun serkku ohjastaa ja "kurvailee" "nuollen" mutkia näitä."
"Ettäs mie nautin näistä kurveista pienten teitten!"
Enkää muuten varmasti pitäisi moottoripyörällä ajosta isoja ja suoria teitä pitkin kuten en pidä Hepo Hopiallainkaan ajamisessa sellaisesta, sellaisista teistä. Paljon mieluummin mie "nuoleskelen" näitä tällaisia piskuisia teitä kuin mitä eilennii ajeltiin. Ja ajan kera tietenkin. "Ei kiirusta mihkään.": totesi serkkukin tämä; "Meillä on aikaa jo täsä iässä ollessamme." "Gruisailemme vaine ja mutu:stelemme."
   Näinpä tehtihin sitten. Näin mm. yhden Tikan puun kyljessä tuolla matkalla - jota tuskin vaine olisin huomannut jos Hepo Hopiallain olisin ajellut ja itse vasiten sit ratissa, tahi puikoissa moottorisen pyörän ollen...
Nähtiinpä me yksi Joukkahais-pesuekkin eräällä pellolla käyskentelemässä...
Ja mie mietin: "Siitä on muuten aikaa kun mie viimeksi olen päässyt YLEENSÄKÄÄN minkäänlaisessa ajokissa jonkun TOISEN kyytiin! En auton, en näin vasiten moottorisen pyöränkään, kyydissä, ole ollunna sitten kuin.... viimeksi, josta taasen on aikaa niin pitkälti etten enää muista ettäs milloin!
Jotenka sittenpä juurikin siksi NAUTIN tämänkin taatta tästä ajostamme eilisestä täysin rinnoin ja täysin tunnoin - koko sielullain ja kropallain!
   Lisäksi kun oli näin hienot kypäräiset käytössä, josta/joista sai sen ilman vaihtuvaisen mukana IMPATA sisuksiinsa kaikkea sitä tuoksua ynpäröivää mitä matkamme tuon varrella oli ja tuli tykö!
Se kun on aivan eri jutska kokea samaiset tuoksut auton ajavaisen avonaisesta akkunasta, kuin tuosta kaksipyöräisen kyydistä! Ei-hei, ei voine samaisenakaan päivänä puhua näistä perätysten!
Sain tuoksutella mm. ehtoon tuoksuja. Varjoisten paikkojen tuoksuja. Ja jopa Auringonkin tuoksua - kun taasen Aurinko Armahan kilon kohdille tultihin, poies  sieltä varjojen kätköistä!
Pystyin vetämään sisuksiini tuoksua vasta ajetun heinäpellon. Pystyin aistimaan pelloille kuivumaan jätetyn heinän tuoksun, ja myöskin sieltä jo poies korjatun heinän tuoksun. Se kun taasen sitten tuoksuu, se korjattu pelto, ihan omanlaiseltansa tuoksultansa!

   Mikäs meitin oli siinä kahteen pekkaan ehtoisessa, kauniissa, ja hyvässä kelissä, ajan kera, ajellessa!
Muttas kuten ainai: "kaikki hyvä loppuu aikanansa"; niin, niin myös tämäkin ihanuus ja hauskuus.
   "Eron hetki on kallis", jne. - tuli aika erota meidän.
Tuossa pihanmaallain. Kulmakunnan tään, sitten sanelimme "heipat" toiseillemme ja mie toitotin hyvän matkan toitotukset hänelle iellehen, kotiinsa. Loineh lausumahan: "Ajele varovasti." Ja hän ( totta kait ) siihen: "Enkös mie aina?"
Huikkasi viel ennen pihaltain poies karauttaissaan, ratsuaan tuota rivakasti ohjastaessaan, jotta vielä joskus uusiksi?
   Totta he-le-katissa!
Sillä kuten hän itse totesi tuolla ajomma aikaisella tauollamme niin tämähän on sitä para´hultaisinta hommaa mitä ihminen voi tehdä!
Vertasi hän tunnetta tätä ( ja yhdyn näihin sanoihinsa täydestä syvämestäin - vasiten jos puikkoihin tuollaisiin isse pääsisin!! ) siihen kuin lentäisi taivailla, lentämisen kokeneena ihmisenä; ja tähän mie voinen nyttemmin yhtyä koskapa itsekkin tuolla Taivahankannella taanoin sain pistäytyä. Se vaine ettäs täsä voi ja pääsee olemaan Maan Matosen tasolla, eikää tarvihhe nousta tuonne Ylisille Ylettymättömien, josa ainaskin näin korkianpaikan kammoisena meinavi puput tulla pöksyihin... tai ainaskin sinne livahtaa!
Se vapaus, se tunne kun saisi yssin ohjastaa, määrätä tahtinsa, määränpäänsä, pysäkkinsä, jne.!? Tosin onhan se tuolta tarakaltakin käsin hivenen sellaista - kuskin armoilla tosin pääosin...
No, muttas sitten autolla? Kyllä, sillä sen onnavin - osin. Mutu on vaine sillä hivenen eri kuten jo kerroinkin.
   Joops. Siispä sitten vaine vuottamaan sitä lottovoittoa tulevaista jotta pääsisin ostamaan ja omistamaan menopelin tällaisen oivan, moottoripyörän oman. ( En lottoa....? )


   Tänä aamuna heräsin "todellisuuteen" kun huomasin kodissa omassain olevani ja jopati omassa sängyssäin ( vaikka "unta näinkin" jostahin moottoripyörällä ajosta eilisestä Töistäin kotia tulon jälkeisestä ajasta lähtien? ):

   Tiedättehän sen tosiaasian että esim. "kauneuden takia pitää/saapi kärsiä", etenkin kun on kyse tästä "kauniimmasta sukupuolesta", tästä yks´ lahkeisesta kaunistuksesta.
Tiedätte ettäs aina kun jotahin hyvä saapi, niin sitten sitä kohta huomaa ettäs ei se sitä ollutkana - ainahan jotahin huonoakin siitä "pitää" tietysti seurata?
Elikkäs ei onneva roppakaupalla, ei kauhalla kultaa ammentain, kellekkään, vasiten isselleen...
   Se ettäs sain eilennä ehtoolla nauttia armahan serkkuin hyry-kyydistä, tutinasta moisesta, ihanaisesta murinasta jalkoin välissä, ja takapuolein alla, niin sehän oli sit vaine sitä "pintakiiltoa ja pintaliitoa". Vain sen muutaman tunteroisen ihanuutta, hetken hurmaa, välillä tämä päivä ja ikuisuus.
   Sillä se olikin sitten tänä aamuna simmuin avattuain, ne sepposen seljällein saatuain, ARMOTON morkkis, jysäreiden jysäri alli hopa - koko olemuksein.
Tämä tällainen ihanuus kuin yliherkkyys, herkkähipiäisyys, yms. joka miun "paheeni" on olevainen, niin se antavi sit vuorostansa tuta!
En tätä hokassut itse ( typerä kun olen... ) lähteissäin nuin vierahan miehen matkaan... Ei, eihän se tällainen mielehen silloin tule, ei...
   Se ajokypärä joka miulla lainassa oli, se oli ollut käytössä eläintaloudessa asustavaisten henkilöiden ja tottakait - mie allergisen reagtsuunen siitä sain!
Pesinpäs täten aamusella, ennen Töihini suorimista, kaik ajossa ylläin pitämäin kamppehet takkeja myöten, poies niistä mahdollisista eläinten karvoista ja hilseistä. Myöskin itsein suihkunsen kautta kuljettelin ja pesasin ittein ylt´jympäriinsä. Sekä sitten Töistäin palattuain kotiini Humisevalleharjulle tälle, pesin yön yli nukkumain liinavaatteet kera petivaatteiden ( peitot, tyynyt, petarit ).
Ettei vaine mitään, eikää mihkään, jäisi... Kun en jo ehtoolla tätä tajunnut ja kaikkea tuota poistanut poies "päiväjärjestyksestäin", nukkuen esim. puhtaana iholtain, puhtahissa, uusissa, liinavaatteissa.
   Oih, tätä elämän ihanuutta. "Kärsi, kärsi - puhtamahan kruunun saat."

   Kuunteleppas Halavatun Pappojen oivallinen laulu: "Pappatunturilla aju on parasta mittee immeinen voip tehhä hoosut jalassa".