...aloittaa päivä tää, mitään en edessäni nää.

   Voisipa melkein sanoakkin näin. Mutta en uhallakaan tokaise, ajattelen vain. Ajatukset kiertää ielleen ympyrää: Joku. Mitä tekee? Missä on? Kuulunko enää edes ajatuksiinsa? Eli kaipuu kaivertaa, ikävä itkettää ja näkemättömyys nakertaa.

Aamulla kun silmäni mie auki saan ni mielesäni on Joku. Päivällä kun teen hommia: Joku pyörii aatoksissain. Illalla kun kallistan pääni tyynylleni pehmoiselle ja silmäni suljen: silmiini mie kuvan saan - Joku. Edelleenkin Joku. Kuinkahan kauan tää-kin kestää että irti pääsen? Kuinka kauan täytyy "roikkua" toisessa kii ennenkuin voin elää ns.normaalisti?

Tympiältä vaine tuntuu kun ei oo pohjaa millään. On kuin lilluisin tyhjyydessä. Ei tarttumapintaa missään. Eli suomeksi sanottuna olen kait "läheisriipuvainen" eli elän toiselle, toisen kautta ja toisesta. Tai miten se toi nyt käsitetään? Mitä on olla riippuvainen läheisestään? Ripustaudutaanko silloin fyysisesti toisen kaulaa ja roikutaan siinä? Vai eikö vain osata olla tippaakaan ilman toista? Vai mitä? Mie ainakin sanon suoraan että kaipaan toista; Mörköä.

2014.8.7.%20omalla%20pihalla%20%289%29-n

Kaipaan melkein joka iltaisia juttutuokioitamme sväärien kautta, kaipaan tekstiviestittelyjämme, kaipaan yhdessäolojamme ja erilaisten arkisten hommien yhdessä tekoa. Kaipaan jutteluita siellä ja täällä, siitä ja tästä. Kaipaan hyvän yön toivotuksia, kaipaan arkisia jutteluita ja neuvon antoja. Vitsi muuten että on monen monta asiaa joita olisin jo tässä viikossa halunut hältä kysyä. Mie kun tarviin aina ns. ulkopuolista neuvonantajaa jonka puheisiin peilaan omia ajatuksiani ja sitten vasta teen ratkaisujani asioistani. Eli tarviin toista joka antaa uusia ajatuksia, ehdottelee toisenlaisia ratkaisuja tai vaikka sitten polkee ajatukseni ihan kokonaan lyttyyn. On siis sellainen "korva" joka kuuntelee ja pohtii asioita kanssani. Kääntää ja vatvoo.

Kaipaan sinua Mörkö Jokunen!