"Lainaa vain, elämä on lainaa vain..."

   Niin miekin olen sen päätellyt. Jo ihan siitä lähtökohdasta että esim. puolisoni olikin vain lainassa miulla ja tälle elämälle täällä Telluksella.
Emmehän me kukaan olla tänne pysyvästi tulleet! Ei meistä kukaan tänne jää ikuisuuksiin asti. Me tulemme ja lähdemme - yksin Luoja vain tietää koska. Me synnymme tahtomattakin kenties... elämme kukin sen minkä osaamme ja taidamme; kuin parhaaksi näemme ja katsomme.  Kahmimme enempi tai vähempi maallista mammonaa itsellemme elämämme aikana - kukin sen verran kuin tarpeelliseksi katsoo ja halajaa. Se vain ettei meistä kukaan sitä omaisuuttaan tuonne Rajan taakse mukaansa saa. Eli käytännöllisesti katsoen ihan turhaa työtä. Turhaa haalimista ja kahmimista koko tämä meidän ihmis-polojen elo ja aherrus. Tietty onhan meistä useimmilla jälkeläisiä joille ne sitten siirtyvät ja/tai annetaan kenties näin helpottaen heidän elämäänsä - kenties vaikeuttaen kun he saavat yks-kaks ns. helppoa rahaa enemmänkin käyttöönsä. Mutta se tästä.
   Samoin ovat lapsemme meille lainaa vain.
Saamme ne, jos onni suo, saattaa tänne maailmaan avaraan ja osaksi ankeaan tahi ihanaan - miten sen kukin näkee itseksensä. Sitten kasvatamme heitä kuten osaamme ja taidamme. Ja haluamme... Mutta heissäkin  tulee aika että emme enää saakaan kasvattaa, hoitaa, perään katsoa, tms. vaan he levittävät siipensä ja lehahtavat avaraan maailmaan Tuulienteille - kuka minnekin, mikä kunnekin. Huomaamme että ai, he olivatkin lainaa vain...
   Tästä kuitenkin elämämme jatkuu ja tämän elämämme aikana sitten tajuamme aikanaan sukupolvien kierron saattaessamme vanhempamme haudan lepoon, rajan taa. Tajuamme että hekin ovat olleet meille lainaa vain.. Lainassa sen aikaa että ovat saattaneet meidät maailmaan tähän, kasvattaneet ja ohjanneet meitä, potkineet aikanaan maailmalle ja sitten seuranneet varttumistamme, opiskelujamme, perheen ja kotiemme perustamistamme... olleet elämme käänteissä mukana. Ja nyt he ovat sitten menneet - heidän laina-aikansa on loppunut.
  
2015.10.6.%20V%C3%A4is%C3%A4l%C3%A4nm%C3

   Tänään kuljin tuolla luonnon keskellä sen jälkeen kun "lainalapseni", lapseni lapset, lähtivät luoltani pois. Mietin siellä että näinhän se on vain; miekin olen vain lainassa täällä. Mie ihmispolo, orpo yksilö, yksinäinen - yksi nainen.
Olen täällä Luojan luoma ihminen. Saapunut olen, elänyt olen ja kohta jo kuihdun pois... laina-aikani päättyy.
   Olo onkin nyt tässä ollut viimeaikoina kuin olisin lainassa vain. Kuin eläisin jo nyt ns. laina-ajalla. Ihan kuin elämäni olisi tavallaan jo eletty - tästä eteen päin kaikki minkä elän, sen hengen vedon minkä henkäisen, ne kaikki on lisä-aikaa elämässäni. En tiedä miksi näin?
Johtuuko tämä puolisoni pois menosta: jäin yksin. Ei "tarkoitusta" elämälle, ei kumppania jonka kanssa kaiken jakaa. Ei toista kylkiäistä rinnalla kulkemassa. Ei sitä toista puoliskoa olemassa. Siksikö?
Vai onko tämä syksy se joka sen tunteen antaa? Olen kyllä aina pitänyt itseäni syksy-ihmisenä ja näin tuntenut että syksy on miun aikaa. ( Kuten kevätkin ja sen mukana tuomat kaukokaipuut... ) En ole mielestäni kokenut mitään pimenevien iltojen ja öitten "masennuksia", mitään luonnon kuoleman surua tai muuta sellaista. Ei mielestäni vuosi tai vuoden kiertokaan tähän lopu. Sehän jatkuu aina vain; syksy, talvi, kevät, kesä, syksy, talvi...
Vai voisiko sittenkin olla että olenkin "ihan oikeasti" masentunut? Ei, sitä en kyllä myönnä, en sitten millään. Sillä miehän elän! Jeeru - mie elän! Miulla ovat muoskat, muoskien mukelot; kaikki 11 + 6. Miulla ovat vielä siskoni miun ja äitinikin. On muutama ystäväkin... Ja tekemistä on, puuhaa on. Ei tarvitse miettiä että mitä tekisi. Päin vastoin tuntuu että tunteroisia saisi olla huomattavasti enempi vuorokaudessaan tai että mihinkä tässä ensimmäiseksi tarttuisi kiinni valmista saaden? Saan aina itseni reippaasti ylös vuoteesta ja herättyä uusiin aamuihin sekä päiviin aurinkoisiin että pilvisiin. ( Jeeru että mie nytkin nautin kun oli se kovempi myräkkä! )